Tervehdyspuhe Suomen ortodoksisen kirkon juhlaillallisella 9.9.2023 klo 19
Teidän Kaikkipyhyytenne, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos, kunnianarvoisa arkkipiispa, piispa emeritus, rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa,
Kun astuin nykyiseen virkaani, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispaksi, viisi vuotta sitten, sain arkkipiispa Leolta lämminhenkisen kirjeen. Pohdit kirjeessäsi, hyvä arkkipiispa, nykyisen ajan haasteita. Vertasit arkkipiispan tehtävää Jumalan puutarhurin tehtävään ja rohkaisit meitä huolehtimaan ”sovussa toistemme kanssa elinympäristömme hyvinvoinnista tulevia sukupolvia varten”.
Reilu vuosi myöhemmin sain ilon ja kunnian vierailla Fanarissa yhdessä arkkipiispa Leon kanssa ja tavata teidät. Mieleeni painui se, miten korostitte, arvoisa patriarkka, ortodoksisen ja luterilaisen kirkon ystävyyttä ja kumppanuutta. Totesitte, että ortodoksinen kirkko tarvitsee Suomessa pienenä vähemmistökirkkona luterilaisen kirkon suojaa ja tukea.
Suomen ortodoksinen kirkko on kulkenut sadan vuoden aikana pitkän tien. Se ei ole ollut helppo eikä keveä tie. Ortodoksit ovat joutuneet kohtaamaan kielellistä, kulttuurista ja uskonnollista ennakkoluuloa ja väheksyntää, eikä oma kirkkoni ole aina ollut sivustakatsoja näissä vääryyksissä. Syrjintä ja ennakkoluulot jättävät syviä haavoja, jotka voivat kulkea sukupolvelta toiselle.
Toisaalta uskallan todeta, että Suomen ortodoksisen kirkon tie on ollut myös sikäli myönteinen ja erityinen, että sillä on ollut vähemmistökirkkona valtiovallan erityisellä tavalla tunnustama asema.
Vuosikymmenten varrella olemme kirkkoina kasvaneet ymmärtämään toisiamme, arvostamaan toisiamme ja tunnustamaan toisemme kristittyinä sisarina ja veljinä. Haluan uskoa, kuten arvoisa patriarkka tapaamisessamme totesit, että ”kirkkojemme välinen ystävyys ja kumppanuus tulee aina olemaan voimassa”. Hyvät suhteet eivät kuitenkaan ole itsestään selvyys. Niiden puolesta täytyy tehdä työtä nyt ja tulevaisuudessa. Se on Jumalan puutarhureiden tehtävä.
Puutarhureiden tehtävä on huolehtia myös konkreettisesta puutarhasta, Jumalan luomakunnasta, jonka varjelijoita ja hoitajia me olemme. Tämän näkökohdan esillä pitäminen on yksi asia, joka on yhdistänyt luterilaista ja ortodoksista kirkkoa. Erityinen merkitys on ollut sillä työllä, jota te, arvoisa patriarkka, olette tehneet ympäristötietoisuuden herättämiseksi ja ekoteologian sanoittamiseksi. Te olette olleet edellä kävijä myös luterilaisille kristityille, mistä haluan teitä erityisesti kiittää.
Täyttäessäni 60 vuotta sain lahjaksi rukouskirjan, johon monet ystäväni ja kollegani olivat kirjoittaneet rukouksia. Kirjassa oli myös teidän rukouksenne, arvoisa patriarkka ja hyvä arkkipiispa, mistä lämpimästi kiitän. Samassa kirjassa oli suomalaisen luterilaisen teologin Pauliina Kainulaisen rukous, jonka sanoihin haluan lopettaa:
Luoja, opeta meitä ymmärtämään maan kieltä, kuulemaan maan huokaus, löytämään yhteenkuuluvuutemme syvyys kaiken elävän kanssa ja siitä syntynsä saava, sanat ylittävä ilo.
Kristus, avaa meille salattu tie lähelle sinua, niin että meillä voisi olla sellainen mieli kuin sinulla oli, taivasten valtakunnan tyyneys ja voima, sisällämme, nyt.
Pyhä Yhteenkytkeytymisen Henki, rohkaise meitä keskellä tätä hämmentävää aikaa, inspiroi ottamaan riskejäkin, kun on aika rakastaa kaikkea elävää, toisiamme ja tulevaisuuden ihmisiä.