Silja Tiittanen
Juhlistamme nyt Turun pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkkoa. Kyseinen kirkko
on minulle erityinen ja rakas. Se, ja siellä elävä seurakunta on muodostanut ja
säilyttänyt oman kauniin perinteensä. Tämä ei ole vaatinut turhaa hurskastelua eikä
tuotteistamista. Turun kirkko on avoin, yhteisöllinen ja rohkea. Siellä saa kokea, miten
toisen rinnalla kuljetaan sekä riemussa että murheessa.
Aleksandran kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1846. Turussa asuvat siviilit ottivat
omakseen kirkon, joka oli rakennettu lähinnä venäläisten sotilaiden käyttöön. Kirkon
täyttivät kauppiaat, työläiset ja lapset. Venäläisyys merkitsi tuohon aikaan Suomessa
myös eurooppalaisuutta. Pyhän Aleksandran kirkko on siis ollut alusta asti erilaisten ja
erikielisten seurakuntalaisten kirkko. Pyhä Aleksandra kuoli vuonna 303
marttyyrikuoleman uskonsa rohkeana todistajana. Hän kääntyi kristityksi nähdessään
pyhän Georgios voittajan säilyttävän uskonsa läpi kidutuksien. Hänen oma
aviomiehensä, keisari Diocletianus, käski surmata hänet kuullessaan hänen
kääntymisestään. Hän ei kuitenkaan luopunut uskostaan edes aviomiehensä, keisarin
käskystä. Kuten Aleksandra, on hänen kirkkonsakin todiste elävästä uskosta.
Maailmassa on vain kourallinen Aleksandralle pyhitettyjä kirkkoja, ja Turun kirkko kuuluu
näihin. Se on monella tavalla outolintu sekä Turussa että suomalaisten ortodoksisten
seurakuntien joukossa. Kirkko on pilkahdus slaavilaista perinnettä Länsi-Suomessa.
Turun kirkko ei ole karjalaisevakkojen rakentama, vaikka heitäkin tuli runsain määrin
seurakunnan alueelle myöhemmin. Turulla on oma perinteensä.
Se on suomenvenäläisten ja emigranttien tuomaa, evakkojen ja maahanmuuttajienmuovaamaa ja turkulaisten vähitellen omaksumaa.
Kirkko on vuosi toisensa perään täyttynyt värikkäistä hahmoista.
On Suuri Perjantai, eli pitkäperjantai. Kristuksen hautakuva on tuotu keskelle
kirkkosalia. Kirkko ja kirkkokansa ovat pukeutuneet tummaan. Kristuksen
ristiinnaulitseminen järkyttää. Samalla pääsiäisen lähestyminen tuntuu kihelmöivältä
jännitykseltä. Lukija siirtelee keskittyneenä kirjoja tuolin päällä notkuvassa
kirjapinossaan. Suomi, kirkkoslaavi ja kreikka vuorottelevat. Kirkkokansassa joku yrittää
päästä sytyttämään tuohusta tungoksen keskellä ilman, että koko väkijoukko leimahtaa
tuleen. Lapsi itkee, mutta ennemmin leluautosta syntyneen riidan vuoksi kuin
Vapahtajansa kuolemaa surren. Kuoro tiirustaa tarkkaavaisesti hapertuneita 30-luvun
viipurilaisia juhlavihkoja. Joka vuosi kuorolaisten laulaessa samaa kanonia, aika katoaa.
Vuosikymmen toisensa jälkeen rukoilijat, lukijat, papit ja kanttorit vaihtuvat, mutta
perinne säilyy. Kun sama perinne säilyy pitkään, yksilöt muuttuvat osaksi sen jatkumoa.
Itse olen päässyt kuorolaisena liittymään osaksi tätä jatkumoa. Halu jatkaa tätä
perinnettä johti omalla kohdallani ammatinvalintaan, kun lähdin opiskelemaan
ortodoksista kirkkomusiikkia vuosi sitten.
