Isä Esipaimen, hyvät seurakuntalaiset
Tarkoitukseni on kertoilla hieman Ilomantsin vanhan pappilan ympäristön historiasta ja kulttuurihistoriasta sekä, tuoda esiin joitain lyhyitä tuokiokuvia muutamien varhaisempien kulttuuripersoonien kohtaamisista tämän maiseman ja miljöön kanssa.
Kuten tunnettua, Ilomantsi on Karjalan vanhin ortodoksinen seurakunta. Historioitsija Ismo Björnin mukaan Ilomantsi sai jo 1400-luvulla taloudellisen ja hallinnollisen itsenäisyyden siihenastiselta emäseurakunnaltaan Sortavalalta. On mahdollista, että täällä on ollut myös jonkinlainen kirkko jo tuolloin, koska seuraavalta vuosisadalta peräisin olevassa Vatjan viidenneksen verokirjassa, mainitaan Elian seurakunta Ilomantsista. Jotakin toimintaa tuolloin lienee ollut, ei välttämättä kuitenkaan kovin vakiintunutta. Ensimmäinen varmasti tiedetty kirkko virkataloineen sijaitsi mäellä, joka tunnetaan Pappilanvaaran nimellä. Seurakunta omisti varsin laajalti maata nykyisen kirkonkylän alueella ja Ilomantsin kylähän sai kirkonkylän nimen ja arvon juuri tuon ensimmäisen kylään rakennetun kirkon myötä. Samoin perustein nimensä sai myös Pappilanvaara.
Pappilanvaara osoittautui sittemmin, nimensä mukaisesti, vaaralliseksi kirkon paikaksi niin ortodokseille kuin luterilaisillekin. Kirkkoja paloi – tahallisesti poltettuina tai muista syistä molemmilta seurakunnilta ja lopulta ortodoksinen kirkko päätettiin rakentaa uuteen paikkaan, nykyisen sankarihautausmaan tienoille, tuo kirkko valmistui aivan 1700-luvun viimeisinä vuosina. Kirkko oli huonosti rakennettu ja jo 1820-luvun lopulla alettiin puhua uuden kirkon rakentamisesta. Tuolloin oli voimassa määräys rakentaa uudet kirkot kivestä, mutta ilomantsilaiset halusivat puukirkon. Syynä oli se, että kivikirkon rakentaminen olisi ollut liian kallista, sillä vaikka paikkakunnalla olikin Havikkavuori–niminen kallio, josta saisi rakennuskiveä, niin sopivaa savea ja hiekkaa tiilentekoon ei ollut läheltä saatavilla. Se koitui Havukkakallion onneksi, sillä kyseinen kallio rauhoitettiin myöhemmin kaikelta rakentamiselta ja maankäytöltä muinaismuistolain perusteella kalliolla sijainneen muinaislinnan vuoksi. Kirkon rakennushanke kesti yli puoli vuosisataa, sillä nykyinen ortodoksinen kirkko kohosi Piljanmaalle, lähelle Kokonniemen kalmistoa ja se valmistui lopullisesti vasta 1891.
Ilomantsin ortodoksinen pappila sijaitsi sekin aluksi Pappilanvaaralla ja papit viljelivät virkatalon peltoja vaaran rinteillä. Koska pappila oli entinen kruununtila, siitä piti maksaa veroa kruunulle ja sitä varten seurakuntalaisilta kerättiin ns. pääsiäisrahaa. Vaikka verovapautta anottiin moneen kertaan, vasta 1820 ortodoksien asema parani ja pappilan verotusta korjattiin samaan malliin kuin se oli luterilaisilla. Isonjaon yhteydessä tiluksia järjesteltiin uudelleen ja kirkon tavoin myös pappila siirtyi pois Pappilanvaaralta. Uudeksi pappilan tilaksi saatiin Protola-niminen kruununtila, jonne rakennettiin pappila vuonna 1875. Tila osoittautui papille liian pieneksi ja talo niin huonoksi, että seurakunta osti Makroffin suvulta Niemelä-nimisen tilan, jolle uusi pappilarakennus valmistui 1886. Taloa korjattiin 1920-luvulla ja siinä yhteydessä talo sai myös komean kaakeliuunin sekä tapetit kolmeen huoneeseen. Seuraavana vuonna pihaan pystytettiin lipputanko sekä hankittiin Suomen lippu ja vuonna 1950- luvun lopulla pappilaa nykyaikaistettiin asentamalla sinne keskuslämmitys ja vesijohdot sekä viemäröinti.
Talossa oli pappilan lisäksi myös seurakunnan viraston tilat. Ne jäivät tyhjiksi kun uusi seurakuntatalo valmistui kirkonkylän keskustaan 1970-luvun alussa. Viimeinen talossa asunut
kirkkoherra oli Rauno Pietarinen. Myöhemmin rakennus on ollut lähimmäispalvelukeskus Iljalan käytössä.
Pappilan tilan vieressä sijaitseva Kokonniemi otettiin käyttöön hautausmaana jo 1790-luvulla. On kiinnostavaa, että se oli ollut kalmistona jo sata vuotta ennen kuin kirkko tuli sen naapuriin. Kirkko ja kalmisto yhdessä muodostavat luontevan ja eheän kokonaisuuden, oikeastaan kirkon sanan syvemmässä merkityksessä. Niiden kohtaamisessa kohtaavat tämän- ja tuonilmainen, taisteleva ja riemuitseva seurakunta.
