Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet,Korkeasti Pyhitetty Silivrian metropoliitta Maksimos,
Hyvät kunniavieraat,
Arvoisa kirkkoherra Ioannis,
Rakas Turun ortodoksinen seurakunta
Sata kahdeksankymmentä vuotta sitten, syyskuun toisena päivänä 1846, vihittiin käyttöön Turun kauppatorin laidalle rakennettu ortodoksinen kirkko. Sitä ennen jumalanpalveluksia oli toimitettu lainatiloissa, muun muassa Turun linnassa ja jopa Vartiovuoren tähtitornissa. Kirkko on pyhitetty pyhälle marttyyrikeisarinna Aleksandralle. Hän kuoli perimätiedon mukaan uskonsa tähden vuonna 303. Nimen valintaan vaikutti ehkä se, että keisari Nikolai I:n puoliso oli nimeltään Aleksandra. Mutta pyhä Aleksandra oli keisarinna, joka valitsi Kristuksen eikä keisaria.
Jo rakennus itse puhuu useaa kieltä. Sen suunnitteli Berliinissä syntynyt arkkitehti Carl Ludvig Engel. Sen rakentamisesta päätti Venäjän keisari. Kirkkosalia ympäröi kuusitoista korinttilaista pylvästä, kreikkalaista muotokieltä suomalaisessa kaupungissa. Alttarin edessä olevan kuvaseinän, ikonostaasin, kuvat maalasi turkulainen lakimies Berndt Abraham Godenhjelm, jonka alttaritauluja on myös monissa luterilaisissa kirkoissa. Ekumenia asui tässä talossa jo ennen kuin siitä tuli ohjelma.
Korkeasti Pyhitetty metropoliitta Maksimos: olet saapunut Äitikirkosta, Konstantinopolin Ekumeenisesta patriarkaatista, kunnioittamaan juhlaamme. Kiitän sinua sydämestäni. Suomen ortodoksinen kirkko on vuodesta 1923 ollut itsehallinnollisena kirkkona Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä. Siksi kutsumme sitä Äitikirkoksi.
Äitikirkko tuomitsi vuonna 1872 harhaopiksi fyletismin eli ajatuksen, että kirkko kuuluisi yhdelle kansalle. Tuo päätös ei ole arkiston pölyä. Tässä seurakunnassa se on arkea. Kirkkoherran kertoman mukaan täällä puhutaan 44. kieltä. Tämän syksyn alusta sunnuntain jumalanpalveluksessa käytetään suomen rinnalla kuukauden eri sunnuntaisin ukrainaa ja kirkkoslaavia, kreikkaa, romaniaa ja englantia sekä viidentenä sunnuntaina ruotsia. Evankeliumi, uskontunnustus ja Isä meidän -rukous luetaan kahdella kielellä.
Eri puolilla seurakunnan aluetta ukrainankielisiä jumalanpalveluksia toimitetaan luterilaisten seurakuntien tiloissa. Tulevanamaanantaina Mikaelinkirkossa soi puolestaan hyväntekeväisyyskonsertti Aleksandran kirkon juhlavuoden kunniaksi. Kiitän evankelisluterilaista kirkkoa tästä vieraanvaraisuudesta.
Vieraus ei ole tälle seurakunnalle uutta. 1800-luvun lopulla seurakunnassa oli noin viisisataa jäsentä, useimmat venäjänkielisiä. Kieli ja tavat erottivat heidät muista turkulaisista, ja tätä kaunista kirkkoa pidettiin vieraan vallan merkkinä. Itsenäistymisen jälkeen jäseniä oli enää muutama sata: moni oli siirtynyt luterilaiseen kirkkoon ja suomalaistanut nimensä. Sotien jälkeen Karjalasta tulleet evakot nostivat jäsenmäärän yli kahden tuhannen. He olivat joutuneet jättämään kotinsa ja tulleet vieraiksi omassa maassaan. Vieras on tämän seurakunnan vanhin asukas.
Muistamme ehkä Raamatun tarinan Baabelin tornista (1. Moos. 11:1–9). Ihmiset asettuvat tasangolle, polttavat tiiliä kovaksi kiven sijaan ja käyttävät maapihkaa laastina. He päättävät rakentaa kaupungin ja tornin, joka ulottuu taivaaseen asti, tehdäkseen itselleen nimen. Heillä on yksi kieli ja yksi suunnitelma. Sitten Herra sekoittaa heidän kielensä, eivätkä he enää ymmärrä toisiaan. Rakennustyö jää kesken.
