Iljan praasniekan juhlapuhe 20.7.2014. ”Seurakunta ja perhe”, Luokanopettaja Kaisa Nykänen

Korkeasti pyhittetty isä esipaimen, arvoisat isät, hyvä juhlaväki – kaikki te, jotka olette saapuneet juhlimaan profeetta Eliaa perheen voimin!

Kun isä Jannis keväällä pyysi minua puhumaan tähän juhlaan, ensimmäinen selkäytimestä tullut vastaus oli ehdoton EI. Enhän minä, maallikko ja tavallinen kirkossakävijä ole mikään juhlapuhuja. Mitä annettavaa minulla olisi tälle perinteiselle ja omalla ominaisella tavallaan hyvin arvokkaalle juhlalle? Isä Jannis on kuitenkin taitava taivuttelija, ja asiaa sulateltuani, minun oli kuin olikin pakko myöntää: olen seurakuntalainen, olen epäilemättä perheellinen ja siteeni Ilomantsiin on vahva: olen syntynyt silloisella Ilomantsin synnytyslaitoksella, Ilomantsin järven rannalla, juhlinut profeettain pylvästä pikkutytöstä lähtien ja myöhemmin avioliiton kautta nainut miehen lisäksi koko Pogostan – siltä ainakin välillä tuntuu, sillä: mies voi lähteä Ilomantsista mutta Ilomantsi ei miehestä!

Näen suurena kunnioituksen osoituksena, en itselleni vaan meille kaikille tavallisille kirkossa kävijöille sen, että tänä vuonna puhumaan pyydettiin maallikko; perusrukoilija; arjessa eläjä; teini-ikäisten uskonnonopettaja ja äiti.

Täytyy tunnustaa, että myönteisen päätöksen tehtyäni, tunsin suurta kiusausta harpata kirjahyllyn ääreen ja omaksua isien opetuksia puheeni selkärangaksi. Hätistelin ajatuksen mielestäni, maallikko puhuu maallikon sanoin ja ajatuksin, teologi ja oppinut toisin. Näillä eväillä olen puheeni teille valmistanut.

Seurakunta ja perhe – mitä se pitää sisällään? Tai oikeastaan – eihän se pidä sisällään mitään! Ei seurakunta eikä perhe voi sulkea sisäänsä, panna ovea kiinni. Jos se näin tekisi, se lakkaisi olemasta, kuolisi omaan mahdottomuuteensa. Perhe, kuten seurakuntakin on kuin onkin avoin yhteisö.

Ajattelemme, että eihän se näin ole, perheenjäseneksi synnytään, ei perhettään voi valita ja päättää ollako vaiko eikö olla. Seurakuntalaiseksi puolestaan tullaan kasteen ja voitelun kautta ja sitten ehkä vaihdetaan seurakuntaa muuton yhteydessä. Siinä sitä sitten ollaan, jäseniä.

Mutta tarkemmin asiaa pohtien: perheelle on ominaista, että sen jäsenet ovat eri ikäisiä ja he liittyvät eri elämänvaiheissa eri tavoin perheyhteisöön. Toinen on kiinteämmin ydinperheessä ja sen elämässä. Toinen taasen tekee irtiottoa. Joku perheenjäsen on jo kuollut ja elää rakkaana muistoissa ja rukouksissa.

Perhe täydentyy uusilla jäsenillä: puolisoilla, vauvoilla ja joskus, jos on oikein onnekas, ystävillä, joista tulee läheisempiä kuin verisukulaisista – heistä tulee perheenjäseniä. Oikeastaan perhe on ihmissuhteiden verkosto, joka on jatkuvassa muutoksessa. Joku lanka ohenee ja joku kohta tiivistyy, tulee uusia silmukoita ja unohtunut side vahvistuu.

Suljettu elävä perhe ei todellakaan ole!

Seurakunta puolestaan elää ja hengittää kirkossa. Joku seurakuntalainen elää kiinteästi jumalanpalvelusten ja kirkkovuoden rytmissä, toinen, yhtälailla seurakuntalainen, ei oikein edes tiedä milloin niitä kirkonmenoja olisi ja miksi niihin osallistuisi, kolmas on vähän suuttunut, muttei saa aikaiseksi erota kirkosta – onneksi! Joku ystävä käy kirkossa, ihailee ikoneja, lukee hengellistä kirjallisuutta ja lähestyy, ehkä liittyy ajan oloon kirkon ja seurakunnan jäseneksi. Joku toinen saa kuin saakin aikaiseksi erota. Jotkut meistä käyvät oman inhimillisen elämänsä aikana läpi useampia näistä vaiheista. Joskus side on vahva ja joskus se on ohut, pelkkä pinnallinen kosketus. Mutta suljettu, umpiotunut, ummehtunut, sisällään pitävä, sellainen ei elävä seurakuntakaan ole.

