Sakramentit

Kirkko

Sakramentit

Sanana sakramentti, eli mysteerio tarkoittaa salaisuutta. Tämän me ymmärrämme sillä tavoin, että ihminen ei voi järkeilemällä täysin selittää Pyhän Hengen toimintaa näissä toimituksissa, vaan se on käsityskykymme yläpuolella. Muutoinkin Kirkon pyhiä toimituksia on luonnehdittu salaisuuksiksi, jotka eivät avaudu Kirkon ulkopuolella olevalla maallisella logiikalla, vaan nimenomaan sisältä päin, niille, jotka niitä uskolla ja hartaalla pyrkimyksellä lähestyvät. Eli sakramentit eivät ole sellaisia salaisuuksia, että niissä tapahtuisi jotain niin salamyhkäistä, että niitä sen vuoksi pitäisi peitellä tai salata.

Sakramenttien tarkoituksena on saattaa ihminen Kristuksen yhteyteen ja ylläpitää ja uudistaa tuota suhdetta sillä tavoin, että ihminen pelastuisi. Niiden tarkoituksena on myös Pyhän Hengen voimalla vahvistaa ihmistä, jotta hän tässä elämässä pystyy mahdollisimman hyvällä tavalla kulkemaan eteenpäin ja toteuttamaan omaa kutsumustaan. Mikäli ihminen syystä tai toisesta on sielultaan tai ruumiiltaan heikentynyt, niin sakramentit palauttavat ihmisen takaisin Kirkon yhteyteen.

Jos tutkimme näitä sakramentteja, niin hyvin nopeasti löydämme nämä edellä mainitut merkitykset. Kaste ja mirhallavoitelu saattavat ihmisen Kristuksen yhteyteen. Ehtoollinen ylläpitää tuota yhteyttä. Avioliitossa Kristus on mukana yhteisessä elämässä vahvistamassa rakkautta. Pappeudessa Pyhän Hengen armo tekee ihmisen otolliseksi suorittamaan tuota palvelutehtävää. Katumuksessa ihminen voi palata takaisin Jumalan yhteyteen, josta hän on loitontunut. Sairaanvoitelussa ihminen nostetaan sairasvuoteelta takaisin, jotta hän voi voimistuneena palvella Jumalaa ja lähimmäisiään.

Jotta ihminen ylipäänsä on kristitty ja ortodoksisen kirkon jäsen on hänet kastettava ja mirhallavoideltava. Itse asiassa nämä kaksi sakramenttia ovat sellaisia, että ne toimitetaan ainoastaan kerran ihmisen elämässä. Esimerkiksi, jos ihminen jossain vaiheessa eroaisikin kirkosta ja liittyisi sitten siihen myöhemmin uudestaan, niin häntä ei tästä huolimatta uudelleen kasteta tai mirhallavoidella.

Ehtoollisen ja katumuksen sakramentit ovat sellaisia, että ne ovat välttämättömiä ihmisen elämässä. Eli niihin tulee osallistua säännöllisesti, jotta ihminen pysyisi tiiviissä yhteydessä Jumalaan, eikä myöskään ajan kuluessa eksyisi Hänestä liian kauas. Eli näihin kahteen sakramenttiin osallistuminen ylläpitää tuota yhteyttä Jumalaan. Sairaanvoitelun sakramentti on näistä poiketen sellainen, että siihen ei osallistuta niinkään säännöllisesti, vaan ainoastaan tarpeen mukaan.

Avioliiton ja pappeuden sakramentteja taas ei voida pitää mitenkään pakollisina, sillä ne edellyttävät kutsumusta. Avioliiton sakramentti kysyy kahden ihmisen rakkautta ja yhteistä tahtotilaa, kun taas pappeuden sakramentti kutsumusta ja sitä, että Kirkko oman tarpeensa mukaan vihkii tähän palvelustehtävään. Eli pappeuteen vihkiminen ei voi tapahtua pelkästään sillä periaatteella, että ihminen sitä itse haluaa.

