Puhe Iljan praasniekoilla Ilomantsissa 20.7.2017
Oli synkkä syyskuinen päivä. Sinä päivänä Pappilanvaaralle saapui kummallinen seu- rue. Sitä johti Dimitri Kitajev, Moskovan keskushallinnon lähettämä veronkerääjä. Hä- neltä ei jäänyt mikään huomaamatta. Pappilanvaaran laella oli pieni Elian kirkko ja pappi oli nimeltään Ivan. Papilla oli pieni pelto, jonka Dimitri veronkerääjä pani tarkoin merkille. Kylässä oli 21 taloa. Oli vuosi 1500. Voimme vain kuvitella, miten tuollaisiin veronkeräyksiin suhtauduttiin kyläläisten keskuudessa.
Karjalaiset, Ilomantsin ensimmäiset asukkaat, olivat liittyneet Novgorodin kulttuuri- piiriin keskiajan kuluessa. Samalla heidät oli liitetty osaksi ortodoksista perinnettä. Näinhän meille on aina opetettu. Ja suunnilleen näin kai se menikin. Tosin kristillisyy- den omaksuminen vei varmasti oman aikansa täälläkin.
Karjalaisen ortodoksisuuden ja sen mukana ilomantsilaisen ortodoksisuuden hyvänä alkanut kehitys katkesi kuitenkin 1500-luvun sotiin ja niistä alkaneisiin joukkopakoihin rajan yli Aunuksen Karjalaan ja jopa Tverin seudulle saakka. Ilomantsin ongelma, ku- ten koko Karjalan, oli sijainti idän ja lännen välissä. Käkisalmen läänistä noin 2/3 muutti paremman elämän toivossa rajan yli.
1700-luku oli jo suotuisampaa kirkkojen väliselle ystävyydelle. Lienevätkö taustalla ol- leet vaikutteet eurooppalaisesta valistusajattelusta?
1800-luvulla Suomessa virisi kansallisuusaate. Se saavutti nopeasti myös Suomen or- todoksit. Vaikka monet kirkon suomalaisuutta kannattaneet papit eivät olleet edes Suomen kansalaisia, he tukivat kirkon suomalaistumista.
Myös Ilomantsin ortodoksinen seurakunta oli uusien tuulien edelläkävijä yhdessä Tai- paleen ortodoksisen seurakunnan kanssa. Se oli nimittäin ollut osana Ruotsia vuoden 1721 jälkeenkin, jolloin ns. Vanha Suomi liittyi Venäjään, mutta Pohjois-Karjala pysyi osana Ruotsia. Liperin Viinijärvellä aloitettiin jumalanpalvelukset ensimmäisenä suo- men kielellä 1865. Kun Ilomantsin seurakunta sai kirkkoherrakseen Mikael Skorodu- movin 1872, suomenkieliset palvelukset vakiintuivat täälläkin.
Isä Mikael oli siis suomalaisuusmies ja mainio seuramies. Papin työ ei yksin riittänyt perheen elättämiseen, joten hänellä oli tämä alkujaan Makaroffin omistuksessa ollut pihapiiri navettoineen ja hevostalleineen. Makaroffit tukivat seurakuntaa monella eri tavalla. Aktiivisina ortodokseina he olivat tärkeä perhe kirkon hyväksi tehdyssä työssä.
Isä Mikael osti varsoja, ja kasvatti niistä hyviä työhevosia, ja myi niitä sitten eteenpäin. Energisen isä Mikaelin aikana saatiin lopultakin uusi kirkko ja seurakunnallinen kan- sanopetus saatiin järjestettyä. Isä Mikaelin aikana sanottiin, että ortodoksilapset luki- vat jopa paremmin kuin luterilaiset! Hyvälistö eli herrasväki kokoontui usein ortodok- siseen pappilaan erilaisiin juhliin. Erityisesti apteekkialalla toimineet Lacströmit olivat usein nähtyjä vieraita ortodoksisessa pappilassa.