Minut sitoo seurakuntaan kokemus siitä, että yksin en ole mitään. Yksin olen vain individualisti, oman onneni seppä, tyhjä ruukku, helisevä tiuku. Yhdessä me yksilöt ja persoonat, perheet olemme kirkko, seurakunta, yhdessä olemme osa iätöntä. Aika hienoa. Aika siistiä. Aika turvallista. Tapahtuupa mitä hyvänsä, kirkko on. Minä tarvitsen seurakuntaa ja kirkkoa enemmän kuin se minua, perheeni tarvitsee kirkkoa enemmän kuin kirkko meitä. Mutta toisaalta ilman meitä, meitä kaikkia juhlivaa kansaa ja perheitä, koko kirkkoa ei olisi! Tarvitaan kaksi tai useampi kokoontumaan, tarvitaan yhteisö.

Ilomantsin seurakunta on erityinen yhteisö. Sen varmasti kaikki me tunnustamme. Eliaan kirkon ovet ovat kutsuvasti auki ja tänne on ihminen tervetullut aina. Niin

jumalanpalveluksiin kuin tapahtumiinkin. Näin olen kokenut, riippumatta siitä kuka isä seurakuntaa milloinkin on luotsannut elämän aalloilla. On todellinen ilo seurata ja aina silloin tällöin päästä osallistumaankin elävän ja vireän seurakunnan toimintaan. Ilomantsin seurakunta elää, pienuudestaan huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi, juuri nyt rikasta aikaa. Seurakunnasta henkii yhteisöllisyyden, yhdessä tekemisen ja olemisen voima. Se kutsuu luokseen, se kutsuu elämään kirkon elämää, arkea ja juhlaa yhdessä.

Minulla itselläni on ollut mahdollisuus vuosien mittaan perheeni kanssa kuulua ja osallistua useammankin seurakunnan elämään. Tarkalleen ottaen olen ollut viiden seurakunnan jäsen perheellisenä ja kuudes on lapsuuden seurakuntani ja seitsemäs adoptioseurakuntani Ilomantsi ja oikeastaan, kahdeksas seminaarin Johannes Teologin kirkon opiskelijaseurakunta. Niin todellakin, ajattelen, että seurakunnan muodostavat ne ihmiset, jotka kokoontuvat säännöllisesti yhteisen maljan äärelle, osallistuvat ehtoollisen sakramenttiin ja jatkavat liturgiaa liturgian jälkeen, rytmittävät elämänsä eukaristiasta eukaristiaan. Rakennukset, asuinpaikat ja veroeurojen tilitys ovat sen rinnalla toissijainen seurakunnan määritelmä.

Tässäkin suhteessa Ilomantsi näyttää meille esimerkkiä. Ilmeisesti, näin vierestä seuranneena, vaikuttaa siltä, että seurakunnan yhteisistä asioista päättävien näky elävästä seurakunnasta on ollut motiivi toimia ja tehdä, sopeuttaa ja sopeutua vapaaehtoisesti ja kaukonäköisesti juuri tämän päämäärän mukaisesti, ennemmin kuin säilyttää seiniä hinnalla millä hyvänsä ja näivettää seurakuntaa ja sen jumalanpalveluselämää.

Jumalanpalvelukset, ne ovat haaste mille tahansa seurakunnalle ja perheelle. Kuinka ylipäätään saada modernit, nykyaikaiset ihmiset kirkkoon? Kuinka äitinä saada lapset kirkkoon? Mitä mieltä on käydä kirkossa? Kuinka saada seurakuntalaiset ja perheenjäsenet näkemään ja kokemaan palanen ajatonta aikaa yhdessä Jumalaa palvellen? Saavuttaa yhdessä kokemus, että jumalanpalveluksen aikana ja sen jälkeen olen rikkaampi ja myös rakkaampi, olen enemmän kuin persoona, olen osa kokonaisuutta, osa seurakuntaa, osa kirkkoa.

Ja entä sitten, kun on väki on saatu kirkkoon, osallistumaan jumalanpalvelukseen? Kuinka toimia ja toimittaa niin, että jokainen kirkkoon tullut tuntee olonsa kotoisaksi ja hyväksi?