Seurakunnassa ystävystyy erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. Syy saattaa olla
Turun sisäänpäinkääntyvyys, tai sitten sen ylivoimaisuus asuinkaupunkina, mutta
ihmiset jäävät ja palaavat Turkuun. Seurakunta on sen jäsenien elämässä usein
pysyvää. Tämä tekee kirkosta monelle turvasataman, johon tukeutua kerta toisensa
jälkeen. Se myös tarkoittaa, että kirkossa eri ikäiset ystävystyvät. Olen monesti
selittänyt kaveriporukkani parhaimpia juoruja tuntitolkulla eläkeläisille. Sen jälkeen on
luonnollista seurata päiväkoti-ikäistä, joka haluaa esitellä pihalta löytäneensä etanan.
Eri ikäisten ystävystyessä erilaiset näkökulmat sekoittuvat jatkuvasti. Tämä on valtava
rikkaus, jota alkaa usein seurakunnassa pitää itsestäänselvyytenä.
Kirkolla on tarjota jotain aidosti kiinnostavaa jokaiselle. Kirkon antia ei tarvitse
tuotteistaa. Se ei vaadi yltiöpäistä mainontaa. Ihmiset haluavat palata sen äärelle,
vaikka he eivät ymmärtäisi syytä sillä hetkellä. Olen usein kuullut Turun kirkossa elämän
neuvoksi sen, että pahin synti on tylsyys. Laimeuden kammoksuminen on asia, joka
näkyy joka saralla Turun kirkossa. Kirkon jylhä arkkitehtuuri on dramaattista. Ikonit ovat
runsaasti koristeltuja.
Turun kuoron erikoisuus on nimenomaan dramaattiset kappaleetja niiden tulkitseminen niin,
että hiljaisten ja voimakkaiden kohtien välinen ero on valtava.
Se näkyy myös seurakuntalaisissa. Turussa ei ole tylsää eikä yksitoikkoista,
vaan kirkko on täynnä aidosti eläviä hahmoja. Aleksandran kirkossa ei joudu
lausumaan, kuten Ilmestyskirjassa todetaan: ’’Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma!’’.
Turussa pysyvyys ei ole vaatinut hurskastelua.
Turkulaisen perinteen mukaan hurskaussekä siveysopilliset asiat ovat jokaisen oma asia.
Kun aloin käymään enemmän kirkossa, sain ohjeita muilta nuorilta, jotka olivat olleet pitkään mukana seurakunnan
toiminnassa. Heidän aivan ensimmäiset ohjeet minulle olivat selkeät ja tiukat:
keneltäkään ei kysytä ovatko he käyneet ehtoollisella, siitä ei puhuta. Muiltakin tullut
oppi oli selkeä: huolehtikoot kukin vain omasta hurskaudestaan! Turun kirkossa
tunnistetaan kuitenkin ero yksilön elämän ja yhteisen jumalanpalveluselämän välillä.
Perinteen mukaan toimittaminen otetaan tosissaan. Toisilta lahjaksi saatua perinnettä
ei haluta itse sotkea eikä menettää.
Turun kirkko muistaa omat juurensa. Kun seisoo Aleksandran kirkossa, näkee ympärillä
eri vuosisadoilta periytyneitä ikoneita, joita seurakuntalaiset ovat lahjoittaneet kirkolle.
Vanhin niistä on 1700-luvulta, monet 1800-luvulta, siis jopa vanhempia kuin itse
kirkkorakennus. Uusimmat ovat vain muutaman vuoden ikäisiä. Kirkko on saanut
muitakin lahjoja vuosisatojen saatossa. Ne eivät näy kirkon seinillä, vaan kuuluvat
kirkon sisällä. Kirkossa kajahtavat kappaleet ovat sävelletty eri maissa eri aikoina.
Kirkossa toimitetaan suomeksi, kirkkoslaaviksi, romaniaksi, kreikaksi, ruotsiksi. Iso osa
perinteestämme on suomenvenäläisten ja emigranttien tuomaa Venäjältä. Siitä on
kuitenkin tullut turkulaisten omaa perinnettä. Kun supisuomalaiset turkulaiset ovat
herkistyneet lähes kahden vuosisadan ajan kuullessaan kerubiveisun slaaviksi, ei voi
sanoa perinteen olevan enää vain lainassa. Siitä on tullut omaa.