Helluntaina tapahtui toisin. Pyhä Henki ei palauttanut yhtä yhteistä kieltä. Jerusalemiin kokoontunut väkijoukko kysyi hämmästyneenä: ”Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä?” (Apt. 2:8). Baabelissa ihmisillä oli yksi kieli, ja he hajaantuivat. Helluntaina heillä oli monta kieltä, ja he löysivät toisensa.
Täällä joutuu tavallista useammin sanomaan: en ymmärtänyt, voisitko toistaa. Pidän sitä yhtenä huomaavaisimmista lauseista, joita ihminen voi toiselle sanoa. Siitä alkaa kuunteleminen. Siitä alkaa nöyryys. Baabelissa kukaan ei sanonut sitä. Siksi rakennus jäi ehkä kesken.
Aleksandran kirkon pylväät ovat korinttilaisia. Korintin seurakunnalle apostoli Paavali kirjoitti, että ilman rakkautta ihmisten ja enkelien kielet ovat vain kumisevaa vaskea (1. Kor. 13:1). Monikielisyys ei vielä ole hyve. Se on mahdollisuus. Vasta rakkaus antaa kielille jotain sanottavaa.
Mitä tämä mahdollisuus avaa tuleville vuosille Turun seurakunnassa?
Ensinnäkin se muistuttaa ihmisarvosta. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, eikä Jumalan kuva kysy passia eikä äidinkieltä. Kun ihminen kuulee Isä meidän -rukouksen omalla kielellään kaukana kotoaan, hän kuulee, ettei häntä ole unohdettu. Kun kirkkokahveille saa tulla kuka tahansa kielestä riippumatta, pöydästä tulee alttarin jatke: liturgia jatkuu liturgian jälkeen.
Toiseksi se on rauhan työtä. Maailmassa kieltä käytetään jälleen sodan verukkeena. Tässä seurakunnassa ukraina ja kirkkoslaavi kuullaan samassa jumalanpalveluksessa, saman alttarin edessä. Emme ole puolueettomia: seisomme sotaa pakenevien rinnalla, seisomme Ukrainan rinnalla. Mutta alttarin ääressä kieli ei ole rintamalinja. Se on silta.
Kolmanneksi se on vieraanvaraisuuden koulu koko yhteiskunnalle. ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä” (Hepr. 13:2). Ikoneissa Pyhä Kolminaisuus kuvataan usein kolmena vieraana Abrahamin pöydän ääressä. Jumala tulee vieraana. Kotoutuminen ei kulje vain yhteen suuntaan: myös me kotoudumme niihin, jotka tulevat.
Samaan aikaan kun seurakunta kasvaa, kirkko vajoaa. Perustukset ovat vaurioituneet, rakennus kallistuu ja seiniin on tullut halkeamia. Korjaukset maksavat miljoonia.
Tämänkin kirkon seinät ovat tiiltä. Vanha juutalainen selitysperinne kertoo Baabelin rakentajista: kun tornista putosi ihminen, kukaan ei pysähtynyt, mutta kun putosi tiili, he istuutuivat ja itkivät. Me korjaamme halkeamat. Mutta tiiltä emme saa koskaan itkeä enemmän kuin ihmistä.
Mitä ovat siis kirkon perustukset? Kivijalka, joka kantaa Engelin pylväitä? Vai ihmiset, jotka kantavat toisiaan? Apostoli Pietari kutsuu uskovia eläviksi kiviksi (1. Piet. 2:5). Kivijalka painuu. Elävät kivet nousevat. Tarvitsemme molempia, ja siksi kiitän jokaista, joka tulee tukemaan tämän kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kirkon korjaamista.
Ja lopuksi. Halkeilevassakin kirkossa voi sytyttää tuohuksen. Helluntaina Pyhä Henki laskeutui tulenlieskoina, kuin kielinä (Apt. 2:3). Tuohuksen liekki on sellainen kieli. Se ei käännä eikä selitä. Se palaa.
Monia vuosia, Pyhän Aleksandran kirkko. Monia vuosia, rakas Turun ortodoksinen seurakunta – monia vuosia, monilla kielillä.
Jumala siunatkoon tätä pyhäkköä ja jokaista, joka astuu sen ovesta sisään.