Opettajana yritän parhaani mukaan, kaiken tiedon ohessa, välittää nuorelle varmuuden siitä, että on ainakin yksi paikka minne olet tervetullut milloin tahansa, missä elämäntilanteensa hyvänsä. Opetan, että seurakunnassa kolkuttavalle avataan ja papilla aina aikaa, jos ei juuri sillä hetkellä niin pian kuitenkin. Että kun olet kastettu ja voideltu, olet yhtä arvokas kirkon jäsen kuin kuka tahansa piispa tai pappi, aikuinen. Että kirkko ja seurakunta, se olet sinä!Sinä juuri sellaisena kuin olet: väsyneenä, kiukkuisena, keskeneräisenä, kirkkoon olet aina tervetullut. Eikä haittaa vaikka edellisestä kirkossa käymisestä olisi ollut aikaa. Eikä haittaa vaikkei sinulla olisi juuri sopivia kirkkovaatteita. Tärkeintä on että tulet – nyt, osaat kyllä olla.

Ja voi meitä! Näiden opetusteni jälkeen vien nuoret ja omat lapsenikin kirkkoon, oppilaat osallistumaan kenties ainoaan ”pakko” –jumalanpalvelukseen koko vuonna. Ja mitä teemme me, vakiseurakuntalaiset? Marisemme, kun nuori istuu, kun ei pitäisi. Komennamme seisomaan. Läppäsemme ristityjä polvia. Sanomme jotain ilkeää pienen liikkuvaisen lapsen vanhemmalle. Tai pahimmillaan, hyvää tarkoittava seurakunnan isä pitää pitkän ja puuduttavan opetuspuheen, jossa ei ole mitään kiinnekohtaa kirkon täyttävien nuorten ja lasten elämään. Nuoret vilkuilevat opeen: ”Ai muka tervetullut ja arvokas!” Vanhemman ajatukset täyttää paha mieli ja harmitus.

Huomautan, että puhun yleistäen seurakunnistamme. Äitinä ja kasvattajana olen ehtinyt kokemaan ja näkemään kaikenlaista. Monissa seurakunnissa on ollut ja on edelleen haasteena meidän erilaisten, eri-ikäisten seurakuntalaisten yhteensaattaminen. Eri elämäntilanteissa elävien, perheellisten ja yksinelävien, lasten ja aikuisten, sairaiden ja terveempien, maallikoiden ja papiston arvokas kohtaaminen liturgiassa ei aina ole pulmatonta.

Seurakunta olemme me. Me olemme myös ne, jotka joko toivottavat toinen toisensa tervetulleiksi tai sitten emme toivota, lausumme eleillä ja ilmeillä pikemminkin tervemenneiksi.

Veikkaan, että kukaan meistä ei ole tässä suhteessa viaton. Minäkin, neljän lapsen äiti, lasten ja nuorten kanssa työtä tekevä, olen jo saanut itseni kiinni suvaitsemattomasta ajatuksesta kirkossa ryntäileviä pikkuisia kohtaan. Minä, vaikka omani juuri ja juuri pysyvät hetken paikallaan, käyttäytyvät ohi kiitävän sekunnin murto-osan jotenkin järkevästi.

Kuka määrittää järkevän kirkkokäyttäytymisen? Asetammeko standardin keski-ikäiseen, paikallaan seisovaan ja hiljaa rukoilevaan mieheen tai iäkkäämpään naisihmiseen, joka huomaamattomasti maastoutuu penkin tuntumaan, sinne vainajien muistelupöydän katveeseen? Onko kirkkomme vain terveiden, hyväjalkaisten, kärsivällisten aikuisten paikka? Annammeko toisin toimivien ja käyttäytyvien tuta poikkeavuutensa? Sallimmeko lasten tulla?

Päätänkin puheeni, juhlan kunniaksi, haasteeseen meille kaikille pienimmästä suurimpaan, myös itselleni: tehdään seurakunnasta perhe meille jokaiselle. Toimitaan sen eteen, että jokaisella on mahdollisuus tuntea itsensä tervetulleeksi, täysivaltaiseksi seurakuntaperheen jäseneksi. Tuetaan toinen toistamme. Hyväksytään samanlaisuus ja myös toisenlaisuus. Sanotaan ja tehdään hyvää. Pieniä, elintärkeitä asioita.

Tiedän kokemuksesta, että sitä työtä jo tehdään tässä juhlaa viettävässä Ilomantsin seurakunnassa, Pogostan perheessä. Jatketaan sitä työtä, viedään viestiä toisiinkin seurakuntiin ja viljellään hyvää!

Jätä kommentti