Kaste

Kristus itse otti Johannekselta kasteen vastaan ennen julistustyönsä alkua (vaikka Hän ei Jumalan Poikana olisi sitä tarvinnut). Ja Kristuksen viimeinen omakohtainen käsky opetuslapsilleen ennen Hänen maanpäällisen julistustyönsä loppua ennen taivaaseenastumista oli kastekäsky: “Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” (Matt. 28:19)

Kasteessa vanha ihmisyys hukkuu ja ihminen syntyy uudelleen ylösnousseessa Kristuksessa. Varhaiskirkon aikana aikuiskasteita oli enemmän ja siinä ehkä vielä paremmin näkyi se kuinka ihminen todellakin aloitti aivan uuden elämän Kristuksen seuraajana. Kaste ei tapahtunut välittömästi, vaan se vaati oman valmistautumis- ja opiskeluajan, jossa ihminen valistettiin tulemaan Kirkon jäseneksi. Tänä päivänä lapsikasteet ovat paljon yleisempiä ja siinä ihminen jo pienestä pitäen saa kasvaa Kristuksen seuraajaksi. Vastuu tästä kasvatuksesta on ennen kaikkea kummeilla ja vanhemmilla.

Kaste toimituksena ei ole oikeastaan vain yksi toimitus, vaan se koostuu useammasta eri osasta. Ensimmäisenä tapahtuu nimenanto, joka periaatteessa voidaan toimittaa heti kahdeksantena päivänä syntymästä. Hyvin harva kuitenkaan pyytää tätä toimitusta erikseen, vaan se usein toimitetaan heti aluksi kastetoimituksen yhteydessä. Seuraava vaihe ovat kastetta edeltävät rukoukset, jossa luetaan pahan karkoittamisrukoukset, eli eksorkismit ja jossa (lapsikasteessa) kummi vastaa kastettavan puolesta niihin kysymyksiin, että onko kastettava luopunut pahasta, onko hän Kristuksen puolella ja uskooko Häneen. Tämän vakuudeksi kummi lukee vielä koko uskontunnustuksen ääneen. Ortodoksisessa kasteessa vähintään yhden kummin tulee olla ortodoksi ja nimenomaan ortodoksikummi vastaa näihin kysymyksiin ja lukee uskontunnustuksen. 

Seuraava osa kastetoimituksen kokonaisuutta on vedenpyhitys ja siunatulla öljyllä voitelu (tässä kohden ei vielä mirhallavoidella). Tämän jälkeen tapahtuu itse kastaminen. Ortodoksisessa perinteessä kaste ei tapahdu vain hieman vettä pirskottamalla, vaan ihminen todellakin kastetaan kokonaan (jos se vain on mahdollista). Jos kaste kerran nähdään vanhan ihmisyyden hukkumisena, sekä puhdistumisena ja uudestisyntymisenä, niin silloin vettä tulee käyttää reilusti. Kasteen jälkeen kastetulle annetaan risti kaulaan ja hänet puetaan kastepukuun. Tämän jälkeen seuraa mirhallavoitelu (käsitellään erikseen seuraavaksi) sekä kastesaatto, joka varhaiskirkon aikaan todellakin oli saatto kastepaikalta sisälle kirkkoon liturgiaan. Nykykäytännössä saatto tapahtuu kirkon sisällä. Kirkon pyhät toimitukset ovat ihmisen saattamista ja johdattamista eteenpäin ja Kristuksen yhteyteen; kasteessa tapahtuva saatto muistuttaa myös tästä.

Varsinaisen kasteen jälkeen toimitetaan vielä erikseen liturgian yhteydessä “kirkottaminen”, jolloin lapsi ensimmäisen kerran myös osallistuu Pyhästä Ehtoollisesta. Kirkottamiseen liittyviä seurakuntakohtaisia käytäntöjä on monia, joten niitä ei ole tarpeen käsitellä tässä kohden. Mainittakoon vielä, että kaste on mahdollista toimittaa liturgian yhteydessä, jolloin puhutaan “kasteliturgiasta”. Tätä toimitetaan suhteellisen harvoin, vaikka siinä hyvällä tavalla pystytään noudattamaan Kirkon varhaisempaa liturgista kastekäytäntöä.