Kokonniemi, kirkko ja pappila muodostavat myös maisemallisesti kiinnostavan kokonaisuuden ja nykyisen kirkonkylän alueella ainutlaatuisen kulttuurimaiseman ja kulttuurihistoriallisen miljöön, joka on koskettanut monia taiteilijoita, mm. valokuvaajia ja kirjailijoita.
Runoilija Katri Vala oli viettänyt osan lapsuusvuosistaan Ilomantsissa hänen isänsä ollessa paikkakunnalla metsänhoitajana. Aikuistuttuaan ja opiskeltuaan Katri Vala palasi Ilomantsiin opettajaksi ja hän asui tuolloin jonkin aikaa pappilan nurkkahuoneessa, jonka ikkunoista oli näköala kirkkoon ja sen ympäristöön. Hän lienee kuljeskellut myös Kokonniemessä. Kuten ystävänsä Olavi Paavolainen myös Katri Vala oli mieltynyt mystiikkaan ja ortodoksisiin jumalanpalvelusmenoihin. Ilomantsin kaudella syntyi hänen runokokoelmansa Sininen ovi, jossa on runo nimeltä Ylösnousemus. Sen ensimmäinen säkeistö alkaa hautausmaan tunnelmasta:
Sade hiljainen soi yli hautausmaan,
nyt tunnen jo sireenin tuoksun.
Kädet painan multaan kosteaan,
sade soi yli maan.
Vaikka Kokonniemen maisema on kaiken aikaa ollut pappilassa asuneen Katri Valan silmien edessä, ja vaikka pappilan pihassa kasvaneet suuret sireenipensaat ovat levittäneet tuoksuaan koko lähitienoolle, ei silti voi täysin varmasti sanoa, että runon kielikuva hautausmaineen ja sireenintuoksuineen olisi nimenomaan tämän miljöön synnyttämä, mutta todennäköistä se toki on.
Jo aiemmin mainittu Olavi Paavolainen kävi hänkin Kokonniemessä. Hän oli komennettuna sotakirjeenvaihtajana Karjalan sotarintamilla ja asteli Kokonniemeen heinäkuun 1 päivänä 1941. Hän pysähtyi Irinja Arhipoffin haudalla ja kirjoitti innoittuneena sotapäiväkirjaansa:
Kuin oudon lumouksen vallassa jatkan retkeilyäni edelleen. Ja kuten aina jokaiselle uudelle seudulle tullessani, hakeudun täälläkin taas hautausmaalle. Ilomantsin vanha kalmisto ei sijaitse millään rajakarjalaisella ”kuolemansaarella”, vaan petäjää kasvavalla, vesien syleilemällä niementöyräällä. Kuiva kangasmaa on valkoisena metsätähdistä ja oravanmarjoista. Pursuja kasvaa vanhojen ristien välissä. Hopeaiset pajut kiertävät rantaa vesikivien lomassa. Järven suuri, sammunut selkä hohtaa hopealta – rantakivet ja vanha venekota hohtavat hopeaa. Pohjoinen yö itse tuntuu säteilevän valoisaa hopeaa. Hopeaisena hohtaa myös kivinen patsas, jonka tekstistä luen: ”Itkuvirsien taitaja Irinja Arhipoff †1934” – Katsele sammuvalle, hopeaiselle järvelle, Irinja! Katsele kauas yli Sonkajan ja Ignoivaaran hopeaisten kyläsiluettien ja pyhien kuusikkojen! Katsele vieläkin kauemmas – yksinäisiin erämaakyliin, joissa pyhät harmaat tsasounat uneksivat ikivanhassa maisemassa! Eilen tulitettiin lentokoneesta viereistä rantaniittyä. Nyt ui hopeaisessa, sammuneessa vedessä yksinäisen silkkikuikan pää. Valoisassa yössä näkyy kreikkalaiskatolinen
kirkko lehtevällä kunnaallaan hautausmaan mäntyjen takana kuin salaperäisen monasterin hahmo.
(Paavolainen 1960, 85‒86.)
Näin siis Paavolainen ”Synkässä yksinpuhelussa”
Ilomantsin pitkäaikainen kirjastotoimenjohtaja Leo Mäkelä vaikuttui hänkin Kokonniemestä ja sen vanhoista hautamuistomerkeistä. Hän julkaisi pienen runokokoelman, jonka nimi on Kokonniemessä. Tämä pieni runo on tuosta kokoelmasta:
Minun leposijani ylle
Bogdanoffin lasten viereen
pantiin pelkkä luonnonkivi.
Luuletteko,
että olisin pahoillani?
Tunsinhan aina olevani
osa luontoa itsekin.
Kiveni ääreen
voi pysähtyä
kuka tahansa.
Yli 500-vuotias Ilomantsin seurakunta on tehnyt ajallisesti pitkän matkan. Paikallisesti se on laskeutunut alas Pappilanvaaralta Ilomantsinjärven rantaan. Siirtäessään nyt kaikki toimintonsa takaisin tälle paikalle, Kokonniemen kainaloon, seurakunta on palannut juurilleen. Se on tullut takaisin – kotiin.
Lähteet:
Björn, Ismo: Suur-Ilomantsin historia 1991 ja Ilomantsin historia 2006. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran paikallishistoriatoimikunta.
Jetsu, Laura: Ilomantsin hautausmaat ja hautausmaakulttuuri. Teoksessa Syrjäseudun idea 2012. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.