Kaunis kirkkorakennuksemme luo hyvät puitteet yhteisön rakentumiselle. Kun olin
kesällä kirkkovahtina, olin ensimmäisenä kohtaamassa ihmiset jotka tulivat kirkkoon.
Kirkkomummot ja -vahdit tietävät hyvin, miten erilaisista syistä ihmiset tulevat kirkkoon
käymään. Olin juuri päässyt kuulemaan eräältä vierailijalta väitteen siitä, miten
kirkkomme ikonit eivät ole oikeita ikoneita. Luonnollisesti suivaannuin tästä, ja
puolustin rakkaita pyhäinkuviamme henkeni edestä. Juuri kun olen ehtinyt tyyntyä, ja
paasaamiseni uhri astuu ulos kirkosta, sisään astuu nainen.
Hän kysyy minultavenäjäksi, puhunko venäjää. Pudistan päätäni, joten hän naputtelee hetken
puhelimellaan, ja näyttää sitten sitä minulle. Hän ei suinkaan välittänyt ikonien
’’oikeellisuudesta’’. Hän näyttää kääntäjä-sovellusta, jossa lukee teksti “Missä voi
sytyttää tuohuksen itsemurhan tehneen puolesta?”. Rakas kirkkomme ja sen rakkaat
ikonit tuovat lohtua musertavankin suuren surun kohdatessa.
Kirkko ei ole vain riemun juhlan paikka. Elävässä yhteisössä ei hymyillä aina. Kykyä
tukea toista ja toimia yhdessä ei testata ilon ja juhlan kautta. On helppoa nauraa
yhdessä ja onnitella toisia. Vaikeaa on olla todella vastuullisia toisista. Kun on oikeasti
osa yhteisöä, joutuu laittamaan yhteistä ruokaa vaikkei haluaisi, joutuu siivoamaan ja
opastamaan kärsivällisesti osaamattomampia.
Sillon joutuu lohduttamaan toista, vaikka on vaikeaa kohdata sureva ihminen.
Kuten pyhä Aleksandra, on hänen kirkkonsa rohkea. Turussa ei pelätä sanoa, mitä
mieltä asioista ollaan. Kohteliaisuus ja huomaanottavaisuus ovat toki hyveitä, mutta on
arvokasta puolustaa toista ja sanoa vääryyden edessä suoraan: tätä minä en hyväksy.
Turussa on rohkeita oman perinteen ja oman uskon puolustajia. Turun kirkossa ollaan
myös solidaarisia: ystäviä puolustetaan.
Itse luonnehtisin kuitenkin Turun kirkkoa osuvammin sisäänsätempaavaksi kuin
sisäänpäinkääntyneeksi. Kirkko oli jo alussaan erikielisten ja erilaisista taustoista
tulleiden kirkko. Emigranttien tullessa Suomeen, heidän toinen kielensä oli
tavanomaisesti ruotsi. Monikielisyys on aina ollut arkea. Aleksandran kirkko on ollut
kautta aikojen sekä maahanmuuttajien että Suomessa syntyneiden kirkko. Lisäksi se on
ollut erikoisten ja normaalien yhteinen. Jo vuosikausia on kirkkomme nähnyt erilaisia
perheitä, erilaisia parisuhteita, eriäviä poliittisia mielipiteitä, kirkkoon kuulumattomia ja
kuuluvia, vaikeita sekä helppoja ihmisiä. Erityisesti ikoninmaalaus ja kuoro ovat olleet
osallistumisen tapoja, joissa mukana ovat olleet myös ihmiset, jotka eivät kuulu
kirkkoon.
Pyhä Aleksandra piti kiinni omasta uskostaan, ja tuli tämän vuoksi oman aviomiehensä
mestauttamaksi. Hän oli nöyristelemätön ja rohkea todistaja joka ei kumarrellut
vallanpitäjiä. Tähän ihanteeseen pyrkimällä on myös Aleksandran kirkossa säilynyt
kaunis perinne ja elävä usko.
Suuren perjantain tekstien mukaisesti, ’’Sinulle Jumalasopii ylistystä veisata, tämä on KAIKKIEN hänen hurskaittensa kunnia’’.
Turun kirkkoon jokainen on tervetullut ylistämään Jumalaa yhdessä.
Kiitos.