Ihminen

Ortodoksisen kirkon opetus kuolemasta

Kuolema on syntiinlankeemuksen seurausta: “Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat” (1. Moos. 3:19)

Hengellinen kuolema on tietoista jättäytymistä Jumalan armon ulkopuolelle, eli oman jumalallisen alkuperän kieltämistä. Paluu hengellisen kuoleman tilasta on mahdollinen todellisen katumuksen kautta, kun ihminen katuu, tunnustaa synnit ja pyrkii olemaan tekemättä niitä. “Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.”

Ruumiillinen kuolema on väistämätön ja kaikkia odottava. Kirkon opetuksen mukaan ihminen muodostuu tasapuolisesti sielusta ja ruumiista, joten niiden eroaminen toisistaan kuoleman hetkellä on luonnonvastaista.

Ylösnousemuksessa ruumis ja sielu palaavat yhteen. Esikuvana on Kristuksen kuolemanjälkeinen ruumis: lihaa ja verta, mutta vapautettu aineen rajoituksista (Kristus kulki ovien läpi) ja “hahmoltaan vieras”, mutta silti tunnistettavissa.

Ihmisruumista kunnioitetaan Jumalan luomistyön osana

Kristityn ruumis on kastettu ja voideltu Pyhän Hengen temppeliksi ja osallistunut sakramentteihin. Nämä ovat perusteet Kirkon kielteiselle suhtautumiselle polttohautaukseen, joskin sekin on mahdollista.

Kristuksen kuolema esikuvana

“Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” (pääsiäistropari)

Kristitty kuolee “ylösnousemuksen toivossa”, siksi ortodoksi haudataankin niin, että kasvot katsovat itään odottaen “idästä nousevaa aurinkoa” eli Kristusta.

Kristuksen kuolema on kristityn kuoleman esikuva: voimme luottaa, että meidänkin kuolemamme on samalla tavoin eläväksi tekevä kuolema kuin Kristuksen (Ware) ja johtaa ylösnousemukseen.

Kirkko näkee kuoleman alkuna, ei loppuna (esim. pyhien kuolinpäiviä pidetään heidän syntymäpäivinään ikuiseen elämään).

Kristillinen kirkko ei usko jälleensyntymiseen maan päällä (vrt. hindulaisuus ym.) vaan taivaassa.

Kuolemanjälkeinen elämä

Kirkko korostaa, ettei kuolemanjälkeisestä elämästä tiedetä, eikä tarvitsekaan tietää. Kuolema on mysteeri. Kirkko torjuu jyrkästi yritykset ottaa yhteyttä tuonpuoleiseen esim. spiritismin kautta.

Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä. (Matt. 25:31-46)

Viimeinen tuomio on “tuomio ja totuuden hetki, mutta myös viimeinen mahdollisuus valita kääntyminen Jumalan puoleen tai Jumalasta poispäin” (metropoliitta Ambrosius).

Kirkko torjuu ennaltamääräämisopin. Jumala kutsuu kaikkia pelastukseen, mutta ihmisellä on vapaa tahto ottaa kutsu vastaan tai torjua se.

Kirkolla ei ole “virallisia” määritelmiä tuonelasta tai paratiisista, mutta traditiossa on useita käsitteitä, jotka esiintyvät mm. kirkkorunoudessa.

Tuonela, eli kuolleiden asuinsija, jonne Kristus laskeutui.

Helvetti ymmärretään eri paikkana, tuskan paikkana.

Paratiisi, taivas, taivasten valtakunta, Jumalan valtakunta, uusi Jerusalem on ikuisen elämän paikka.

“Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen” (Joh. 5:28-29)
Itse pelastuminen ei kuitenkaan ole riippuvainen pelkästään teoistamme, vaan armollisesta Jumalasta, sillä ensimmäisenä paratiisiin astui pahaa tehnyt ryöväri, joka kääntyi ristillä Kristuksen puoleen ja rukoili: “Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi”. Kristus vastasi: “Totisesti, tänä päivänä olet oleva kanssani paratiisissa”… (Luuk 23:39-43)

Ortodoksin suhde kuolemaan omassa elämässään

Kuoleman “muistaminen” on yksi kilvoituselämän perusasioita, pyhät kilvoittelijatkin elivät kuolema mielessään. Elämä Jumalan yhteydessä on valmistautumista kuolemaan.

Jokainen ilta muistuttaa kuoleman mahdollisuudesta: “Valaise sydämeni hengelliset silmät, etten kuoleman uneen nukkuisi” (4. iltarukous).

“Koko ihmisen elämä on valmistautumista kuolemaan… Voimme olla aidosti ihmisiä, emme torjumalla kuolemaa, vaan pitämällä sen silmiemme edessä. Vasta kun muistamme, että tämä maanpäällinen elämä päättyy kuolemaan, osaamme antaa elämälle – sen kullekin päivälle – syvällisen sisällön ja arvon.” (Metropoliitta Ambrosius)

Katumus ja anteeksipyynnöt läheisiltä kuuluvat kuolemaan valmistautumiseen, myös kuolevalta pyydetään anteeksi.

Ortodoksi elää yhteydessä tuonpuoleiseen jumalanpalvelusten ja rukouksen kautta

Ehtoollisen sakramentissa kuolleet ja elävät osallistuvat yhdessä Kristuksen lahjoihin (proskomidissa muistellaan niin eläviä kuin kuolleita). Kannamme esirukouksia vainajien puolesta ja kuolema muistetaan myös esirukouksessa elävien puolesta: “anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä”