VAPAA­EH­TOI­SUUS – KEINO PALVELLA JA RAKENTAA KRIS­TUK­SEN RUUMISTA

Muistan, kun isä Ioannis kutsui minut ensim­mäi­sen kerran kirk­ko­kah­veille. Olin käynyt pal­ve­luk­sissa jo tovin aikaa, mutten vielä ollut rohjennut mennä kah­vit­te­le­maan. Olin toki lukenut kirk­ko­kah­veista ja kirkon yhtei­söl­li­syy­destä jo vuosia sitten, joten ujona ihmisenä se oli jän­ni­tet­tä­vien asioiden lis­tal­lani yhdessä kris­tot­ta­mi­sen kanssa. (Suu­te­lenko läpi koko kirk­ko­kan­san joka ehtool­li­sen jälkeen? Paljastui, ettei se ole ehdoton vält­tä­mät­tö­myys!) Astuin seu­ra­kun­ta­sa­liin koh­da­tak­seni tuli­ko­keen: tässä sosi­aa­li­set taitoni joutuvat testiin. Istuin ”kate­ku­mee­nien pöydässä”, jonka monet tuntevat paremmin sanalla ”pöytä”. Sitten tajusin olevani ystävien seurassa. Saavuimme tänne eri teitä kulkien, mutta jokaisen matka johti samaan paikkaan. Kysymys, miten selvitä yhtei­söl­li­syy­destä, muuttui ihmet­te­lyksi: mitä onkaan elämä ilman yhteisöä? 

Monille sunnuntai on viikon paras päivä. Saa levätä ja viettää aikaa rauhassa perheen parissa. Liturgian jälkeen on mukavaa päättää paasto ja vaihtaa kuu­lu­mi­set tuttujen ja ystävien kanssa kirkkokahveilla. 

Entä jos kirk­ko­kah­veja ei olisi? 

Menisimme kukin kotei­himme toisiimme tutus­tu­matta. Kirkossa olisi joukko vieraita. Typis­tyi­sikö liturgia pal­ve­luksi, jonka kulutamme tai pahim­mil­laan vel­vol­li­suu­deksi, jonka täytämme? Ehkä mieleen hiipisi ajatus: sama jos katson tämän netistä? 

Kirk­ko­kah­vit ovat mah­dol­li­set, koska on joukko ihmisiä, joka uhraa aikaansa ja työ­pa­nok­sensa niiden jär­jes­tä­mi­seen. Kirkon diakonian vapaa­eh­toi­set mah­dol­lis­ta­vat myös mukavat koh­taa­mi­set Alek­san­dran kah­vi­lassa sekä aamiaisen, jonne kaikki ovat ter­ve­tul­leita. Ne ovat läm­min­hen­ki­siä matalan kynnyksen paikkoja, joihin voi eksyä hänkin, joka ei rohkene tulla kirkkoon. Samoin itsestään antavat muut eri tavoin kirkossa vapaa­eh­toi­sesti pal­ve­le­vat pono­ma­reista ja kirk­ko­mum­moista heihin, jotka päi­vit­tä­vät ja yllä­pi­tä­vät seu­ra­kun­nan net­ti­si­vuja, vain muutamia esi­merk­kejä mai­ni­tak­seni. Joku askar­te­lee vir­po­vit­sat ja korjaa kirk­ko­teks­tii­lit. Myy­jäi­set­kään eivät järjesty itsestään. Ja mitäpä olisi liturgia ilman kuoroa? 

Joku saattaa miettiä, mikä saa ihmisen antamaan aikaansa kirkolle. Mitä he siitä saavat? 

Vapaa­eh­tois­työllä on tut­ki­tusti posi­tii­vi­sia ter­veys­vai­ku­tuk­sia. Se lievittää yksi­näi­syyttä ja lisää osal­li­suu­den ja mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tunnetta, mikä parantaa henkistä hyvin­voin­tia. Vapaa­eh­tois­työ suo ihmiselle mah­dol­li­suu­den olla osa jotakin itseään suurempaa. Sen kautta voi tutustua paremmin muihin seu­ra­kun­ta­lai­siin ja juurtua syvemmin Kirkkoon. Kenenkään ei tarvitse olla anonyymi kasvo ja nimi jäsen­kir­jassa, vaan voi olla osa yhteisöä, yhtä perhettä. Se antaa onnis­tu­mi­sen koke­muk­sia, jotka vah­vis­ta­vat itse­tun­toa. Näin jokainen voi kokea olevansa tärkeä ja vai­kut­ta­vansa asioihin. Työnsä tuloksen näkee usein välittömästi; samoin näkyy, jos tekijää ei löydykään oikeaan aikaan. 

Toinen, haas­ta­vampi ja usein epä­mie­lui­sampi, mutta ehkä silti hyö­dyl­li­nen tapa lähestyä asiaa on kääntää kysymys toisin päin: mitä minä voin antaa Kirkolle ja seu­ra­kun­nalle? Miten voin olla mukana raken­ta­massa itselleni rakasta yhteisöä, joka jakaa arvoni? Miten voin omalta osaltani rakentaa Kris­tuk­sen ruumista? Miten voisin palvella? Miten voisin jäl­ji­tellä Häntä, joka otti orjan muodon ja joka sanoo: Joka tahtoo teidän jou­kos­sanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija? 

Tälle ajalle ominaista on kes­kit­ty­mi­nen omiin tar­pei­siin ja tun­te­muk­siin ja het­kel­lis­ten mie­li­ha­lu­jen tyy­dyt­tä­mi­seen. Ehkäpä jos edes välillä oppisin lait­ta­maan itseni sivum­malle, Kristus saisi sijaa minussa. Ehkä näin voisin kasvaa Hänen rak­kau­des­saan ja suoda mah­dol­li­suu­den sille, että tämä rakkaus voisi koskettaa jotakuta toista. 

***

VOLUN­TEE­RING – A WAY TO SERVE AND BUILD UP THE BODY OF CHRIST 

I remember the first time father Ioannis invited me to church coffee. I had already been attending the services for a while, but had yet to build up the courage to join others after liturgy. Sure, I had read about the church coffee and the communal nature of the church years back, so as someone shy, it was on my list of things to be nervous about, along with euc­ha­ris­tic greetings (Shall i kiss through the entire congre­ga­tion after each time we par­tici­pate in the Holy Gifts? Turns out, it isn’t an absolute necessity!). I entered the parish hall to face my test of fire: now my social skills would be put to test. Sitting at the ”catec­hu­mens’ table”, better known to most as ”table”, it dawned on me: I was with friends. We may have arrived through different paths, but each of ours journeys had lead us to this very place. The question of how to deal with com­mu­na­lity soon turned into wondering: what is life without a community? 

For many, Sunday is the best day of the week. You get to rest and spend time with family. After liturgy it’s nice to break the fast and catch up with friends at the church coffee. 

But what if there was no coffee hour? 

We would all go home without ever getting to know each others. The church would be filled with strangers.  Would liturgy be reduced into a service we consume or at worst, a duty we fill? Perhaps an idea would creep into our minds: I might as well watch this online? 

The church coffee hour is made possible by a group of people who offer their time and effort to organize them. The volun­teers in the parish enable friendly encoun­ters at the Alexandra’s cafe and a breakfast where everyone is welcome. They are warm and acces­sible events where even those too appre­hen­sive to yet join the services, can find their way in. The same goes with other volun­teers from altar servers and church ladies to those who update and moderate parish web pages, to name just a few. People are needed to craft Easter deco­ra­tions and fix church textiles. Bake sales don’t organize by them­sel­ves. And what would liturgy be like without the choir? 

One may ask: what motivates people to give their time to church? What does one get out of it? 

Volun­tee­ring is proven to have positive health effects. It lessens lone­li­ness and increases the sense of purpose and belonging, which improves mental well-being. It gives you a chance to partake in something greater than you. It offers you a venue to connect with other paris­hio­ners and grow deeper roots into the Church. Instead of being an anonymous face and a name in a mem­bers­hip book one can be part of a community, a member of the church family. It gives you expe­riences of accomplish­ment that validate you and boost your self-esteem. This way everyone can feel they matter and make a dif­fe­rence. The results of your volunteer work are often instantly seen and in case there is a lack of volun­teers, it will not go unnoticed either. 

Another, a more chal­len­ging and often less pleasant, yet perhaps, still a useful way to approach the issue, is to reverse the question: what could I give to the Church and to the parish? How can I build the community I cherish and share the same values with? How could I in my part build up the body of Christ? How could I imitate the One who took upon him the form of a servant and who says: Whosoever will be great among you, let him be your servant? 

A focus in personal needs and sen­sa­tions and ful­fill­ment of ins­tan­ta­nious urges cha­rac­te­rizes our time.  Perhaps, if even tem­po­ra­rily I could learn to set myself aside, Christ could have more space within me. Maybe by doing so I could grow in his love and allow others the chance to be touched by it. 

Miia Pesonen