Ilomantsi 27.8.2017
TT Maria Takala-Roszczenko
KIRKKOLAULU YHTEISÖN VAHVISTAJANA
Mitä tulee mieleen sanaparista ”kirkkolaulu” ja ”yhteisö”?
Ihan ensimmäinen mielikuva, joka minulle tulee mieleen, on kirkontäysi ihmisiä laulamassa
yhdessä: siis seurakuntayhteisö laulamassa kirkossa. Niin kuin tänään laulettiin täällä Elian
kirkossa. Jokainen osallistuu omalla äänellään – oli siinä sointia tai enemmän rosoa
– yhteiseen veisuun, esimerkiksi uskontunnustukseen tai Isä meidän –rukoukseen, jotka
meillä on tapana laulaa yhdessä. Itse kanttorin näkökulmasta katsoen nuo hetket ovat aina
juhlavia, erityisesti silloin jos lauluun liittyy vielä lasten ääniä. Siinä kokee, että seurakunta
todella veisaa ”yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä”, kuten liturgian rukouksessa
kehotetaan.
Täällä Ilomantsissa ja Karjalan hiippakunnassa yleensäkin on totuttu, että jumalanpalveluksiin sisältyy yhdessä laulettuja veisuja, ja joissain kirkoissa voidaan kokonaisia palveluksia laulaa niin sanotusti ”kansanlauluna”. On seurakuntia, joissa lauletaan paljon yhdessä, on taas niitä, joissa kuoro vastaa käytännössä kaikesta kirkkolaulusta; paljon riippuu kanttorin ja papin mieltymyksistä, kirkkokansan laulavuudesta (pakottaahan kansaa ei voi laulamaan); kussakin seurakunnassa on omat perinteensä ja yhtä autuaaksitekevää mallia ei tietenkään ole
Seurakunnan yhteinen laulu on ollut ihanne ja tavoite, johon Suomen ortodokseja on yritetty ohjata toistuvin yrityksin noin sadan vuoden ajan, jokseenkin siitä lähtien, kun jumalanpalveluksissa alettiin laulaa suomen kielellä.
Tätä tavoitetta on ajettu eri syistä ja eri perusteluin eri vaiheina, esimerkiksi 1920- 30-luvuilla osana kirkon kansallistamista, eli korostetusti suomalaisen ortodoksisuuden kehittämisen yhteydessä, jolloin yhteislaulu ”kuten luterilaisilla” nähtiin keinoksi ortodoksiyhteisön koossa pitämiseen; tai sodan jälkeen jälleenrakennuskautena, jolloin yhdessä laulaminen toi lohtua hajalleen joutuneille kirkon jäsenille; tai viimeksi 1960–70- luvuilta eteenpäin, jolloin arkkipiispa Paavalin johdolla pyrittiin syventämään ihmisten ymmärrystä siitä, että jumalanpalvelus on yhteinen toimitus, johon kaikki – ei vain papisto, kanttori ja kuoro – osallistuvat.
Niille, jotka kannattavat kansan laulua kirkossa, sen edut ovat selvät: yhdessä laulaminen luo yhteishenkeä, laulaminen yleensäkin hoitaa ihmistä monella tavalla, kirkkolaulu on yhteisen rukouksen ääni = kirkkolaulu koetaan konkreettisesti yhteisön vahvistajana, siis yhteisö vahvistuu siitä, kun kirkossa lauletaan yhdessä.
Mutta kun tästä edetään vähän laajemmalle ja tarkastellaan kirkkolaulun merkitystä traditiossa ja teologisesta näkökulmasta, asiaan kasvaa monta uutta ulottuvuutta – kysytään siis laajemmin: millä tavoin kirkkolaulu voi toimia yhteisön vahvistajana?
Puhutaan ensin siitä, mikä yleensä on laulava yhteisö, miten ymmärrämme ”Kirkon” tuon laulun tuottajana tai määrittäjänä
Ortodoksisen Kirkko-ymmärryksen pohjalla on ajatus siitä, että tämän näkyvän ”todellisuuden” rinnalla on näkymätön, niin sanottu riemuitseva seurakunta, joka osallistuu meidän kanssamme jumalanpalveluksen toimitukseen – meille näkymättömästi ja kuulumattomasti, mutta silti täällä meidän kanssamme – tämä on siis se Kirkko-yhteisö, jonka laulusta on kyse.
