Dear friends, dear excellencies, hyvät ystävät, kära vänner,
Suomen juutalaisyhteisön edustajana ja maailman juutalaisten kongressin varapuheenjohtajana, mutta myös täällä läsnäolevien toisten uskontojen veljien ja sisarten puolesta, toivotan hänen pyhyytensä, ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen, maailman 300 miljoonan ortodoksikristityn hengellisen johtajan, tervetulleeksi.
Onnittelen Suomen ortodoksista kirkkoa satavuotisen autonomian johdosta. Siihen johtaneet päätökset eivät taatusti syntyneet ilman jumalallista johdatusta. Ortodoksisen kirkon elämä Suomessa ei ole sujunut kuin tanssi, oikeastaan useimmiten päinvastoin. Olen ajoittain kokenut erityistä ymmärtävää yhteyttä ortodoksien kanssa, sillä me jaamme monia asioita. Arvelen, että kovien aikojen muokkaamat siteet tulevat kestämään myös kauas tulevaisuuteen. Ainakin tämä on oma tuntemukseni.
Juutalaisuus on uskonto, mutta se merkitsee myös kulttuuria, perinnettä, filosofiaa ja kansaa. Juutalaisuus katsookin toisinaan uskonnon käsitettä hieman eri tapaan kuin toiset uskonnot. Antiikin ajan viimeisenä kansana olemme myös säilyttäneet antiikin näkökulman. Jos voisimme matkustaa ajassa taaksepäin ja tapaisimme kadulla roomalaisen ja kysyisimme häneltä: ”mikä on uskontosi?”, vastaus olisi ollut: ”mitä tarkoitat, minähän olen roomalainen.” Juutalaisilla on sisäänrakennettu käsitys uskonnosta jonakin syvästi sisäisenä asiana, joka on syntymästä asti istutettu syvälle sieluihimme. Aivan kuten useimmat eivät aina kykene tunnistamaan jumalallista toimintaa maailmassa, emme myöskään me aina tunnista hetkiä, jolloin Herra puuttuu asiaan. Kuten Ahad Ha’am (Asher Ginsberg, 1856-1927) tunnetusti sanoi: ”juutalaiset ovat pitäneet sapattia, mutta enemmänkin sapatti on pitänyt juutalaisia.” Tämä saattaa olla tavalla tai toisella totta koko ihmiskunnan kohdalla.
Olipa kerran erään äidin kohdussa kaksoset, jotka keskustelivat näin:
Vauva sanoi toiselle: Tiedätkö, että on olemassa sellainen kaikkivoipa olento kuin äiti?”
Toinen vastasi: ”Niinkö? Mitä tämä niin sanottu äiti sitten tekee?”
Ensimmäinen vauva sanoi: ”Äiti pitää meistä huolta. Hän täyttää kaikki tarpeemme, ruokkii meitä, pitää meitä lämpimänä, jotta kehittyisimme oikealla tavalla.”
Toinen vauva vastasi epäuskoisena: ”Onko joku sitten nähnyt tämän äidin? Kuka tästä puhumastasi äidistä on kertonut?”
Ensimmäinen vauva sanoi tähän: ”Mutta etkö ajattele, että tieto siitä, että olemme turvassa, lämpimässä, tieto siitä, että meillä on toisemme ja että meistä pidetään huolta, ole todiste siitä, että äiti on olemassa? Joskus jopa luulen kuulevani äidin puhuvan meille jostain kaukaa.”
”Olet täysin hullu! Nyt olet jo alkanut kuulla asioita. Ensinnäkin, kuten näet, olemme täällä ihan kaksin. Miten voit uskoa johonkin, jota et ole koskaan nähnyt omin silmin? Sinun äitisi kuulostaa satuolennolta. Minä uskon vasta kun näen.”
Uskonnollisina johtajina tehtävämme nykyaikana ei ole vain edustaa, kuten nyt teemme, eikä tehtävänämme ole edes johtaa. Meidän velvollisuutenamme ja työnämme on luoda johtajia. Mutta aluksi on luotava ja vahvistettava tuntua yhteisöstä, jotta ihmisten olisi mahdollista nähdä Herran teot osallistumalla omien yhteisöidemme arkipäivään.
Mikä sitten on yhteisö? Koostuuko yhteisö palveluista, rakennuksista, lakisubjekteista tai osoitteesta? Vai onko siinä kyse palveluista, joita jäsenet saavat maksua vastaan? Onko yhteisö yhtä kuin sen tarjoamat tilat? Vai onko yhteisö sen osatekijöiden summa? Tarvitseeko yhteisö tulla fyysisesti määritellyksi tai tarvitseeko ihmisyksilöitä määritellä sen kautta mitä he tekevät toisille ihmisille?
