PAASTO NOUSEE IHMISLUONNOSTA
Paasto on ilmiönä tavattoman moni-ilmeinen. Se on yleismaailmallinen ja yleisinhimillinen; se lienee yhtä vanha kuin ihminen itse, ja se on eri muodoissaan läsnä kulttuureissa kaikkialla maailmassa. Tekisi mieli sanoa, että paasto on elimellinen osa nimenomaan vanhoja kulttuureja, jotka ovat säilyttäneet henkisen rikkautensa ja kosketuksen ravitseviin lähteisiinsä. Paasto on osa kulttuureja, joissa on kokemus pyhyydestä ja tarpeesta jotenkin valmistautua pyhän kohtaamiseen. Paasto on osa kulttuureja, joissa on säilytetty syvällinen ymmärrys ajasta odotuksen ja täyttymyksen sykleinä – kulttuureja joissa osataan erottaa toisistaan työ ja lepo, arki ja pyhä, ponnistelu ja sen hedelmistä iloitseminen.
Sanonpa vielä niinkin rohkeasti, että paaston katoaminen kulttuurista on yksi silmiinpistävimpiä merkkejä tuon kulttuurin henkisestä köyhtymisestä.
Tämä lähtökohta on hyvä muistaa: että paasto on jotakin täysin luonnollista ja sitä voidaan perustella yksinkertaisesti vetoamalla ihmisluontoon, kuten tekee p. Basileios Suuri paastoa käsittelevässä saarnassaan:
Niin kuin jano tekee juoman suloiseksi ja nälkä pöydän nautinnolliseksi, niin myös paasto antaa oman hohtonsa ruokien nauttimiselle. Katkaisemalla ylellisyyden se saa ruoan nauttimisen tuntumaan sinusta kaivatulta kuin poissaollut ystävä. Jos siis haluat tehdä ruokapöydästäsi haluttavan, ota vastaan paaston tuoma muutos. Sinä, jota varsinainen ylellisyys ympäröi, olet unohtanut mitä todellinen nautinto on. […] Niin Luojamme on suunnitellut, että elämässä esiintyvä vaihtelu säilyttää suloisena meille annetut lahjat.
Siis kohtuullisuuden noudattaminen ja ajoittainen pidättäytyminen ruuasta lisäävät ja syventävät myös aistillista nautintoa. Tähän lopputulokseen päätyivät myös antiikin filosofit, jotka edustivat hedonistista koulukuntaa. He asettivat aistinautinnon ja mielihyvän korkeimmaksi tavoiteltavaksi hyväksi. Voisi kuvitella, että tällä tavoitteen asettelulla heidän elämäntapansa olisi ollut yletöntä mässäilyä ja himoissa rypemistä. Itse asiassa kaukana siitä! – Nämä alkuperäiset hedonistit paastosivat ja noudattivat juhlassakin kohtuullisuutta! Koska he olivat huolellisesti asiaa tutkittuaan todenneet sen olevan – kaikkein nautinnollisinta!
PAASTO KRISTINUSKOSSA
Siirryn käsittelemään paaston merkitystä kristinuskossa ja erityisesti sen ortodoksisessa muodossa. Kirkon noudattaman paaston juuret ovat luonnollisesti juutalaisuudessa. Koko juutalainen kansa paastosi ohjeenaan Vanhan testamentin Pyhät kirjoitukset ja esikuvinaan vanhurskaat patriarkat, profeetat, tuomarit ja kuninkaat. Pyhä Johannes Kastaja paastosi ja hänestä tuli kaikkien kirkon askeettien ja luostarikilvoittelijoiden esikuva, itse Kristus paastosi 40 päivää erämaassa ennen julkisen toimintansa aloittamista, Kristuksen opetuslapset ja apostolit paastosivat ja asettivat paastoamisen ohjeeksi myös perustamilleen seurakunnille. Paaston merkitystä osana kristityn elämää ei ole ortodoksisessa kirkossa koskaan kyseenalaistettu: se perustuu pyhään Raamattuun, pyhien apostolien, kirkkoisien ja kirkolliskokousten asettamiin säädöksiin, sekä kirkon askeettiseen ja liturgiseen traditioon.
Mikä sitten on nimenomaan kristilliselle paastolle ominaista? Mikä on kristillisen paaston erityinen merkitys? Tähän vastataksemme meidän on aloitettava kirjaimellisesti aivan alusta ja kysyttävä – mikä on ihmisen merkitys?