Mirhallavoitelu

Mirhallavoitelu toimitetaan kasteen kasteen yhteydessä tai silloin, kun jo aiemmin kastettu ihminen liittyy ortodoksiseen kirkkoon. Meillä Suomessa on tavanomaista se, kun esimerkiksi evankelisluterilaiseen kirkkoon liittyy ortodoksiseen kirkoon, niin hänet ainoastaan mirhallavoidellaan, sillä protestanttisessa kirkossa kaste on pätevä, kun se on toimitettu Kristuksen kastekäskyn mukaisesti “Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Mirhallavoitelussa käytetään nimensä mukaisesti mirhaöljyä. Suomessa käytettävä mirhaöljy on Konstantinopolin patriarkan siunaamaa öljyä. Mirhallavoitelussa kyse on Pyhän Hengen armolahjan välittämisestä eteenpäin, joka ortodoksisessa kirkossa on tapahtunut katkeamattomana Helluntaista, eli kirkon syntymäpäivästä lähtien. Alkukirkossa tämä tapahtui apostolien kätten päälle panemisen kautta, mutta seurakuntien kasvaessa ja laajetessa Pyhän Hengen armon välikappaleeksi tuli tämä mirhaöljy, jota mirhallavoitelussa käytetään. Mirhallavoitelussa voidellaan pienellä pensselillä ristinmuotoisesti ihmisen otsa, silmät, nenä, suu, molemmat korvat, rinta, sekä kädet ja jalat. Joka ruumiinjäsentä voideltaessa pappi lausuu “Pyhän Hengen lahjan sinetti”. Johon liittyvä, kummi (ja kaikki läsnäolijat) vastaavat “Amen.”

Tähän Pyhän Hengen armolahjaan liittyy seuraava apostoli Paavalin opetus: “Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: »Aamen», Jumalan kunniaksi. Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa: hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.” (2.Kor. 1:20-22)

Ehtoollinen

Kaikkien sakramenttien täyttymyksenä ja keskipisteenä on Herran Pyhä Ehtoollinen, koska siinä me tulemme täydellisesti osalliseksi Kristuksesta. Apostoli Paavali kertoi tästä seuraavasti Korinton seurakuntalaisille: “Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: »Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.» Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: »Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.» Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee.” (1.Kor. 11:23-26)

Ja Kristus itse on sanonut tämän seuraavasti: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” [Joh. 6:56].

Liturgiassa esille tuodut leipä ja viini ja pyhittyvät Pyhän Hengen alaslaskeutumisessa, jonka jälkeen emme osallistu enää tavallisesta leivästä ja viinistä, vaan itse Kristuksesta. Jos leipä on meille ruumiillisena ravintona välttämätön, niin aivan samalla tavoin Ehtoollinen on meidän sielulle välttämätön. Se on meille sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja syntien anteeksi antamiseksi. Ehtoollinen liittää meidät Kristukseen, mutta myös toinen toisiimme, jotka olemme siitä osallistuneet. Ei vain omassa seurakunnassa, vaan koko maailmassa.

 

Herran Pyhän Ehtoollisen jakaminen ei aina kuitenkaan tapahdu kirkon seinien sisäpuolella. Mikäli ihminen on liian heikossa kunnossa osallistuakseen liturgiaan niin on mahdollista, että pappi (tai joissain tapauksissa diakoni) tulee henkilön luokse kotiin tai sairaalaan antamaan Ehtoollista. Tästä toimituksesta käytetään myös nimitystä “sairaanripitys”.

 

Koska Ehtoollinen on jotain tavanomaisuudesta täysin poikkeavaa, niin emme suhtaudu siihen samalla tavoin kuin tavalliseen ruokaan. Kirkon perinteessä valmistautumiseen kuuluu paasto. Tämän ehtoollispaaston toteutamme siten, että emme nauti mitään ennen Ehtoollista. Eli aamulla lähdemme tyhjällä vatsalla kirkkoon liturgiaan, sillä Ehtoollinen on silloin sen aamun huipennus. Paastosäännöistä voi poiketa, mikäli ihmisen terveydentila (esim. lääkitys) sitä vaativat. Näistä omista paastosäännöistä kannattaa keskustella  seurakunnan papin kanssa. Ehtoollisen edellä on olemassa omat valmistautumisrukoukset ja yhtä lailla Ehtoollisen jälkeen kirkoissa on tapana lukea kiitosrukoukset.