Samaan aikaan, kaiken aikaa, on käynnissä taivaallinen jumalanpalvelus, jossa ruumiittomat voimat, enkelit, ylistävät Jumalaa ”vaikenemattomin äänin” – kirkon varhaisten opettajien mukaan taivaallisten voimien tehtävä taivaissa on juuri ”Jumalan majesteettisuuden päättymätön hymni ja lakkamaton ylistysveisu”.1 Ja kun me jumalanpalveluksissamme jäljittelemme taivaallisia ruumiittomia voimia – ”Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja ja eläväksi tekevälle Kolminaisuudelle virttä veisaamme”, me yhdistymme tuohon taukoamattomaan ylistykseen, tuohon todelliseen, ikuiseen kirkkoveisuun, joka jatkuu iankaikkisuuteen
Kun me ajattelemme omaa kirkkolauluamme tältä kannalta, perspektiivi muuttuu aika lailla – meidän laulumme on tässä maailmassa nähtävä ja kuultava osa iankaikkista, universaalia ylistystä – kuka voisi olla tuntematta paitsi nöyryyttä, myös kunniaa tuosta osallisuudesta? Kuten pyhä Johannes Krysostomos sanoo:
”Ajattele, kenen seurassa seisot ja kenen kanssa kutsut Jumalaa: kerubien kanssa! Ajattele niitä, jotka muodostavat kuoron kanssasi ja, ollaksesi valpas, sinun tarvitsee vain muistaa, että vaikka olet ruumiiseen puettu ja lihaan sidottu, sinut on silti katsottu arvolliseksi ylistämään kaikkien Luojaa ruumiittomien voimien kanssa. Älköön kukaan osallistuko näihin pyhiin ja salaisiin hymneihin innotta, älköön kukaan antako ajatustensa kääntyä maalliseen elämään tällä hetkellä, vaan olkoon jokainen, hyläten maalliset ajatuksensa ja kohottautune aina taivaaseen asti, kuin hän lentäisi Kunnian Valtaistuimen ympärillä serafien kanssa. Näin osoita kaikkein pyhin hymni loiston ja kunnian Jumalalle.”2
Mitä sitten on Kirkon laulu, eli miten kirkossa laulu toteutetaan? Toisin sanoen, kenen
vastuulla kirkkolaulu on?
Jumalan ylistäminen kuuluu kaikille, eli se on Kirkon yhteinen kutsumus ja tehtävä, ja
– idean ja ihanteen tasolla – jokainen on kutsuttu laulamaan. Olla ”ortodoksi” on
sananmukaisesti olla ”oikein ylistävä”, eli ylistys, laulu, on ikään kuin kirjoitettu ortodoksin
dna:han.
Mutta siitä, miten tuo laulukutsumus käytännössä toteutetaan, on Kirkossa muodostunut oma traditionsa – kun kysytään, kuka meillä Kirkossa laulaa, vastausta haetaan usein kirkon varhaisilta ajoilta. Heti siitä alkaen, kun kirkon jumalanpalvelukset alkoivat varhaisina kristinuskon vuosisatoina vakiintua, ja niihin kuuluvat veisut alkoivat kehittyä yksinkertaisista psalmilauluista kohti runoiltuja kirkkoveisuja, laulun johtamiseen tai esilaulajiksi valikoitui ihmisiä, joilla oli siihen erityisiä lahjoja. Vähitellen näille ihmisille kehitettiin tehtävään valmistava koulutus ja sen sinetiksi kirkollinen vihkimys, jolla laulaja asetettiin tehtäväänsä: näin puhutaan ”kanonisista” laulajista, eli sellaisista, jotka on kirkon sääntöjen, kanonien, mukaan vihitty tehtäväänsä.
Tässä vaiheessa laulu ei siis enää ollut kokonaan koko yhteisön fyysisesti tuottamaa, vaan tiettyjen siihen koulutettujen ja asetettujen ihmisten vastuulla. Korostan tässä sanaa vastuu – laulajien vastuulla oli, ja on yhä, jumalanpalveluksessa laulaen välitettävä opetus: suurin osa jumalanpalvelusten sisällöstä, erityisesti ehtoo- ja aamupalveluksissa, koostuu hymnografiasta eli teksteistä, jotka esitetään laulaen – ja tähän hymnografiaan sisältyy
1 Athanasios Aleksandrialainen, Johannes Krysostomos ja piispa Seberianos: ”Enkelien olemuksesta ja
tehtävistä.” Isien kuoro. Alkuvuosisatojen opetusta kirkkolaulusta. Suom. Johannes Seppälä. Joensuu: Suomen
bysanttilaisen musiikin seura ry 2010, 91.