ENSIMMÄINEN PAASTOSÄÄNTÖ
Ortodoksisessa perinteessä perusta ihmisen ymmärtämiselle on Jumalan luomistahto ja luomisteko. Luomiskertomus ei ole lastensatu vaan vakavasti otettava kuvaus luodun maailman hengellisestä merkityksestä, sen hyvästä ja kauniista järjestyksestä – ja toisaalta tuon järjestyksen traagisesta särkymisestä. On suuri sääli, että hallitseva luonnontieteellinen maailmankuvamme on samalla köyhdyttänyt kykyämme käsittää symbolista kieltä. Siksi suhteemme luomiskertomukseen on kompleksinen – jollain tasolla ymmärrämme sen, mutta emme osaa nähdä, miten se voisi olla totta. Kirkon elämä on astumista tuohon totuuteen ja sen merkitysten avautumista kaikessa rikkaudessaan.
Jumala siis loi ihmisen viimeisenä, muutoin valmiiseen maailmaan:
Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme ja kaltaiseksemme.
Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen.
Ihminen on kaiken luodun joukossa erityinen olento, koska hänet on luotu osaksi sekä aineellista että hengellistä maailmaa, ikään kuin nämä kaksi todellisuutta yhdistäväksi sillaksi. Sen lisäksi ihminen on luotu Jumalan kuvaksi – siis välittömään suhteeseen Luojansa kanssa: keskustelemaan Jumalan kanssa, tuntemaan Jumalan tahdon ja tietoisesti noudattamaan sitä, iloitsemaan Jumalan edessä ja ylistämään häntä. Ihmiselle on annettu vapaa tahto, jotta hän kykenisi vapaasti rakastamaan Jumalaa ja kasvamaan osalliseksi Jumalan elämästä. Ihmisen luomisessa annettu tehtävä onkin kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta.
Siis mikä on ihmisen merkitys? Ihmisen merkitys on kätkettynä Jumalassa. Ihmisen merkitys ei löydy luodusta maailmasta, koska hänet on luotu kurkottamaan koko olemuksellaan kohti Luojaa.
Paastp on Raamatun mukaan yhtä vanha kuin ihminen, sillä ensimmäisen paastosäännön antoi itse Jumala heti luotuaan ihmisen:
Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja
varjelemaan sitä. Herra Jumala sanoi ihmiselle: »Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja
pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.»
Yhtä pian kuin ihmiselle annettiin vapaa tahto, yhtä pian kuin hän sai oppia tuntemaan Jumalan tahdon, ilmaantui myös ensimmäinen valintatilanne, ikään kuin ensimmäinen koetus ihmisen kuuliaisuudelle Jumalan tahtoa kohtaan.
Käärme sanoi naiselle: »Ei, ette te kuole. Mutta
Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat
ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin
että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.»
Muistutan taas, että kyseessä ei ole lastensatu, vaan äärimmäisen traaginen kuvaus hengellisestä katastrofista: kuvaus ihmisen vapaan tahdon harhautumisesta pois Jumalan tahdon noudattamisesta, kuvaus ihmisen jumalayhteyden särkymisestä, ja sen mukana ihmisen itsensä särkymisestä. Ja koska ihminen oli asetettu luomakunnan hallitsijaksi ja varjelijaksi, on tämä myös kertomus koko luomakunnan joutumisesta tuhon ja epäjärjestyksen voimien alaisuuteen. Nyt paremmin kuin koskaan aikaisemmin ymmärrämme, miten ihmisen sisäinen epäjärjestys ja kyltymättömyys heijastuu koko maailmaan.
Lankeemuksessa ihminen on menettänyt alkuperäisen kauneutensa ja karkotettu tähän maailmaan, jossa kärsimys ja kuolema soivat voimakkaina riitasointuina kaiken kauneudenkin keskellä. Suuren paaston ensimmäisellä viikolla toimitetaan p. Andreas Keetalaisen katumuskanonia, jossa yhdymme Adamin murheeseen hänen vaikeroidessa:
Olen tahrannut, oi Vapahtaja, ruumiini vaatteen ja olen saastuttanut sen, mikä minussa on Jumalan kuvaksi ja Jumalan kaltaiseksi luotua.
Himojeni kiihkolla olen pimentänyt sieluni kauneuden ja koko järkeni olen peräti tomuksi tehnyt. Olen repinyt rikki ensimmäisen vaatteeni, jonka oli Luoja minulle alussa kutonut, ja sen vuoksi nyt alastomana makaan.