Katumus

Kukaan meistä ei ole täydellinen tai synnitön ja eihän elämämme ole ikinä tasaista. Se on aina joko kohti Jumalaa kulkemista tai Hänestä loitontumista. Tätä kuvaa myös venäläistyylisessä ristissä alimpana oleva vinopuu, joka osoittaa aina joko ylös tai sitten alaspäin. Mikäli me omassa elämässämme kuljemme pois Jumalasta, silloin olemme tehneet syntiä. Kaikki, mikä erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisistämme, on siis syntiä. 

Katumuksen ensimmäinen vaihe on itsetutkiskelu ja oman elämäntilanteen pohtiminen. Meidän pitäisi pysähtyä hetkeksi paikalleen ja miettiä mihin suuntaan olemme elämässämme menossa. Jos ihminen kuvittelee olevansa täydellinen, niin silloin hän lopettaa yrittämisen ja alkaa aivan huomaamattaan kulkemaan väärään suuntaan.

Kun löydämme itsestämme piirteitä, jotka selvästi ovat itsemme ja Jumalan välissä esteenä, meissä pitäisi syttyä palava halu muutokseen. Meidän tulisi haluta korjata suuntaamme. Eräs kauneimmista kuvauksista, joka liittyy juuri katumukseen, on Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta. Siinä poika lähtee isänsä luota muille maille ja haaskaa siellä kaiken omaisuutensa maallisissa riennoissa. Kun hän sitten köyhänä sikopaimenena muistelee isänsä kotia, hän kokee mielenmuutoksen ja haluaa palata takaisin kotiin. Ja kun tämä tuhlaajapoika on saapumassa kotiin, häntä ei ole vastassa armoton ja vihainen, vaan armahtava ja rakastava isä. Tuhlaajapojan vertauksen tavoin myös meidän tulisi tällä tavoin osallistua katumuksen mysteerioon. Ensin tulee tehdä mielenmuutos eli meissä tulee olla palava halu muutokseen. Sitten lähdemme kirkkoon, jossa tapahtuu tämän mysteerion seuraava askel eli keskustelu papin kanssa ja sitä seuraava varsinainen synninpäästö. 

Katumuksen sakramentista on aina hyvä sopia papin kanssa etukäteen. On myös yleinen käytäntö, että jokaisella on oma rippi-isänsä eli tietty pappi, jonka luona käydään säännöllisesti katumuksen sakramentissa. Hänen kanssaan voi muutoinkin käydä keskusteluja hengellisistä ja muistakin asioista. Se, että käydään saman papin luona, on siinäkin mielessä hyvä asia, että tuolloin pappi pystyy seuraamaan rippilapsensa hengellistä kehittymistä ja näin antamaan oikeita neuvoja. Jos ajattelemme asiaa maallisen esimerkin kautta, niin onhan ihmisen hyvä käydä myös saman lääkärin luona, koska tämä tuntee henkilökohtaisen potilashistorian ja voi aina tilanteen mukaan määrätä oikeanlaista lääkettä. 

Katumuksen sakramenttiin tullessamme meillä täytyy olla jotain sanottavaa, koska olemmehan omasta tahdostamme siihen saapuneet. Papin tehtävä ei ole siinä tilanteessa ryhtyä kuulustelemaan, vaan hänen tehtävänsä on tarvittaessa johdatella keskustelua siihen, että tuomme Jumalan eteen sydämellämme olevat asiat. Joskus voi olla niinkin päin, että pidämme sellaisia asioita synteinä ja omina vikoina, mitkä todellisuudessa eivät ole sitä.  

Katumuksen sakramentin yhteydessä puhutaan myös “rippisalaisuudesta”. Tämä tarkoittaa sitä, että papilla on vaitiolovelvollisuus kaikista asioista, joita katumuksen sakramentissa ja muutoinkin henkilökohtaisissa keskusteluissa on käyty läpi.

Varsinainen katumuksen sakramentti päättyy synninpäästörukoukseen. Meidän ei siis enää tarvitse murehtia tekemiämme syntejä, mutta se ei oikeuta meitä tekemään niitä uudestaan. Katumuksessahan kysymys on mielenmuutoksesta, jolloin me katumuksen kautta olemme ottaneet uuden suunnan elämällemme. Ehtoollisen tavoin katumuksen sakramentti on sellainen, että siihen on hyvä osallistua säännöllisesti. Erityisesti ihmiset osallistuvat katumukseen suuressa paastossa ennen pääsiäistä.