2 Lainattu teoksessa Thomas Pott, Byzantine Liturgical Reform, SVS 2010.
valtava määrä kirkon opillista eli dogmaattista opetusta, raamatullista sisältöä, moraalista opetusta, meille annettuja malleja esimerkiksi pyhien ihmisten elämistä, jne.
Onhan selvää, että jotta tämä opetus pääsee ansaitsemallaan tavalla kaikkien kuuluviin, sen välittäjät ovat harjaantuneet tehtäväänsä – sitä ei siis voi ottaa kuka hyvänsä vastuulleen.
Kirkkolaulajien kanonisen vihkimyksen perinne sammui yleisenä käytäntönä Venäjällä noin 1700-luvun kuluessa, minkä takia se ei meilläkään ole niin aktiivisesti käytössä kuin esim. lukijaksi vihkiminen, mutta samojen ihanteiden ja velvoitteiden voi katsoa pätevän kaikkiin niihin, jotka kirkossa laulavat. Toisin sanoen, ortodoksisessa kirkossa laulusta vastaavat ne, joille on annettu laulun lahja, jotka sitoutuvat tehtäväänsä, harjoittelevat, osallistuvat jumalanpalveluksiin ymmärtäen laulun merkityksen myös hengellisenä kilvoituksena, ja ymmärtävät tehtävän vastuullisuuden.
Miten sitten ne, joille ei talentteja jaettaessa osunut laulun lahjaa kohdalle?
Joku voi kokea, että kirkko on tässä epätasa-arvoinen: onko reilua, että vain jotkut valitut
saavat laulaa kirkossa – torjuuko Jumala muka vähemmän kehittyneen laulun, eikös se
äänellään lintukin laula…
Ihmisen omakohtaista surua siitä, ettei pääse äänellään ylistämään Jumalaa niin kuin tahtoisi, ei tietenkään pidä väheksyä; moni voi kokea jäävänsä vaille tärkeää yhteisöllisyyttä, kun ei pysty esimerkiksi laulamaan kirkkokuorossa, vaikka voikin laulaa silloin kun koko kirkkokansa laulaa tiettyjä jumalanpalveluksen osia. Mutta kuten kirkon kanonit, myös monet vastuutehtävät on asetettu ylläpitämään hyvää järjestystä – jossa jokaiselle on paikkansa. Meille jokaiselle on annettu omat lahjamme, omat talenttimme, joiden enentämiseen meidän elämämme on tarkoitettu: jos lauluääni ja sävelkorva eivät ole niiden joukossa, enentäkäämme sitten niitä muita.
Ja ennen kaikkea osallistukaamme sydämellämme jumalanpalvelukseen, sillä ääneen lauletulle ylistykselle luo jumalanpalveluksissa kaikupohjan äänettömästi laulettu rukous, jolla jokainen kirkossa olija voi osallistua tuohon universaaliin, näkyvän ja näkymättömän seurakunnan, taivaalliseen ja maalliseen kirkkolauluun. Eli silloin kun vuorossa ei ole koko kansan yhteislaulu, vaan kuoro laulaa esimerkiksi: ”Herra, armahda”, lausu sinäkin niin mielessäsi; samalla tavalla on mahdollista osallistua kaikkeen lauluun, kuoron laulamilla sanoilla tai yksinkertaisilla rukoushuokauksilla. Näin toteutuu siis koko yhteisön yhteinen laulu ja ylistys Jumalalle ääneen ja äänettömästi sydämellä laulettuna.
Siirrytään sitten vähän konkreettisempaan suuntaan. Kun pohditaan, miten kirkkolaulu voi vahvistaa yhteisöä – paitsi äsken mainitun, jumalanpalveluksessa yhteisesti kannetun rukouksen kautta – on usein hedelmällistä kääntyä vastakkaiseen suuntaan ja pohtia, millä tavoin kirkkolaulusta voi tulla yhteisöä hajottava tekijä. (Yleensähän negatiivisia esimerkkejä on helpompi keksiä, niin inhimillisiä ne ovat.) Kun hajottavat tekijät hahmotetaan, voi niitä olla helpompi torjua.
Kirkkolaulu tuskin itsessään toimii yhteisön ykseyttä vastaan, koska sehän on ennen muuta suunnattu Jumalalle ja lähtökohtaisesti siis aina hyvää, mutta hajottavaa voi olla se, millä tavalla ihmiset sitä käyttävät tai siihen suhtautuvat. Otetaan muutama esimerkki (täysin hypoteettisia tilanteita tietenkin):
”En voi käydä kirkossa, koska siellä lauletaan sellaisia sävelmiä, joita en tunne tai joista en tykkää.”