Vaikka ihmisen alkuperäinen kirkas vaate onkin repeytynyt, ei ihminen ole kuitenkaan kadottanut Jumalan kuvaa. Meissä oleva Jumalan kuva muistuttaa itsestään jatkuvana kaipauksena:
”Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa löytää levon.” pyhä Ambrosius Milanolainen
Ihmisen sydän on levoton ja etsii, etsii usein itsekään tietämättä mitä. Ihminen ei löydä todellista merkitystään tästä maailmasta. Hän ei myöskään löydä tyydytystä kaipaukselleen: Ihmisessä on Jumalan kokoinen aukko, jota hän yrittää täyttää ahmimalla tätä maailmaa: Nautintoja, kokemuksia, tietoa, omaisuutta, kunniaa…
Ihminen on olentona äärimmäisen traaginen, hän on nälkäinen olento, joka ei löydä ravintoa joka hänen nälkänsä tyydyttäisi! Ihmisen oli tarkoitus olla eukaristinen, kiittävä olento, joka luomakunnan kautta ottaa vastaan Jumalan lahjat; luomakunnan kautta näkee Jumalan hyvyyden ja rakkauden; luomakunnan kautta tuo kiitoksensa ja vastarakkautensa uhrina Jumalalle. Sen sijaan ihmisestä tuli syntiinlankeemuksessa luomakunnan ahnas kuluttaja ja kyltymätön riistäjä. Luomakunnan oli tarkoitus olla rakkauden kieli Jumalan ja ihmisen välillä – nyt siitä tulikin läpinäkymätön erottava muuri. Synti ei ole siis maailmassa, joka on Jumalan luomana hyvä ja kaunis, vaan ihmisen vääristyneessä suhteessa maailmaan.
Hyvä uutinen on siinä, että lankeemus ja karkotus paratiisista eivät ole tämän kertomuksen viimeinen luku. Jumala etsii langennutta ihmistä monin tavoin ja kärsivällisesti valmistaa häntä kotiinpaluuseen. Lopulta hän lähettää maailmaan Poikansa Kristuksen täyttämään ihmisten pelastuksen, voittamaan synnin ja kuoleman voimat ja avaamaan jälleen paratiisin ovet. Kristus perustaa maailmaan kirkkonsa, jossa ihminen saa palata alkuperäiseen tehtäväänsä, kasvamaan Jumalan tuntemisessa, rakastamisessa ja Jumalan kaltaisuudessa. Kirkko on kuin vaeltava kansa, joka tekee matkaa tämän ajallisen maailman halki kohti taivaallista kotimaata ja Isän kotia.
PAASTO – KOTI-IKÄVÄN ILMAUS
Tämä on ollut pitkä, mutta toivottavasti ei uuvuttava pohjustus kirkon noudattamalle paastolle. Pääsemme nyt syvemmälle käsiteltävään aiheeseen.
Kirkossa paasto ilmaisee yhteisönä koettua surua: se ilmaisee surua syntiinlankeemuksesta ja paratiisista karkotuksesta, se ilmaisee koti-ikävää jota koemme kaukaisessa maassa muistellen taivaallista kotimaatamme. Suuressa paastossa ja sen edellä kuulemme lauantai-iltojen vigilioissa laulettavan maanpakolaisuuden ja koti-ikävän psalmia 137:
Baabelin virtain vierillä — siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme. Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme. Sillä vangitsijamme vaativat meiltä siellä lauluja ja orjuuttajamme iloa: “Veisatkaa meille Siionin virsiä”. Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla? Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.
Mitä ovat psalmissa mainitut vangitsijamme ja orjuuttajamme? Kirkko opettaa, että ne ovat meidän omia himojamme, jotka kahlitsevat meidät tähän katoavaan maailmaan ja saavat unohtamaan taivaallisen kotimaamme, jonka tulisi olla ”ylimpänä ilonamme”. Paastossa ikään kuin nostamme päämme tämän maailman yläpuolelle ja muistutamme itsellemme: tämä ei ole kaikki mitä on, tämä ei ole lopullinen päämäärämme.
Kirkon paastossa suru ja koti-ikävä ei ole lamaantunutta vaan toiveikasta ja eteenpäin suuntautuvaa, ei synkkää vaan valoisaa. Paastoon kuuluu erottamattomasti katumus, joka on aktiivinen tahtotila. Katumus on sen rehellistä myöntämistä, että olemme joutuneet etäälle Jumalasta. Katumus on rohkeaa luottamusta Jumalan anteeksiantoon ja päättäväisyyttä lankeemuksen jälkeen nousta ja lähteä vaeltamaan takaisin Isän kotiin, kuten teki tuhlaajapoika.
Kun puhumme paastosta koti-ikävänä, meidän on hetkeksi pysähdyttävä, koska tässä kohtaamme vaarallisen väärinymmärryksen paikan: ortodoksista askeettista perinnettä arvostellaan joskus toismaailmaiseksi – sen ajatellaan hylkäävän tämän ajallisen ja aineellisen maailman ja haikailevan ainoastaan jonkin toisen, tulevan ja hengellisen maailman puoleen. Tämä on kuitenkin kaukana totuudesta. Jumalan luoma maailma on – lankeemuksen jälkeenkin – kaunis ja hyvä; tätä luomakuntaa Jumala edelleen käskee meidän varjella ja rakastaa. Jumala käskee meidän rakastaa jokaista ihmistä lähimmäisenämme, sillä jokainen ihminen on Jumalan kallisarvoinen kuva, oli hän eksynyt kuinka kauas tahansa Jumalan yhteydestä. Kristus itse tulee meitä vastaan köyhässä, nälkäisessä, sairaassa ja kodittomassa, odottaa vastaustamme ja kysyy rakkauttamme.
