Osal­li­suu­den kokemus uutena seu­ra­kun­ta­lai­sena

Tämän päivän Suomessa maal­lis­tu­mi­nen ja uskonnon roolin hei­ken­ty­mi­nen kult­tuu­rissa ovat
mer­kit­tä­viä trendejä. Tätä kehitystä vasten on ilah­dut­ta­vaa, että orto­dok­si­seen kirkkoon liittyy
vuo­sit­tain lukuisia ihmisiä ja useissa seu­ra­kun­nissa kate­ku­mee­nien määrä on lisään­ty­nyt selvästi.
Tämä on kir­kol­lemme suuri lahja. Suomen orto­dok­si­sen kirkon aarteena voidaan pitää sen
moni­ää­ni­syyttä. Tämän voi todeta käy­tän­nössä jokainen, joka osal­lis­tuu sun­nun­tai­sin litur­gi­aan
Turussa. Saman kupolin alla vii­kot­tain litur­giassa kokoontuu varsin laaja kirjo ihmisiä, joista kukin
on kulkenut omaa hen­ki­lö­koh­taista polkuaan kohti kirkkoa.

Kirkkoon lii­tet­ty­jen taus­toissa ja hen­ki­lö­koh­tai­sissa elä­män­ti­lan­teissa on yksi­löl­listä vaihtelua. Näin
ollen seu­ra­kun­taan koh­dis­tu­vat odotukset ja toiveet ovat keskenään erilaisia. Jollekin vii­kot­tai­nen
osal­lis­tu­mi­nen juma­lan­pal­ve­luk­siin on tärkeä osa arkea. Joku voi olla tyy­ty­väi­nen pel­käs­tään
siihen, että saa tulla kerran vuodessa kirkkoon pää­siäi­syönä. Joku taas voi kokea syvää kaipuun
tunnetta ryhmään kuu­lu­mi­sesta ja siitä, että voi antaa oman panok­sensa yhtei­sölle aktii­vi­sena
toimijana.

Osal­li­suu­den kokemus on ilmiö, joka näyt­täy­tyy sub­jek­tii­vi­sena ja hen­ki­lö­koh­tai­sena. Tämä asettaa
kirkolle haasteen. Osal­li­suu­den koke­muk­sen muo­dos­tu­mi­nen ei ole yksin­ker­taista yhtei­sössä, joka
koostuu eri­lai­sissa tilan­teissa elävistä yksi­löistä. Asiaa ei helpota se, että kirkkomme toimii
yhteis­kun­nassa, jossa yksi­näi­syy­den, arvot­to­muu­den ja ulko­puo­li­suu­den koke­muk­set ovat
vali­tet­ta­van yleisiä. Miten seu­ra­kunta pystyy vas­taa­maan täl­lai­sessa ajassa elävän ihmisen
osal­li­suu­den kai­puuseen?

Muistelen usein omalta kate­ku­mee­nia­jal­tani papin totea­musta siitä, ettei yksin oleva kristitty ole
kristitty lainkaan. Toisen ihmisen koh­taa­mi­nen ja pal­ve­le­mi­nen ovat erot­ta­ma­ton osa kirkon
jäse­nyyttä. Seu­ra­kun­nan ydin on yhteisten juma­lan­pal­ve­lus­ten toi­mit­ta­mi­nen. Tämän lisäksi
seu­ra­kun­nassa on lukuisia erilaisia toi­min­ta­muo­toja. Kuorossa lau­la­mi­nen, kirk­ko­kah­vien
jär­jes­tä­mi­nen ja sii­vous­tal­koi­siin osal­lis­tu­mi­nen ovat vain muutamia esi­merk­kejä seu­ra­kun­nan
laajasta pal­ve­lu­teh­tä­vien kirjosta. Lisäksi seu­ra­kun­nassa jär­jes­te­tään papiston ja teo­lo­gi­sen
kou­lu­tuk­sen saaneiden toimesta opetusta, jota kaikki ovat ter­ve­tul­leita kuun­te­le­maan.
Osal­lis­tu­mista on myös se, että on vapaa-ajallaan toisen seu­ra­kun­ta­lai­sen tukena.
Osal­li­suu­den kokeminen merkitsee eri yksi­löille eri asioita. Seu­ra­kun­nan jäse­nyy­den
muo­tou­tu­mi­nen osaksi omaa elämää ja iden­ti­teet­tiä voi olla luontevaa ja kivutonta. Toiselle taas
oman roolin löy­tä­mi­nen saattaa olla haas­ta­va­kin kas­vu­pro­sessi, joka vaatii aikaa, tukea ja
pas­to­raa­lista ohjausta. Kirkon jäsenenä elämiseen kuuluu myös sen tosiasian koh­taa­mi­nen, että
inhi­mil­li­senä yhteisönä seu­ra­kunta ei ole vapaa jän­nit­teistä ja ris­ti­rii­doista. Kirkossa on
eri­mie­li­syyk­siä, joita voi ilmetä sekä seu­ra­kun­ta­lais­ten että papiston välillä.

Kirkon opillinen traditio on muut­tu­ma­ton ja pysyvä, mutta seu­ra­kun­tien erilaiset toi­min­ta­ta­vat ovat
usein kehit­ty­neet vas­tauk­sina oman aikansa haas­tei­siin ja kysy­myk­siin. Muutokset kirkkomme
jäse­nis­tössä väes­tö­ta­solla ja kirkon uusien jäsenten erilaiset taustat haastavat kirkkoa pohtimaan
sen toiminnan ajan­mu­kai­suutta. Tämä voi toisinaan kysyä kär­si­väl­li­syyttä sekä itseään etsiviltä
kirkon tuoreilta jäseniltä että rajal­lis­ten resurs­sien kanssa kamp­pai­le­vilta seu­ra­kun­nan
työn­te­ki­jöiltä. Yksi­löl­li­syyttä koros­ta­vassa yhteis­kun­nassa seu­ra­kun­nilla on paljon annet­ta­vaa
inhi­mil­li­selle tarpeelle kohdata ja tulla koh­da­tuksi. Nykyään on hankalaa löytää toista tilaa, jossa
niin eri­lai­sista taus­toista tulevat yksilöt kohtaavat toisensa. Tämän euka­ris­ti­sen yhteisön
raken­ta­mi­sessa osal­li­suus eri muo­dois­saan on avain ja sillä tiellä ei tarvitse – eikä tule – kulkea
yksin.

Otto Pärssinen
YTM, sosi­aa­li­työn­te­kijä
Seu­ra­kun­nan dia­ko­nia­toi­mi­kun­nan puheen­joh­taja