”Minusta kanttori kiusaa meitä kuorolaisia laulattamalla tahallaan liian vaikeita /
korkeita / nopeita / uusia kirkkolauluja.”
”Kuulkaapa tätä, kun minä kajautan kaikkein korkeimman äänen!”
”Minun kuorolaiseni tappavat kaiken ilon tästä työstä koska eivät pidä siitä, mitä
haluaisin laulattaa.”
”Palveluksessa ei voi keskittyä koska kuoro laulaa niin huonosti.”
”Tuo pappi tulee aina sekaantumaan siihen, mitä lauletaan. Miten niin kymmenen
stikiiraa? Minä päätän, että niitä tulee neljä!”
Kaikissa yhteisöissä, niin myös seurakunnassa on mahdollista hakautua ihan kunnolla johon kiistaan.
Erityinen riski koskee musiikin kanssa tekemisissä olevia ihmisiä, koska musiikki on kuitenkin lähtökohdaltaan aina esittävää taidetta, ja ellei ihminen ole vielä kokenut kilvoittelija (ja sittenkin), häntä uhkaa laulullaan ylpeilyn synti. Tästä puhuu pyhä Porfyrios sanoessaan: ”Jos toimit kanttorina […] ja sinulla on ääni kuin enkelillä ja laulat Jumalle, onko sinun mahdollista olla ajattelematta, kuinka monet ihmiset kuuntelevat sinua? Ei, se ei ole helppoa, vaan hyvin vaikeaa.”3
Laulu on myös yksi herkimmistä ihmisen lahjoista ja erityisen herkkä reagoimaan ”huonoon kemiaan” tai loukkauksiin. Lauluun tai lauluääneen kohdistettu kritiikki iskee syvälle ja kipeästi.
Musiikkiin liittyy myös maku, joka on jokaisella omanlaisensa. Jos kirkkoon tuodaan jotain uutta (vaikka se olisi sinänsä vanhaakin, kuten esimerkiksi bysanttilainen laulu), se herättää valtavia intohimoja puolesta ja vastaan, koska maku ja tottumus ovat niin vahvasti yhteydessä ihmisen uskonnolliseen kokemiseen.
Yksi yhteinen tekijä, jolla edellä mainittuja varottavia esimerkkejä voisi lähestyä, on kilvoituselämän kulmakivi, kuuliaisuus. Jos ajattelemme, että saamme kirkosta kuuliaisuustehtäviä, eli tehtäviä, jotka testaavat meidän kykyämme luopua omasta itsepäisestä tahdostamme ja mukautua meille annettuihin ohjeisiin, meidän voi olla helpompi asennoitua mahdollisiin riidan aiheisiin.
Jumalanpalvelusta johtavan papiston kuuliaisuustehtävä lienee pyrkiä sopimaan muiden toimittajien kanssa siitä, miten palvelus toimitetaan, ja toimittaa palvelusta niin, ettei laulun ja muun toimituksen väliin synny ristiriitaa. Papistolla on tietysti ylin vastuu jumalanpalveluksen toimitustavoista, mutta koska yhteisen palveluksen perustana täytyy olla sovinto, hänen on myös hyvä kuunnella sitä, jonka vastuulla on kirkkolaulun toteutus. Kauheinta on, jos jumalanpalveluksesta tulee foorumi ja kirkkolaulusta ase henkilökohtaisten keskinäisten jännitteiden kamppailuun. Surullisia esimerkkejä papiston ymmärtämättömyyydestä kirkkolaulua kohtaan ovat mm. tilanteet, jossa jotain laulullista jumalanpalveluksen osaa lyhennetään omavaltaisesti, ilman neuvottelua kanttorin kanssa – esimerkiksi jos papisto keskeyttää aamupalveluksen pitkän kanonin, sen historiallisesti keskeisimmän osan, siirtymällä suoraan ”Jumalansynnyttäjän kiitosvirteen”, vaikka kanonista olisi vielä monta veisua laulamatta. Kanttori ja kuoro tuntevat silloin tulleensa vähintään ylimarssituiksi.
3 Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset. Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö 2010.