Saatamme joutua hämmennyksiin: tuleeko meidän nyt paeta maailmaa vai rakastaa sitä? Tuleeko meidän vapautua maailmasta vai syleillä sitä? Hämmennyksen taustalla on se, että sanaa ”maailma” käytetään kahdessa täysin eri merkityksessä. Maailma, josta meitä kehotetaan vapautumaan ja pakenemaan on itse asiassa valheellinen heijastus. Se on heijastus ihmisen synnistä, sisäisestä epäjärjestyksestä ja himoista. Tämän ”maailman” alla on kuitenkin Jumalan luoma, hyvä ja kaunis maailma. Askeesi, ”maailman” hylkääminen ja ”maailmasta” vapautuminen, tähtää juuri tämän alkuperäisen maailman löytämiseen, jossa maailma on jälleen rakkauden yhteyttä Jumalan kanssa! Kun ihminen puhdistaa sydäntään askeesissa, hänen hengelliset silmänsä avautuvat näkemään tätä todellista maailmaa ja vilpittömästi rakastamaan kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa.
TÄYDELLINEN PAASTO JA ASKEETTINEN PAASTO
Selvyyden vuoksi on tehtävä ero kahden erilaisen paastoamisen muodon välillä. Ensinnäkin tunnemme täydellisen paaston, joka on pidättäytymistä kaikesta ruuasta ja juomasta.
Kun olin noussut vuorelle ottamaan vastaan kivitaulut, sen liiton taulut, jonka Herra teki teidän kanssanne, viivyin vuorella neljäkymmentä päivää ja yötä syömättä ja juomatta. Herra antoi minulle silloin kaksi kivitaulua. Niihin hän oli omin käsin kirjoittanut kaikki ne käskyt, jotka hän kansan ollessa koolla oli julistanut vuorella tulen keskeltä. Kun neljäkymmentä päivää oli kulunut, Herra antoi minulle ne kaksi kivistä liitontaulua. 5. Moos.
Vaikka Mooseksen kerrotaan paastonneen Siinain vuorella kaikesta ruuasta ja juomasta peräti 40 päivää, ei täydellinen paasto kirkon elämässä tietenkään tarkoita tällaisia äärimmäisyyksiä. Täyspaasto koskettaa yksittäistä päivää tai päivän osaa. Täyspaaston tavallisin muoto on ehtoollispaasto, jossa ehtoolliselle osallistuva pidättäytyy kaikesta ruuasta ja juomasta edellisen yön ja aamun, puoliyöstä alkaen.
Täyspaasto ilmaisee valpasta odotusta ja valmistautumista Jumalan kohtaamiseen. Jos Mooses paastosi keskustellakseen Siinain vuorella Jumalan kanssa, ei ehtoollisessa tapahtuva kohtaaminen Kristuksen kanssa ole yhtään vähäisempi tapahtuma! Alkukirkossa tästä täyspaastosta käytettiin nimitystä statio – hälytystilassa oleva sotilasosasto. Täyspaasto pyrkii saamaan meidät oikeanlaiseen hälytystilaan: kuningas on tulossa! kaikki velttous ja haaveilu on karistettava sydämestä!
Ajallisesti suurin osa kirkon paastoista ei kuitenkaan ole täyspaastoa vaan niin kutsuttua askeettista paastoa. Askeettiselle paastolle on ominaista sinnikäs pitkäkestoinen yhtäjaksoinen pidättäytyminen – ei kaikesta ravinnosta, vaan tietyistä ruoka-aineista. Ravintoa siis yksinkertaistetaan, kevennetään ja vähennetään.
Tarkoituksena tällaisessa paastossa on oppia kuuliaisuutta ja itsehillintää. Aiemmin oli puhetta siitä, miten tässä hengellisen maanpakolaisuutemme paikassa meitä orjuuttavat omat himomme. Askeettinen paasto on sodanjulistus himoillemme: pyrimme tunnistamaan ne, heikentämään ja hillitsemään niitä. Tässä taistelussa on askeettinen paasto kirkon kokemuksen mukaan verraton apu. Se kirkastaa ajatustamme mietiskelyyn, tekee meistä halukkaampia rukoukseen, pehmittää sydäntämme katumukseen ja nöyryyteen.
Askeettinen paasto pyrkii palauttamaan olemuspuoltemme alkuperäisen hyvän järjestykseen: tekemään ruumiista sielun palvelijan – ja sielusta kuuliaisen hengelle. Näin se mikä ihmisessä on aineellista – hengellistyy, ja se mikä on lihaa – pyhittyy! Ruumiista tulee sielun ystävä, ja sielusta kuin hyvävireinen instrumentti, jota henki soittaa.