95 vuotta odotettu suuri tavoite saavutettiin lopulta, kun tälle niin sanotulle Pogos- tanniemelle nousi uusi hieno Elian kirkko 1891. Kirkkohanke oli seurakunnan yhteinen ponnistus, mistä se sai uutta tuulta purjeisiinsa. Isä Mikael joutui eroamaan kirkko- herran paikalta 1907, ja huhuttiin, että erottamisen syynä oli liiallinen suomalaisuus- into. Venäläinen kirkon johto ei katsonut sitä hyvällä.
Papit vaihtuivat tiheään Ilomantsissa 1910-luvulla. Kevään 1918 tapahtumat ja sisäl- lissota koskettivat kaikkia suomalaisia. Myös Ilomantsin ortodoksisessa seurakun- nassa oltiin varuillaan. Pääsiäisen 1918 yöpalvelukset siirrettiin toimitettavaksi valoi- saan aikaan, jottei väki lähde hallitsemattomasti liikkeelle. Varovaisuuteen oli syynsä. Surullisena tapahtumana muistettiin pitkän aikaa läheisen Sonkajanrannan kylän opettajan Johannes Karhapään kohtalo. Seurakunta veti muutenkin matalaa profiilia. Ristisaattoja toimitettiin vain pääsiäiseen liittyvinä juhlina ja vedenpyhityksiä toimi- tettiin vain kirkon sisällä.
Paasikiven senaatti antoi asetuksen Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta 26.11.1918, mikä nosti ortodoksisen kirkon luterilaisen kirkon rinnalle toisena kan- sankirkkona. Kirkkokunnasta muodostettiin autonominen arkkipiispakunta osana Konstantinopolin Ekumeenista patriarkaattia 1923. Kirkon aseman vakiintuminen nä- kyi Ilomantsissakin, kun kirkkoherraksi saatiin sortavalalaisen rovasti Sergei Okulovin poika Simeon. Valinta oli niin selvä, ettei tarvittu edes papin vaalia.
Simeonin isä Sergei Okulov oli suomalaisen ortodoksian voimahahmo. Hänen mieles- tään ortodoksisuus voi menestyä Suomessa vain, jos sillä on suomalainen identiteetti. Oli vielä vedettävä raja sille, mikä on omalaatuista ortodoksista suomalaisuutta, ja mikä liikaa luterilaisuudesta lainattua. Vähemmistön identiteetin omalaatuisuuden turvaaminen ja sen muotoileminen suomalaisuuteen sopivaksi oli varmaan vähän vai- keaa enemmistön keskellä.
Simeon Okulov, joka toimi kirkkoherrana 1920-luvulla, oli huolissaan seurakuntalais- ten passiivisesta kirkossa käynnistä. Suurena syynä tähän hän piti radiota, jonka kuun- teleminen vei ihmisten kaiken huomion. Lisäksi tiet muista kylistä kirkon kylälle ja
Elian kirkkoon olivat huonot, ja hevoset oli varattu metsätöihin. Isä Simeon toi pappi- lan rannan varteen poppelit, jotka vieläkin koristavat paikkaa. Hän harrasti myös pur- jeveneilyä Ilomantsinjärvellä.
Runous on aina kuulunut ortodoksisuuteen. Kirkossa kuulemamme kauniit ortodoksi- set veisut ovat alkujaan, monet yli 1000 vuotta sitten, kirjoitettu runomuotoon. Runot tulevat lähelle ortodoksista elämänmenoa myös Ilomantsissa, sillä ylivoimaisesti suu- rin osa kalevalaisista runolaulajista oli ortodokseja. Kalevalaista runoa kerättiin Ilo- mantsista todella paljon 1800-luvulla.
Simeon Okulovin aikana hänen ja vaimo Annan alivuokralaisena asui tulenkantajiin kuulunut runoilija Katri Vala. Jälkeenpäin voidaan sanoa, ellei sitä jo silloin tiedos- tettu, että pappila oli Katri Valan aikana oikea kulttuurikoti.
Spiikkaus: Runonlausunta ei ole kuollut Ilomantsissa. Se oikeastaan on vasta nou- sussa. Tätä elävää perinnettä esittää nyt upea Saimimme!