Kun eksyksissä olevat kääntyvät yhteisöjensä puoleen, kuka vastaa heidän kysymyksiinsä heidän lähestyessään? Vastaavatko kysymyksiin rakennukset, synagogat, kirkot tai moskeijat? Eikö kuitenkin niihin vastaa noissa rakennuksissa olevat ihmiset, kuten työntekijät tai vapaaehtoiset? Olisiko mahdollista olla yhteisö, jolla ei ole osoitetta tai tilaa? Miten saamme yhteyden niihin, jotka ovat nyt kadotettuja? Miten autamme heitä, jotka ovat uusia omassa maassamme? Miten autamme oikealla tavalla niitä, joiden elämässä on menossa jotain tärkeää? Kuten avioliitto, lapsen syntymä tai kuolema? Miten yletymme niihin, jotka eivät koe yhteyttä mihinkään? Miten kurotamme ulospäin? Jos yritämme, niin mikä on se tapa, jolla koskettaa kadotetun sielua ja jolla voimme luoda välittömän yhteyden? Onko tällaista tapaa olemassa?
Minulla on ollut etuoikeus palvella miltei 14 vuotta uskonnollisena ja uskontojenvälisenä johtajana. Olen nähnyt monia taisteluita, mutta myös nähnyt yhteistyömme kasvavan ja löytävän itsensä uudestaan. Yhteistyömme on vakaata ja kehittyvää, kunhan jokaisella meillä on halu tehdä siitä pysyvää. Emme aina ehkä ole samaa mieltä siitä, miten tämä tapahtuu, mutta olemme yhtä mieltä siitä miksi. Koska haluamme kaikki paremman huomisen.
Perjantaina on juutalainen uusi vuosi, Roš hašana. Tuleva vuosi on vuosi 5784 laskettuna suoraan maailman luomisesta. Kun Elämän Kirja on sulkeutumassa, toistamme tämän rukouksen, jonka nimi on Unetaneh tokef:
”Roš hašanana meidät kirjataan ja Jom Kippurina meidät sinetöidään – kuinka moni siirtyy tästä maailmasta ja kuinka moni tullaan luomaan; kuka saa elää ja kuka tulee kuolemaan; kuka kuolee oman aikansa täyttyessä ja kuka ennen aikojaan. Kuka saa levon ja kuka taas vaeltaa, kuka vedellä ja kuka tulella, kuka nälänhädässä, kuka janoissaan, kuka mullistuksessa, kuka kulkutaudissa, kuka kuristamalla ja kuka kivitettynä. Kuka saa levon ja kuka taas vaeltaa, kuka saa elää sopusoinnussa ja kuka taas kiireessä, kuka köyhtyy ja kuka rikastuu, kuka alennetaan ja kuka ylennetään. Mutta paha asetus väistetään katumuksella, rukouksella ja laupeudella.”
Tulevana vuonna tahtoisin teidän kaikkien luovan vastauksia paremmalle vuodelle yhdessä yhteisöidenne kanssa. Tämä on meidän velvollisuutemme. Johtoasema ei ole kunnia-asema. Johtaminen on suurisieluinen tehtävä, jossa vain kaikkein nöyrimmät voivat onnistua. Jos jahtaamme kunniaa, juoksee kunnia meiltä karkuun. Juutalaisena uutenavuotena sanomme ”she nihije le rosh, ve lo lezanav”. Eli olkaamme pää pyrstön sijaan. Se tarkoittaa innoittunutta johtamista, liekin sytyttämistä ja ruokkimista jokaisessa ihmisessä.
Kun ihmisellä on uskontonsa, on hänellä silta kotiin ja laajemmin yhteiskuntaan. Toimivassa yhteiskunnassa ihmisen ei tarvitse jättää identiteettiään eteiseen tai kätkeä julkisilla paikoilla sitä mitä hän todella on. Omat tarinamme ja kokemuksemme ovat läsnä uskonnoissamme, kristinuskossa, juutalaisuudessa ja Islamissa.
Olemme ymmärtäneet, että dialogi kasvattaa ymmärrystä ja luo tapoja yhdessä elämiseen, eikä se tarkoita siitä luopumista, mikä kullekin on arvokasta. Dialogissa juutalaisten ja kristittyjen välillä olemme edenneet toistemme hyväksynnästä siihen keskinäiseen ymmärrykseen, jota nyt nautimme.
Toivotan teille kaikille onnellista, hedelmällistä ja onnistunutta vuotta 5784. Siunatkoon Herra teitä kaikkia.