Tässä yksi esimerkki paaston tavoittelemasta uudesta ”tarvehierarkiasta”.
Eräs mies tuli tapaamaan ohjaajavanhusta. Vanhus keitti hieman linssejä ja sanoi miehelle “Rukoilkaamme ensin hieman”, minkä jälkeen hän lausui ulkomuistista koko psalttarin. Vieras vastasi tähän resitoimalla, niin ikään ulkomuistista, kaksi suurta profeettaa. Kun aamu viimein koitti, vieras lähti. Kumpikaan ei muistanut linssejä. –Erämaaisien kertomuksia
Askeettisessa paastossa ihminen jäljittelee enkeleiden elämää, joiden ravintona on Jumalan Sanan kuuleminen ja Jumalan ylistäminen. Kirkko ymmärtää kuitenkin erittäin hyvin, että ihmisen on vaarallista laiminlyödä ruumistaan. Näin muistuttaa pyhä Serafim Sarovilainen:
Ihmisen tulisi antaa ruumiille ravintoa päivittäin, jotta ruumiista näin vahvistettuna tulisi sielun ystävä ja apulainen hyveiden harjoittamisessa. Muutoin ruumis voi näännytettynä heikentää myös sielua.
Paasto on voimallinen väline, mutta sellaisena sen käyttö vaatii ohjausta. Myös siksi kirkko paastoaa yhdessä ja huolehtii paaston toteutumisesta turvallisesti ja terveellä tavalla. Pyhä Johannes Krysostomos opettaa syvällä kokemuksen äänellä:
Paastoaminen on lääke, mutta kuten kaikki lääkkeet – samalla kun se voi olla hyvin hyödyllinen sille joka osaa sitä käyttää – voi se usein muodostua hyödyttömäksi (ja jopa haitalliseksi) sellaisen käsissä joka käyttää sitä taitamattomasti.
TODELLINEN PAASTO: PAHASTA PAASTOAMINEN, SOVINTO JA RAKKAUDEN HARJOITUS
Jos edellä olenkin puhunut paastosta lähinnä ravinnosta pidättäytymisen merkityksessä, ei tätä pidä ymmärtää väärin. Paastossa on kysymys paljosta muusta kuin syömisestä ja juomisesta! Voisi sanoa, että ruokapaasto on vain hyödyllinen keino juurruttaa todellinen paasto jokapäiväiseen elämäämme. Annetaan pyhän Basileios Suuren opettaa, mitä on todellinen paasto:
Älkäämme olko itsekkäitä aloittaessamme ruuasta pidättäytymistä, siis jaloa paaston aikaa. Paastotkaamme tavalla, joka miellyttää Jumalaa. Todellinen paasto on suunnattu pahaa vastaan. Se on kielen hillitsemistä. Se on vihasta pidättäytymistä, se on erottautumista himoista, pahanpuhumisesta, valheista ja vääristä valoista. Itsekieltäymys näistä on todellista paastoa, näistä kielteisistä asioista paastoaminen on meille hyväksi.
Pyhä Johannes Krysostomos täydentää pyhää Basileiosta opetuksellaan:
Paastoatko sinä? Todista se teoillasi. Jos näet köyhän, sääli häntä. Jos näet vihollisen, tee hänen kanssaan sovinto. Jos näet ystäväsi saavan osakseen kunniaa, älä kadehdi häntä. Ja älköön vain suusi paastotko, vaan paastotkoon myös silmäsi ja korvasi ja jalkasi ja kätesi ja kaikki ruumiinosasi. Etkö syö lihaa? Älä myöskään hekumoi silmilläsi haureudessa. Paastotkoon myös korvasi niin, ettet salli niiden vastaanottaa pahoja puheita ja panettelua. Paastotkoon suusi häpeämättömästä puheesta. Sillä mitä meitä hyödyttää pidättäytyä kalasta ja kanasta, jos me samalla pureksimme veljiämme ja sisariamme!
Pyhä Hermas opettaa edelleen, miten paaston pitäisi hyvin konkreettisesti muuttua laupeuden töiksi:
Menettele seuraavasti: älä sinä päivänä, jona paastoat, maista mitään muuta kuin leipää ja vettä. Arvioi sitten kulut, mitä sinä päivänä tarvittaisiin ruokiin, joita aioit syödä, pane ne syrjään ja anna leskelle tai orvolle tai vähävaraiselle. Näin sinä nöyryytät itsesi, jotta se, joka ottaa vastaan, sinun nöyryydestäsi tulisi kylläiseksi ja rukoilisi sinun puolestasi Herraa. Noudata siis tätä yhdessä lastesi ja perhekuntasi kanssa. […] Jotka tämän kuulevat ja sitä noudattavat, ovat autuaita, ja he tulevat samaan kaiken, mitä Herralta pyytävät.