Myös kanttorin tehtävänä on toimittaa palvelusta sovinnon ja harmonian hengessä ja ohjata siihen myös kuorolaisiaan. Yksi yleiseen harmoniaan liittyvä ongelma voi syntyä toimitusten dialogisista osissa, esimerkiksi ektenioissa, jos papiston ja kuoron sävellajit eivät kohtaa, eli jos pappi tai diakoni resitoi yhdeltä korkeudelta ja kuoro vastaa lauselmiin toiselta korkeudelta. Tätä on joskus vaikea välttää, ja kanttorin on pakko antaa uudet äänet kuorolle lähes joka lauselmaan, mutta silloin kuin on vain mahdollista, kanttori voi harjoittaa musiikillista harkintaa ja mukautua papiston korkeuteen – oli se nuotinmukaiselta korkeudelta tai ei.
Kanttorilla on ylipäänsä jumalanpalveluksissa ja kuoroja harjoittaessaan suuri kilvoitustehtävä, koska hän on niin paljosta vastuussa. On saatava kuoro soimaan hyvin, motivoitava laulajia, ylläpidettävä sopua ja harmoniaa kuorolaisten välillä, selvitettävä palvelusten sisällöt, valmisteltava nuotit, neuvoteltava papiston kanssa, laulatettava kansaa, ja rukoilla siinä samalla vielä. (Parhaassa tapauksessa selviydyttävä vielä helmoissa roikkuvista lapsista!)
Mutta jos otamme asenteen, että jokainen lähimmäinen, jonka kanssa toimimme, on troparin sanoin meille ”itsekieltäymyksen opettaja”, saatamme saavuttaa edes pienen osan siitä mielenrauhasta, jota pyhien asioiden parissa askaroiminen synnyttää.
Kaikkein olennaisinta on ymmärtää se, mitä tekee – johtaa laulua, joka on jumalanpalveluksen kieli, se suora kommunikointi Jumalan suuntaan, johon taivaallinen ja maallinen yhdessä osallistuvat.
Kanttorilla on vastuu ja päätösvalta monesta asiasta, mutta hänellä tulee olla myös joustavuutta ja neuvottelukykyä niiden kanssa, jotka katsovat kokonaisuutta ehkä eri perspektiivistä kuin kuoro – kuten omat kuorolaiset, papit, kirkkokansa, tai vaikkapa kirkon isännöitsijä. Asettuminen toisen sijaan ja oman toiminnan tarkastelu toisen perspektiivistä avartaa omia näkemyksiä kummasti. Ja kuten kaikessa, oma esimerkki välittyy kuorossa laulaville paremmin kuin mitkään sanat: keskittyneisyys, järjestelmällisyys, laulun puhtaus, rukouksen hartaus, hyvä mieli ja ilo.
Kuorolaisen kuuliaisuustehtävä on toki selvä: kuorossa laulava alistuu johdettavaksi ja laulaa niin kuin johtaja osoittaa – kuorolaista, jos ketä, koskee velvoitus laulaa ”yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä” – tai dir. cant. Juhani Matsin sanoin: ”laulaa toistensa pussiin”. Jokainen kuorossa laulanut tietää, miten vaikeaa täydellinen yhtenäisyys laulussa on, ja millaisten asioiden kanssa jokainen laulaja kamppailee – kuinka sovittaa oma ääni kokonaisuuteen, rohkaistua laulamaan, olla toisinaan provosoitumatta vieruskaverin laulusta, olla kuuliainen johtajalle, luottaa hänen ratkaisuihinsa, eikä päsmäröidä omaansa. Mutta kun mielessä säilyy, että laulajan tehtävä on enemmän kuuliaisuus- kuin kunniatehtävä, oppii kenties asettumaan osaksi kokonaisuutta ja uskaltaa myös tuoda omastaan yhteiseksi hyväksi.
Lauluun tulee olla kutsumus, mutta kutsumuksen pitää hengissä vain sitoumus: vakaa lupaus palvella kirkkoa omien kykyjensä mukaan.
Entä muut kirkossa kävijät sitten? Millä tavoin he voivat kääntää suhtautumisensa kirkkolauluun koko yhteisön rakennukseksi? Tärkeintä on ymmärtää, mikä kirkkolaulussa on olennaista: ei sen tyyli, sävelmistö, ei kuoron sointi, vaan sen sanoma – sen teksti, Sana, jota sävel pukee, ja sen tarkoitus, eli Jumalan ylistys.
Kaikkeen kirkkolauluun voi siis suhtautua sen tärkeimmässä tarkoituksessa – siitä voi
ammentaa Kirkon opetusta oman hengellisen kasvun ainekseksi. Ja yhdessä laulamalla
– äänellä tai ilman – jokainen meistä voi tulla osaksi koko Kirkon näkyvää, näkymätöntä,
maanpäällistä ja taivaallista kuoroa.