Saimin runo
Spiikkaus: Ilomantsin seurakunnassa on vaalittu aina yhteyttä Valamon luostariin. Aikoinaan kirkon rakentamiseenkin antoi Valamon luostari lahjoituksen. Sen kunni- aksi Elian kirkon kuoro esittää nyt kaksi valamolaisiin sävelmiin sovitettua veisua ”Alkupsalmi” ja ”Kiittäkää Herran nimeä”.
Sodan jälkeinen aika
Sota vaikutti kovasti Elian seurakunnan elämään. Noin kolmasosa kunnan pinta-alasta jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Vanhat ortodoksiset kylät, kuten Mela- selkä, Kuolismaa, Vuottoniemi ja Liusvaara jäivät vain muistoihin. Paluuta sinne ei enää ollut. Noiden kylien asukkaat asutettiin jäljelle jääneeseen Ilomantsiin. Sillä ta- valla mm. Huhus ja Mutalahti saivat aivan uuden alun elämän, kirkollisestikin. Molem- piin rakennettiin tsasouna. Tsasounat rakennettiin myös Hoilolaan ja Saarivaaraan. Myöhemmin myös Sonkajaan.
Koko kirkkokunnan laajuudessa sota merkitsi suurta menetystä. Noin 70 % kirkkokun- nan jäsenistä joutui jättämään kotiseutunsa ja siirtymään uusille tiloille Kanta-Suo- meen. Kirkon omaisuudesta noin 90 % jäi Neuvostoliitolle. Tilanne näytti lohdutto-
malta: säilyisikö ortodoksisuus Suomessa? Suomen valtio kuitenkin sääti lain Ortodok- sisen kirkkokunnan jälleenrakentamisesta 1950. Sen lain nojalla Suomeen perustettiin 14 uutta ortodoksisesta seurakuntaa kirkkoineen, pappiloineen ja hautausmaineen.
Nikolai Hodjusta tuli Elian seurakunnan uusi kirkkoherra vuonna 1939. Hodju on se pappi, jonka vanhempi väestö muistaa vieläkin hyvin. Hodjun ajasta on säilynyt paljon erilaisia kertomuksia. Tuon tähän vain yhden mielenkiintoisen yksityiskohdan.
Hodju pahoitteli sitä, että kristinoppikoulun pojat ja luterilaiset rippikoulupojat her- kästi tappelivat uskontappeluita sattuessaan samalle kirkkotielle koulun päätyttyä. Kumpikaan osapuoli ei antanut periksi. Niinpä sovittiin yhteisesti seurakuntien kesken 1940-luvun lopussa, että kouluajat siirrettiin eri ajankohdiksi, jotta uskontappeluilta vältyttäisiin. Tytöt eivät syyllistyneet tähän samaan kummassakaan seurakunnassa.
Sodan jälkeen Suomi alkoi todella nousta taloudellisesti. Siihen vaikutti suuresti met- sätalouden nousu talouden mahtitekijäksi. Ja se taas toi työtä monille ilomantsilai- selle, ja kerrannaisvaikutukset olivat valtavat. Myös valtaosa ortodoksisesta väestön- osasta sai elantonsa metsästä ja maasta. Ilomantsissa savotat ja uitot saivat valtavat mittasuhteet. Uittoväylistä merkittävimpiä oli Koitajoen vesistö. Metsätyöt olivat toki tuttuja jo 1880-luvulta saakka, mutta erittäin tärkeitä 1940–50 -luvuilla.
Spiikkaus: Kipeinä koettuihin aluemenetyksiin johdattaa meidät nyt Ilomantsin Mieslaulajat laululla ”Te luulette meidän unohtaneen”. ”Uittomiehen marssi” taas kunnioittaa Ilomantsissa tehtyjä runsaita uittoja.