Aidoimmillaan paasto on siis rakkauden harjoitusta. Meitä kehotetaan suitsimaan pahoja ajatuksiamme, tunteitamme ja toisten tuomitsemista; meitä kehotetaan sovintoon lähimmäisen kanssa, välittämiseen ja palvelemiseen. Pyhä Basileios Suuri kuvaa kauniisti sitä, miten paastoaika on rauhan julistamista myös eläimille:
Yksikään eläin ei päästä kuolinparkaisua, missään ei ole verta, kyltymätön vatsa ei sanele päätöksiään eläinten tuhoksi. Kokkien veitsi on pysähtynyt, pöytä saa tyytyä luonnonyrtteihin.
Eikö paaston ruokavaliossa olekin jotain tuttua? Kyllä, se on paratiisin ruokavalio: »Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.
Paasto ei ole itsensä kiusaamista vaan pyrkimystä paratiisilliseen tilaan: sovintoon Jumalan kanssa, sovintoon lähimmäisen kanssa, sovintoon omantunnon kanssa, sovintoon koko luomakunnan kanssa. Paasto on ymmärrettävä – ei ikävänä koettelemuksena – vaan Jumalan armona ja pelastavan käden ojennuksena meitä kohtaan.
PAASTO KÄYTÄNNÖSSÄ: KUULIAISUUDEN HARJOITUS
Ennen kuin esittelen yksityiskohtaisemmin ortodoksisen kirkon paastoperinnettä, on tarpeen olla rehellinen. Paaston noudattaminen on heikentynyt ortodoksisessa kirkossa dramaattisesti. Tässä saattaa olla paljonkin paikallista vaihtelua. Missä ortodoksit elävät vielä pienissä kiinteissä (maalais-)yhteisöissä, yhtenäiskulttuurissa, siellä paastoaminenkin voi paremmin. Sen sijaan missä eletään kaupunkimaisessa monikulttuurisessa ympäristössä, usein vähemmistönä, siellä myös paastoaminen on usein heikompaa. Suomen olosuhteet noudattavat tätä jälkimmäistä tapausta: ortodoksit elävät paitsi vähemmistönä yhteiskunnassa, usein myös vähemmistönä perheessään. Tästä syystä ortodoksinen paastoperinne on Suomessa – jos ei aivan uhanalainen – niin ei myöskään hyvinvoiva.
Minkälaista ruokapaastoa ortodoksinen kirkko sitten noudattaa? Paastoaikoja on erilaisia ja paaston vaativuus vaihtelee. Tärkein kirkon paastoista, 40-päiväinen suuri paasto pääsiäisen edellä, on samalla ankarin. Siinä luovutaan kokonaan eläinkunnan tuotteista ja arkipäivinä jopa öljystä. Yhtä vaativa on – niin ikään 40-päiväinen – paasto joulun edellä, vaikka se alkaa ensin lievempänä. Kaksi muuta lyhyempää paastoaikaa on apostolien paasto alkukesästä Pietarin ja Paavalin juhlan (29.6.) edellä, sekä Jumalansynnyttäjän paasto, kaksi viikkoa elokuun alussa ennen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaa (15.8.).
Näiden suuria juhlia edeltävien paastokausien lisäksi kirkko on asettanut tiettyjä päiviä säännöllisiksi paastopäiviksi. Ankaria paastopäiviä ovat esimerkiksi Johannes Kastajan mestauksen muistopäivä (29.8., Karjalassa Kuiva-Iivana) ja ristinylentämisen juhla (14.9.). Jokaisen viikon (lukuun ottamatta paastottomia viikkoja) keskiviikko ja perjantai ovat lisäksi paastopäiviä. Keskiviikkona muistellaan sitä, kuinka Juudas kavalsi Kristuksen ja perjantaina Kristuksen ristiinnaulitsemista. Nämä ovat eräänlaisia kirkon yhteisöllisesti jakamia surupäiviä, tässä (Kristuksen kavaltaneessa ja surmanneessa) maailmassa koetun muukalaisuuden päiviä. Näiden vastapainona on jokaisen viikon sunnuntaina eletty ylösnousemuksen juhla, pieni pääsiäinen!
