Olin melkein koko kesän harjoittelussa vanhainkodissa muistisairaiden yksikössä. Kyseinen kokemus oli itselleni hyvin vaikuttava ja haluaisinkin jakaa hieman omia ajatuksiani. Muistisairaan kohtaaminen on erittäin hankalaa ja herättää monia tunteita. Puhumattakaan tilanteesta, jos kyseessä on oma rakas läheinen. Tunnen syvää surua ja haluaisin tarjota lohdusta jokaiselle, joka on ollut joskus kyseisessä elämäntilanteessa, jossa omalla omaisella on muistisairautta, hän ei enää pärjää yksin kotona ja hänet siirretään asumaan ympärivuorokautiseen palveluasumiseen.
Minulla on itselläni henkilökohtaista kokemusta muistisairaasta mummostani, joka asui viimeisen vuotensa juuri tuollaisessa palvelutalossa, sekä sairaasta isästä, jota äitini hoiti omaishoitajana monia vuosia. Kummankin rakkaan läheiseni kohdalla tunnen syyllisyyttä siitä, että en pystynyt täysin kohtaamaan heitä sairauden kanssa ja tekemään asioita niin kuin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut oikein. Minulla ei siis ole oikeutta millään tasolla tuomita ketään heidän valinnoistaan läheisiään kohtaan tai ylenkatsoa tilanteita ja syitä, miksi jonkun läheinen asuu palvelutalossa, eikä läheistensä kanssa. Yritän pikemminkin sanoa ja tuoda esille sitä, kuinka opin kohtamaan muistisairaat ja jakamaan arkea aidosti heidän kanssaan ollessani muutaman kuukauden harjoittelussa. Olisin toivonut kyseistä kokemusta paljon aikaisemmin, silloin kun omassa elämäntilanteessa kyseiset tiedot ja taidot olisivat olleet kullanarvoisia. Harjoittelu antoi niin paljon perspektiiviä omaan elämään ja herätti paljon suuria kysymyksiä, joista olen hyvin kiitollinen.
Läheisen sairastuminen ja kuolema ovat erittäin vaikeita asioita. Jotenkin kuitenkin myös koen, että me ihmiset olemme omilla valinnoillamme ja yhteiskunnallisilla rakenteilla tehneet siitä vielä vaikeampaa. Ennen vanhaan koko perhe asui keskenään: isovanhemmat, vanhemmat, lapset ja serkut. Samassa kodissa synnyttiin, syötiin, iloitiin, surtiin, sairastuttiin ja myös kuoltiin. Se oli luonnollista. Varmasti hyvin vaikeaa elämää ja se aiheutti varmasti paljon konflikteja, sekä surua, mutta koen kyseisen elämän myös elämäksi lähempänä Jumalaa. Nykypäivinä mummo ja äiti voidaan sijoittaa palvelutaloon. Kukaan ei edellytä sinua käymään siellä kertaakaan. Sinulle soitetaan, kun hänen aikansa on koittanut. Kaiken hoitaa hautaustoimisto, arkku voi pysyä kiinni ja hänet lasketaan maahan tai poltetaan. Tämä siis pahimman skenaarion mukaan, mutta tämäkin valitettavasti perustuu oikeaan elämäntarinaan. Kaikki on hyvin steriiliä, puhdasta ja kiiltävää. Vaikeita ja ikäviä asioita ei tarvitse kohdata, jos ei halua.
Ennen olosuhteet pakottivat sinut kohtaamaan hiljaisen vieraan, joka kolkutti taloosi. Olit viimeisenä hetkenä vanhempasi kanssa, kuulit hänen viimeisen hengenvetonsa, pidit hänen lämmintä kättänsä omassasi. Pesit hänet viimeisen kerran, puit hänet parhaimpiinsa ja hyvästelitte hänet koko perheenä, kiitollisina kaikesta siitä mitä hän teidän kaikkien eteen teki ja antoi. Ymmärrän, että nyky-yhteiskunta ei anna aina mahdollisuutta tällaiselle. Töissä on pakko käydä ja muistisairas ei vain pärjää kotona.
Muistiini jää aina mummot ja papat, joiden luona omaiset ei käy ollenkaan tai hyvin harvoin. Heidän päivänsä menevät ikkunasta tuijottamiseen tai katsoen mitäänsanomattomia tv-ohjelmia. Heitä hoitavat ihmiset eivät osaa puhua kunnolla suomea tai heillä on vain yksinkertaisesti niin kiire, että aika riittää vain perustarpeiden täyttöön. Tik-tak tik-tak, aikaa ei voi pysäyttää. Asukkaan kuoltua, seiniä hieman maalataan ja parin päivän päästä huoneessa on jo uusi asukas.
Tiedän, että ajatukseni yhteiskunnan muuttamisesta parempaan suuntaan liittyen yllä selitettyihin epäkohtiin ovat lapsellisia ja mahdottomia. Minulla ei ole itselläni ratkaisua asioihin. Tällä tekstillä halusin vain jakaa omia ajatuksia ja kokemuksia, sekä tuoda hieman esiin sitä surua ja ehkä epätoivoakin, joita koin joidenkin vanhainkodin asukkaiden kohdalla. Yksi asia, jonka kuitenkin tiedän auttavan moneen asiaan, on rakkaus ja sen levittäminen muille. Pian alkava joulupaastokin voisi toimia hyvänä herättelynä meille kaikille siihen, miten kohtaamme läheisiä ja tuntemattomia ihmisiä meidän elämässämme päivittäin. Onko heidät lähetetty meidän elämäämme jostakin hyvästä syystä? Kenties siksi, että kasvaisimme ihmisinä, oppisimme jotakin uutta itsestämme ja oppisimme rakastamaan enemmän? Voisimmeko omalla toiminnallamme parantaa jonkun toisen päivää tai saada hänet hymyilemään?
Elizaveta Alitupa