Pappeus

Kun puhumme pappeuden sakramentista, niin se pitää sisällään kolme eri pappeuden astetta: 

  • diakoni
  • pappi
  • piispa

Näitä edeltää vielä alemman pappeuden asteet:

  • lukija
  • ipodiakoni (alidiakoni)

Diakoniksi, papiksi ja piispaksi vihkiminen tapahtuu aina liturgiassa. Vihkimyksen toimittajana on aina piispa. Silloin kun vihitään piispaksi, niin häntä on vihkimässä yleensä kolme muuta piispaa. Vihkimyksen ensimmäiset sanat kuuluvat esimerkiksi papiksi vihittäessä seuraavasti:

Jumalallinen armo, joka aina heikot parantaa ja puutteelliset täydelliseksi tekee, (kätteni päälle panemisen kautta) asettaa tämän jumalisen diakonin presbyteeriksi; rukoilkaamme hänen puolestaan, että hänen päällensä tulisi kaikkein pyhimmän Hengen armo.

Nämä rukouksen ensimmäiset sanat jo kertovat että koko pappeus on Kristuksesta lähtöisin, sillä Hän omakohtaisesti antoi tämän tehtävän omille apostoleillensa. Kukaan ei voi olla itseriittoisesti pappi, vaan koko perusta ja voimavara on itse Kristus. Kun pappi (tai piispa) siunaa, niin hän ei jaa omaa siunaustaan, vaan Kristuksen siunausta. Mirhallavoitelun sakramentin kohdalla totesimme Pyhän Hengen armolahjan välittämisen jatkuneen katkeamattomana Helluntaista lähtien. Samalla tavoin se on tapahtunut pappeudessa, joka sakramenteista on myös säilyttänyt kiinteän yhteyden liturgiaan.

Pappeuteen vihkiminen on yksi vähiten toimitetuista sakramenteista. Tämä johtuu siitä, että harvalla on tähän tehtävään kutsumusta ja yhtä lailla meidän Suomen ortodoksinen kirkko on niin pieni, että tarve on vihkimyksiin on suhteellisen vähäinen. Vihkimykset eivät lähde liikkeelle pelkästään siitä, että joku haluaa tähän tehtävään, vaan Kirkko kutsuu siihen tarpeen mukaan.

Ortodoksisessa perinteessä diakonit ja papit voivat olla avioliitossa, mutta avioliitto pitää solmia ennen pappeuteen vihkimistä. Eli enää pappina tai diakonina ollessa ei voi mennä naimisiin. Piispat eivät voi olla naimisissa.

Avioliitto

Avioliittoon vihkimisen sakramentissa mies ja nainen ottavat vastaan Jumalalta siunauksen, jonka tarkoituksena on vahvistaa heitä yhdessä tehtävään matkaan kohti Jumalan valtakuntaa.

Varsinaista vihkimistoimitusta edeltää kihlaus, sormusten vastaanotto. Kirkollinen kihlaus voidaan toimittaa erikseenkin. Se on lupaus tulevasta avioliitosta ja se ei voi olla pysyvä tila. Ortodoksisessa kirkossa kihlauksessa laitetaan sormus oikeaan nimettömään. Monesti kysytään, että mistä tämä johtuu? Itäisessä perinteessä ja esimerkiksi Lähi-idän kulttuurissa oikea käsi on nähty hyviä ja voimallisia tekoja tekevänä kätenä. Sen vuoksi sormuskin laitetaan oikeaan käteen.

Vihkitoimituksen eräs keskeisimmistä kohdista on vihkiparin kruunaaminen. Suomessa on yleisesti käytössä slaavilainen perinne, jonka mukaisesti vihkiparin päiden päällä kannatellaan kruunuja. Avioliittoon vihityt mies ja nainen ovat oman kotinsa kuningas ja kuningatar, mutta he myös muodostavat oman pienen seurakunnan jonka tehtävänä on auttaa ja tukea toinen toisiaan mutta myös lähimmäisiä. Vihkikruunut saavat täydellisen kirkkautensa Jumalan valtakunnassa, josta ihminen pääsee jo tässä maailmassa osalliseksi kirkon pyhien toimitusten kautta.