Tässä on alleviivattava erästä ortodoksisen paaston oleellista piirrettä: se on olemukseltaan erittäin yhteisöllistä. Emme valikoi itsellemme paastokäytäntöjä ja -aikoja omien mieltymystemme mukaan. Kirkko ohjaa kristittyjä elämään kirkkovuoteen sisältyvät paastoajat yhteisönä ja antaa noudatettavaksemme kirkon yhteiset paasto-ohjeet. Paaston ytimessä on kuuliaisuus: paastoamalla osoitamme kuuliaisuutta kirkolle ja viime kädessä Kristukselle. Muistamme, mitä tapahtui ihmisen lankeemuksessa: ihminen ei kyennyt olemaan kuuliainen Jumalan käskylle. Paasto on kuuliaisuuden harjoitusta. Joskus voi tuntua triviaalilta noudattaa paastossa yksityiskohtaisia ruoka-ainesääntöjä. Mutta jos emme osaa olla uskollisia vähässä, miten osaisimme olla uskollisia enemmässä?
Kirkon paastosääntöihin kuuluu kuitenkin tärkeänä osana ekonomia -periaate, eli mahdollisuus soveltaa paastosääntöjä huomioiden ihmisen ikä, terveys, työ, elämäntilanne ja muut fyysiseen paastoon vaikuttavat rajoitteet. Näin esimerkiksi lapset, vanhukset, sairaat, imettävät äidit, matkustavat ja raskaan fyysisen työn tekijät on vapautettu paaston täydellisestä noudattamisesta. Näissäkään tapauksissa ei ole tarkoitus luopua paastosta täysin ja omavaltaisesti, vaan rippi-isän kanssa on hyvä miettiä itselle mahdollinen paastosääntö, jossa voi sitten kilvoitella kuuliaisuuden harjoittamiseksi. Eiköhän esimerkiksi jokainen voi turvallisesti luopua kaikista herkuista paaston ajaksi.
Ja mitä tulee viikoittaisiin paastopäiviin keskiviikkoon ja perjantaihin: Meille kerrotaan nykyään, ikään kuin uutena asiana, miten kasvisruuan lisääminen ja liharuuan vähentäminen niin kodeissa kuin erilaisissa laitoksissa olisi sekä terveellistä että hyväksi ympäristölle. Kirkko on pitänyt kasvisruokapäiviä jo miltei 2000 vuotta!
Kirkon vuosikalenterissa on vuonna 2019 kaikkiaan 173 paastopäivää, siis suunnilleen puolet vuodesta. Miten erilainen olisikaan maailmamme, jos jokainen kristitty todella noudattaisi noita paastopäiviä! Mikä maailmaa mullistava potentiaali on tässä valmiissa ja viisaassa, kaikkien ulottuvilla olevassa paastoperinteessä!
SUURI PAASTO – KATUMUKSEN KOULU JA HENGELLINEN SAIRAALA
Ensi viikolla alkavaan Suureen paastoon liittyy erityisen vahva liturginen perinne, joka toteutuu vaihtelevasti seurakunnissa ja täydellisimmin luostareiden päivittäisissä jumalanpalveluksissa.
Tätä paaston liturgista ulottuvuutta ei voi sivuuttaa. Toisaalta se on liian laaja kenttä tässä tutkittavaksi. Liturginen- eli jumalanpalveluselämä on kirkon sydän. Sen sydämen äärelle paasto ohjaa meitä – antamaan elämässämme tilaa kirkon yhteiselle rukoukselle. Paaston jumalanpalvelukset ovat katumuksen, surun ja toivon sävyissään tavattoman kauniita. Ja omien voimien mukaan noudatettu paasto yhtyy näiden jumalanpalvelusten ilmaisemaan yhteiseen odotukseen ja kaipaukseen.
Suuressa paastossa on vahva opetuksellinen sisältö: se on vanhastaan ollut aikaa, jolloin aikuiset kasteoppilaat valmistautuvat kasteeseen opiskellen kristillisen uskon ja elämän perusteita. Suuren paaston jumalanpalveluksissa luetaan erityisen paljon pyhiä kirjoituksia ja arkipäivinä erityisesti Vanhaa testamenttia: 1. Mooseksen kirjaa, Jesajan kirjaa, Jobin kirjaa, psalmeja ja sananlaskuja. Oppiminen ei kirkon jumalanpalveluksessa toteudu vain kuulemalla, vaan astumalla sisään pyhien kirjoitusten maailmaan, osallistumisella siihen elävästi. Tästä vaikuttavin esimerkki on suuren paaston jälkeen alkava suuri viikko, Kristuksen kärsimysten viikko.
Jokaisen kannattaisi ehdottomasti kokea suuri viikko kokonaisuudessaan, seurakunnan yhdessä kulkemana matkana Kristuksen kärsimyksistä tyhjän haudan äärelle ja ylösnousemuksen riemuun. Kun pääsiäisen iloon on vaellettu koko pitkän paaston taival, on se todellakin koko ihmisen olentoa – henkeä, sielua ja ruumista – kirkastava kokemus!
