Luo­ma­kunta ylistää Jumalan kauneutta


Kävelen Nauvon saaren mai­se­missa ja ihailen Jumalan luoman luonnon kauneutta. On ihmeel­listä, miten kaikki voi olla luonnossa niin jär­jes­tyk­sessä ja sym­met­ristä. Siellä, missä ei kuulu yli­mää­räistä melua, voi todella huomata kasvien värien syvyyden, lin­nu­nään­ten kirjon ja tuulen hiljaisen kul­ke­mi­sen puiden lomassa.

Palaan kau­pun­kiin. Äänet muuttuvat raskaiksi. Kauniit puut ja istutetut kuk­ka­pen­kit menet­tä­vät välillä hohtonsa, kun autojen melu ja ihmisten kiire muuttavat maiseman harmaaksi ja mus­ta­val­koi­seksi.

Näiden kahden hyvin erilaisen koke­muk­sen keskellä mietin: Suomessa meillä on mah­dol­li­suus ihmetellä Jumalan luomaa maailmaa. Meillä on etuoikeus juoda puhdasta ja raikasta vettä, ja tilaisuus kulkea hyvin hoi­de­tuilla met­sä­po­luilla.

Tätä mah­dol­li­suutta ei ole kaik­kialla maa­il­massa. Monin paikoin met­sä­pa­lot tuhoavat metsää, tulvat vahin­goit­ta­vat vil­je­lys­maita ja tehtaiden sekä kau­pun­kien jätevedet saas­tut­ta­vat joet, meret ja poh­ja­ve­det. Maapallon läm­pö­ti­lan nousu ja sen tuhoisat vai­ku­tuk­set elämään maan päällä ovat muut­tu­neet rutii­ni­uu­ti­siksi lehtien pals­toilla ja tele­vi­sio­uu­ti­sissa.

Mitä ihminen oikeas­taan tekee maan päällä? Luo­ma­kun­nan kauneuden yllä­pi­tä­jästä on tullut vie­ras­laji, joka näyttää olevan luo­ma­kun­taa vastaan – kuin sen tehtävänä olisi tuhota Jumalan luoma maailma.

Raamatun ensim­mäi­sessä kirjassa sanotaan: ”Jumala katsoi kaikkea teke­määnsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Sana “hyvä” ei tässä tarkoita vain taval­lista suo­ma­laista ”ihan hyvää” – se tar­koit­taa ylistystä, Jumalan iloit­se­mista luomansa kauneuden äärellä. Jumalan kauneus siirtyi luo­ma­kun­nalle, jota ihai­le­malla tun­nis­tamme Jumalan hyvyyttä.

Ihminen, jonka tehtävänä oli toimia luo­ma­kun­nan kunin­kaana, sen huo­len­pi­tä­jänä – mitä hän tekee? Hän käyttää luon­non­va­rat loppuun, saas­tut­taa vedet, aivan kuin vesi ei olisi elämän tärkein perusta. Kun ihminen ei kunnioita ympä­ris­töä, jossa elää, hän ei samalla kunnioita itseään eikä omaa elämäänsä. Hän ei ymmärrä, että kaikki mitä aiheu­tamme luonnolle, kääntyy lopulta meitä itseämme vastaan. Miksi tätä ei ymmärretä?

Perim­mäi­nen syy on usein talou­del­li­nen voitto – ajatus: ”Minulla on nyt hyvä olla, mitä huo­mi­selle ja toisille tapahtuu, ei kiinnosta.”

Miksi kirjoitan teille tänään?

Me asumme Suomessa, maassa, jossa on vielä mah­dol­lista huolehtia ympä­ris­töstä. Me olemme vas­tuul­li­sia ihmisiä. Emme ehkä voi yksin muuttaa maailman vää­ryyk­siä – mutta se ei tarkoita, että pienillä teoil­lamme ei olisi mer­ki­tystä. Jokainen pienikin teko on arvokas. Kun opetamme lapsiamme ja toisiamme huo­leh­ti­maan luo­ma­kun­nasta, huo­leh­dimme samalla myös toi­sis­tamme.

Luo­ma­kun­nan hoi­ta­mi­nen on erään­laista rukousta ja ylistystä Jumalalle – Hänelle, joka on luonut kaiken kauniiksi.

isä Ioannis Lam­pro­pou­los, kirk­ko­herra