Kreikkalaisessa perinteessä kruunujen sijaan käytetään seppeleitä, jotka viittaavat marttyyrien kilvoitukseen, heidän uhrauksiinsa ja lopulliseen voittoon. Tämäkin liittyy läheisesti kristilliseen ajatteluun. Elämä ei ole aina helppoa, kuten ei avioparin yhteinen elämäkään ole vastoinkäymisistä vapaata. Avioliitossa täytyy pystyä kunnioittamaan puolisoa ja tekemään tämän puolesta uhrauksiakin, sillä itsekkyys ei voi koskaan kantaa pitkälle. Avioliitto ei luo tyhjästä rakkautta, sillä sitä pitää olla jo valmiina, mutta avioliitto vahvistaa ja enentää jo olemassa olevaa rakkautta, jonka voimistamana aviopari selviää elämän vaikeistakin hetkistä. Olennaista on että kummatkin ovat ottaneet avioliittoon vihkimisessä Kristuksen mukaan yhteiseen elämään ja he ovat valmiita myös elämään Kristuksen opetuksen mukaan.

 

Tämä edellä mainittu on tärkeä seikka, sillä liian usein ihmisillä on tapana toimia niin, että he pyytävät Jumalalta monia asioita, mutta eivät ole kuitenkaan valmiita toimimaan Jumalan tahdon mukaan. Voisi sanoa, että avioliiton onnellisuuden ja hyvinvoinnin perustana on juuri se, että aviopari toimii Kristuksen opetuksen mukaan. Eräässä vihkimisen rukouksessa pyydetään, että Jumala täyttäisi avioparin kodin kaikella hyvällä, jotta tämä aviopari voisi välittää sitä samaa hyvää myös niille, jotka apua tarvitsevat. Pyynnöt eivät perustu itsekkäisiin syihin, vaan nimenomaan siihen, että maallinen hyvinvointi antaa edellytykset auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Totta kai vihkimisessä pyydetään paljon muutakin, mutta keskeinen ajatus on, että siunauksen pyytäjät toimivat siunauksen edellyttämällä tavalla. Vihkitoimituksen loppupuolella vastavihitty aviopari ottaa yhteisen elämänsä ensimmäiset askeleet papin taluttaessa heidät kolmesti vihkipöydän ympäri.

Sairaanvoitelu

Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon “viimeiseen voiteluun”, jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan elokuvien kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kyllänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Sairaanvoitelu perustuu pyhän apostoli Jaakobin kirjeen sanoihin:

Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi.

(Jaak. 5:14-15)

Edellä olevan Jaakobin kirjeen lainauksen mukaisesti aloitteen sairaanvoitelulle tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään, kuten myös halun parantumiselle. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu muutokseen.

Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.

 Rukoushetki sairaan puolesta

Sairaanvoitelusta “kevyempi” toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisikin kotonaan tai sairaalassa. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa on muutoinkin mahdollisuus muistella niitä, jotka tarvitsevat seurakunnan erityistä huomiota esirukouksissa. Tällöin kirkkoon voidaan toimittaa erillinen muistelulappu, jossa pyydetään esirukousta esimerkiksi sairastavan, matkoilla olevan, juhlaansa viettävän tai juuri poisnukkuneen ihmisen puolesta. Tämä on siis erityispyyntö, jonka pappi tai diakoni lukee nk. hartauden ekteniassa, jotta koko seurakunta voi yhtyä tähän hartaaseen rukoukseen toisen ihmisen puolesta.

Sairaanripitys

Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin “kirkko tulee ihmisen luokse”. Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen. Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Sitä ei missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi, niin että se toimitetaan vain juuri ennen kuolemaa, vaan papin tulisi käydä sairaana olevan ihmisen luona säännöllisesti aina kuolemaan tai parantumiseen saakka, siis kunnes sairastava on kykenevä tulemaan taas kirkkoon, tai hän on siirtynyt riemuitsevaan seurakuntaan eli iankaikkiseen elämään.

Ortodoksinen Virtuaalikirkko