Suurta paastoa kutsutaan myös hengelliseksi sairaalaksi. Kirkko suhtautuu syntiin niin kuin sairauteen, jonka Jumala voi ja haluaa parantaa. Kirkko on sairaala, jossa Kristus-lääkäri käyttää lääkkeinään pyhiä sakramentteja parantaakseen ja pelastaakseen meidän sielumme ja ruumiimme. Suuressa paastossa kirkon jäseniä kehotetaankin nauttimaan näitä lääkkeitä erityisen ahkerasti: osallistumaan pyhään ehtoolliseen paitsi sunnuntaisin myös arkisin paastoliturgioissa, käymään synnintunnustuksella katumuksen sakramentissa ja osallistumaan yleiseen sairaanvoiteluun.
PAASTOAMISEN PÄÄMÄÄRÄ
Isä Loot meni tapaamaan isä Joosefia ja sanoi: “Isä, noudatan kykyjeni mukaan pientä kilvoitussääntöä, hieman paastoa, jonkin verran rukousta ja mietiskelyä, ja elän hiljaisuudessa. Niin tarkoin kuin mahdollista varjelen ajatukseni puhtaina. Mitä minun vielä pitäisi tehdä?” Silloin vanhus nousi ylös ja nosti kätensä rukoukseen kohti taivasta. Silloin hänen sormensa muuttuivat kuin kymmeneksi liekehtiväksi soihduksi. Ja hän sanoi: “Jos tahdot, voit muuttua kauttaaltaan tulenlieskoiksi.”
Isä Joosef näytti havainnollisesti, mikä on kristityn elämän päämäärä: täyttyä Pyhällä Hengellä. Kaikki kilvoituksemme asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin tämän päämäärän valossa. Pyhä Serafim Sarovilainen on samoilla linjoilla opettaessaan:
Rukoilu, paastoaminen, rukouksessa valvominen, almujen antaminen, Kristuksen tähden tehdyt hyvät teot ja muut kristilliset kilvoitukset, niin hyviä kuin ne itsessään ovatkin, eivät ne ole kristityn elämän päämäärä, vaikka ne ovatkin välttämättömiä keinoja tuon päämäärän saavuttamiseen. Kristityn elämän todellinen päämäärä on Jumalan Pyhän Hengen vastaanottaminen.
Älköön siis kristityn elämä olko sääntöjen rakastamista, vaan Pyhän Hengen janoamista.
Lyhyesti yleisisistä väärinkäsityksistä:
- Paasto ei ole hengellisten ansioiden kartuttamista palkkion toivossa!
- Paasto ei ole vihamielisyyttä omaa ruumistamme ja aineellista maailmaa kohtaan!
- Paasto ei ole synkistelyä!
Sen sijaan:
- Paasto on kaipuuta Jumalan yhteyteen, Jumalan nälkää ja Pyhyyden janoa, joka avaa ja pehmittää meidän sydäntämme, jotta Jumala voisi toimia siinä.
- Paasto on ruumiin ja aineellisen maailman pyhittämistä, palauttamista Jumalan yhteyteen, niiden alkuperäiseen hyvyyteen ja kauneuteen.
- Paasto on valoisaa ja toivontäyteistä murhetta; kaipaamme Isän kotiin ja olemme matkalla sitä kohti.
MATKALLE LÄHTÖ
Aloittakaamme valoisin mielin paaston aika ja antautukaamme hengellisiin kilvoituksiin. Puhdistakaamme sielumme, tehkäämme puhtaaksi lihamme. Paastotkaamme sekä kieltäytymällä ruuista että kaikista himoista ja yltäkyllin nauttikaamme hengen hyveitä sekä niissä yhtämittaisesti halulla pysyen tulkaamme kaikki arvollisiksi hengellisellä ilolla näkemään Jumalan Kristuksen suuriarvoisimpia kärsimyksiä ja pyhää pääsiäistä.
Veljet, paastoten ruumiillisesti, paastotkaamme myös henkisesti, katkaiskaamme kaikki vääryyden kahleet, antakaamme nälkäisille leipää ja kodittomat saattakaamme koteihin, jotta saisimme Kristukselta Jumalalta suuren laupeuden.
-Sovintosunnuntain ehtoopalveluksen stikiira
***Kun paasto koittaa meille, niin kuin hengellinen kesä, kiillottakaamme sotilaiden tavoin aseemme, teroittakaamme sadonkorjaajien tavoin sirppimme, ja ohjatkaamme purjehtijoiden tavoin ajatuksemme pursi himojen epävakaita aaltoja vastaan; ja kuten matkamiehet aloittakaamme vaelluksemme kohti Taivasta. Tarkatkaamme hellittämättä Taivaaseen johtavaa polkua, sillä se on kuoppainen ja kaita. Tarkatkaamme hellittämättä polkua ja vaeltakaamme eteenpäin! – pyhä Johannes Krysostomos