JUMALANPALVELIJA, SIMFORIAN
Lähiajat ovat olleet juhlavuosia. Joillekin meistä ihan henkilökohtaisesti ja valtakunnallisestikin on ollut aihetta juhlaan. Tänään vietämme uuden kirkkovuoden ensimmäistä suurta juhlaa, Neitsyt Marian Syntymäjuhlaa. Nyt kerron kuitenkin henkilöstä, jonka syntymästä tuli tänä vuonna muutama kuukausi sitten 125 vuotta. Kyseisen henkilön suku on osa minunkin hengellistä perimää. Ja samalla tämä osaltaan liittyy eilen Melaselkään tekemäämme ristisaattoon.
Melaselän kylä oli ortodoksikylä, jonka historiaan kuului myös Matvejeffin suku. Matvejeffin veljeksiä olivat mm. Nikita ja Dimitri. Veljeksistä nuorempi Dimitri tuli Mutalahteen. Hänestä polveutuvat monet tämän kylän asukkaista. Dimitrin ja hänen vaimonsa Agripinan (Ahrin) lapsia olivat Vasseli (Niina Jeskasen isä), Lauri (Teuvo Matfeisen isä), Petri (Aimo ja Ari Matveisen ukki), Outi (minun mummoni) ja Olga (Tsikin Puavon Olga, Saukkosen Olga). Dimitrin vanhempi veli Nikita ei tullut Mutalahteen, vaan hän lähti nälkävuosina Melaselästä Viipuriin ja sieltä edelleen Pietariin. Pietarissa Nikita meni naimisiin Maria Mihailovnan kanssa.
Nikita Matvejeffin ja Maria Mihailovnan perheen esikoinen syntyi kesäkuussa 1892 Pietarissa. Lapsi sai kasteessa nimekseen Pietari Nikitan poika. Isänsä mukaan pojasta tuli Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan jäsen.
Vuosisatojen, 1800 ja 1900 –lukujen, vaihteessa elämä Pietarin kaupungissa ei ollut helppoa. Nikitan elämäntyylikin oli holtitonta. Hänen vaimonsa Maria oli puolestaan hyvin uskonnollinen henkilö. Maria vei mielellään lapsensa jumalanpalveluksiin ja pyhiinvaellusmatkoille.
Levottomana aikana äidin huolenpito lapsestaan sekä hänen luontainen kiinnostus kirkkoa ja luostaria kohtaan oli yksi syy siihen, että Maria Mihailovna päätti viedä esikoispoikansa Pietarin, Valamon luostariin vuonna 1906. Tästä alkoi 14-vuotiaan nuorukaisen 75 vuotinen luostarikilvoittelu.
Alkuaikoina nuorukainen harjoitti luostarissa pyhien kuvien maalaamista ja vuonna 1917 hän siirtyi Moskovaan, Valamon luostarin igumeeni Mavrikin henkilökohtaiseksi keljapalvelijaksi. Myöhemmin, kun igumeeni Mavrik palasi takaisin Valamoon, nuori noviisi määrättiin Moskovassa podvorin taloustoimistoon töihin. Tämä podvori on kaupungissa sijaitseva ns. luostarin näyteikkuna. Vuonna 1920 Pietari vihittiin munkiksi Moskovassa ja hän sai munkkinimekseen Simforian, joulukuun 18. päivänä kirkollista muistopäivää viettävän marttyyrin mukaan.
Suomen itsenäistymisen ja Neuvostoliiton poliittisen tilanteen seurauksena yhteydet Moskovaan katkesivat. Suomen ortodoksinen kirkko liittyi Konstantinopolin patriarkaattiin 1923. Niinpä Moskovan podvorissa olleet venäläissyntyiset munkit eivät enää päässeet palaamaan Laatokan Valamon luostariin. Simforian oli ainut, joka palasi, koska hänen isänsä oli Suomen kansalainen. Moskovasta tullessaan Simforian toi mukanaan luostariin jokaista kirkkovuoden kuukautta koskevat jumalanpalveluskirjat (Minea-kirjat, 12 kpl). Minea- kirjat olivat hänen kallein aarteensa. Näitä kirjoja hän lainasi luostarin veljestön jäsenille vain yhden kerrallaan. Simforiania pidettiinkin harjaantuneena ja tinkimättömänä jumalanpalvelusjärjestyksen asiantuntijana, jopa omapäisenäkin. Hän oli venäjänkielinen.
Laatokan Valamossa Simforian toimi taloudenhoitajana vuodesta 1934 vuoteen 1940, aina luostarin evakuointiin saakka.
Suomen ortodoksisen kirkon ja Uuden Valamon luostarin historiasta kerron sen verran, että vuonna 1945 venäläinen metropoliitta Grigori saapui Suomeen. Hänen käyntinsä tarkoituksena oli liittää koko Suomen ortodoksinen kirkkokunta Venäjän kirkkoon, hiippakuntana, takaisin Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Käydyissä neuvotteluissa Suomen ortodoksisen kirkkokunnan silloisen johtajan, arkkipiispa Hermannin johdolla, vaikea tilanne ratkaistiin siten, että Heinäveden Valamon luostari siirtyi entisen äitikirkkonsa yhteyteen ja Moskovan patriarkasta tuli luostarin veljestön korkein kirkollinen esimies. Käytännön asioissa luostari jäi kuitenkin Suomen kirkon alaisuuteen. Tämä kaikin puolin vaikea ja kiusallinen tilanne normalisoitui vasta vuonna 1957. Tuolloin Venäjän ja Suomen kirkot solmivat suhteensa uudelleen. Heinäveden Valamon luostari palautui Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteen. Mainittakoon, että luostarissa noudatettiin juliaanista ajanlaskua aina 1980-luvulle saakka. Kunnes se igumeeni Panteleimonin aikana lopulta poistui käytöstä.
Uudessa Valamossa Simforian toimi veljestön valitsemana igumeenina 10 vuotta vuodesta 1969 alkaen. Hänelle tyypillinen piirre oli johtaa luostaria rukoilemalla, ei kehityskeskusteluin. Hänen aikanaan Uuden Valamon luostarialue alkoi kehittyä, ja vuonna 1977 valmistui Kristuksen kirkastumisen muistolle vihitty kirkko. Pappismunkki Panteleimon seurasi Simforiania luostarin johtajana vuodesta 1979 alkaen.
Arkkimandriitta Simforianin maanpäällinen vaellus päättyi vuonna 1981 ja hänet on haudattu Heinäveden luostarin hautausmaalle, Papinniemeen. Simforianille eläminen tässä maailmassa oli valmistautumista tulevaan aikaan. Ollos iäti muistettu!
Lähdeaineisto:
Pekka Matvejeff, Simforian kutsumuksena Valamo