Praasniekkaperinteen elvyttäminen
Praasniekkaperinne oli pitkään vähän unohduksissa sodan jälkeen. Ensimmäiset kun- non praasniekat pidettiin Petrun päivänä Hattuvaarassa 1959. Pääpogostan eli Iljan praasniekka elvytettiin 1964. Viivästymisen syinä lienee ollut arkuus siitä, voitaisiinko kirkon palvelukset tuoda näyttävästi esille nykyaikaistuvassa suomalaisessa yhteis- kunnassa. Pian kuitenkin oivallettiin, että praasniekathan olivat mitä oivallisin tapa tuoda esille kirkon perinnettä ja elämää kaikille suomalaisille. Lisäksi taustalla oli oma vankka praasniekkaperinne menneiltä vuosisadoilta. Enää ei praasniekoille tultu rajan yli Venäjän puolelta, eikä niiden yhteydessä tehty kauppaa, eikä sovittu avioliitosta. Mutta ne kokosivat rahvasta yhteen ja rakensivat tärkeällä tavalla yhteisöllisyyttä, ja ilomantsilaista identiteettiä.
Praasniekoilla oli alkujaan myös niin sanottua ”maallista ohjelmaa”. Petrun päivän tanssit muistaa monet.
Spiikkaus: tästä praasniekkojen oheisohjelmasta laulavat seuraavaksi Mieslaulajat: Liedzuzel eli Keinussa kesällä kerran.
Entäs profeetta Elia?
Profeetta Elia saattaa kuulostaa kaukaiselta pyhältä täällä Pohjolassa. Hän on kuiten- kin vanhan testamentin tunnetuimpia pyhiä. Se johtunee siitä, että hänet mainitaan useita kertoja eri yhteyksissä myös Uudessa Testamentissa. Eliaan liitetään ominai- suuksia, jotka voidaan liittää hyvään satoon ja uskon puolustamiseen. Hänen puo- leensa on aina käännytty toivoen suotuisia ilmoja ja hyviä maan hedelmiä. Voimakas- tahtoisen profeetan puoleen oli turvallista kääntyä, sillä koettiin, että hän pystyi vai- kuttamaan sääoloihin. Profeetta Elian muistojuhlaa on vietetty tässä seurakunnassa jo 500 vuoden ajan.
Spiikkaus: Elian kunniaksi Mieslaulajat laulavat nimipäivälaulun profeettalle: ”Minä soitan suurel soitol” eli ”Minä soitan harmonikkaa”
Nykyajan haasteet
Ilomantsin Elian seurakunta on elänyt jäsentensä kanssa myötä- ja vastamäessä yli 500 vuotta. Kiperistäkin tilanteista on ajan myötä selviydytty. Nykyaika asettaa uu- denlaiset haasteet. Mihin suuntaan kirkon ja kristinuskon asema yhteiskunnassamme kulkee? Seurakunta kyllä kestää niin kauan kuin on ihmisiä tekemässä työtä yhteiseksi hyväksi. Tuo on jopa kulunut sanonta, mutta pitänee edelleen hyvin paikkansa. Jos oma kristillinen identiteetti on vahva, siitä hyötyy koko seutukunta. Täytyy olla aidosti sitä mitä on. Mutta sen lisäksi on tehtävä yhteistyötä. Me kristityt tarvitsemme toisi- amme. Siitä on erittäin hyvänä esimerkkinä pitkä ystävyys Turun Martin seurakunnan kanssa. Paikallisesti taas yhteistyö Ilomantsin luterilaisen seurakunnan kanssa on helppoa ja mutkatonta. Näissä kysymyksissä rukouksiin on siis jo vastattu. Myös hel- luntaiseurakuntaan on luotu yhteys.
Ekumeenisia yhteyksiä pitää vaalia ja kasvattaa, sillä ei mikään kristillinen yhteisö voi toimia täysin yksin ja erityksissä. Kristityt tarvitsevat toisiaan menettämättä omaa omintakeista perintöään. Kunnioittamalla toisiamme annamme tulevillekin sukupol- ville mahdollisuuden toteuttaa omaa kristillistä uskoa.
Toivokaamme Elian seurakunnalle elävän uskonperinteen jatkumista ainakin seuraa- vaksi 500 vuodeksi!
TT Juha Riikonen