Teidän Kaikkipyhyytenne, arvoisat esipaimenet, isät, veljet ja sisaret sekä kaikki läsnäolijat.
Tulen luostarista, joka sijaitsee järvien ympäröimänä keskellä metsää. Metsien miehenä minua on pyydetty puhumaan kirkkomme seurakuntien ja luostarien suhteesta metsiin ja ylipäätään luontoon.
Aloitetaan faktoista ja numeroista. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnat ja luostarit omistavat kokonaisuudessaan yli 1500 hehtaaria eli yli 15 000 000 neliömetriä metsää. Tämä tarkoittaa, että metsää omistetaan noin 278 neliömetriä jokaista kirkon jäsentä kohden. Eräät seurakunnat erityisesti etelässä eivät
omista lainkaan metsää, kun taas osa seurakunnista ja molemmat luostarimme ovat merkittäviä metsänomistajia. Suurimmat metsänomistajat Suomen ortodoksisessa kirkossa ovat Taipaleen seurakunta 700 hehtaarillaan, Valamon luostari 470 hehtaarillaan, Joensuun seurakunta 238 hehtaarillaan ja Kuopion
seurakunta 170 hehtaarillaan. Muut merkittävät metsänomistajat ovat Lintulan luostari, Kainuun kappeliseurakunta ja Jyväskylän seurakunta.
Suomen ortodoksisen kirkon metsää omistavat luostarit ja seurakunnat noudattavat metsänhoidossaan hyvin samankaltaisia periaatteita. Ne kaikki pyrkivät seuraamaan kestävän metsänhoidon periaatteita sekä kunnioittamaan metsän vapaa-ajan viettoon ja ekologiaan liittyviä lähtökohtia. Samalla metsät toimivat
kuitenkin kaikille omistajille myös tulonlähteenä. Eräillä seurakunnilla on rukoushuoneita metsissään ja metsiin järjestetään myös vaellusretkiä. Seurakuntien jäsenet voivat myös käyttää seurakuntien metsiä marjan- ja sienenpoimintaan. Tässä yhteydessä voidaan mainita toki myös se, että Suomen laki sallii
metsänantimien käytön, kuten juuri marjojen tai sienien poiminnan, ilman maanomistajan lupaa. Vain leiriytyminen tai puiden kaataminen vaatii luvan hankkimista. Voidaan kuitenkin ajatella, että seurakuntien metsistä poimitut marjat ja sienet kantavat mukanaan erityistä siunausta.
Kirkkomme toiseksi merkittävin metsänomistaja on oma luostarini, Valamon luostari, joka omistaa 470 hehtaaria eli noin 4,7 miljoonaa neliömetriä metsää. Tästä noin viisi prosenttia on määritelty täysin suojelluksi metsäksi. Täysin suojeltu metsä tarkoittaa, että sen hoidossa vain täysin välttämättömät keinot
ovat käytössä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi pudonneiden oksien ja lehtien keräämistä. Mutta määritelmällisesti tällaisten alueiden tulisi jäädä luonnontilaan ilman ihmisen kosketusta. Kaikki järvialueita reunustava metsä on määritelty täysin rauhoitetuksi. Tämän lisäksi miltei kymmenen prosenttia
metsistämme on määritelty käytettäväksi yksin vapaa-ajan tarkoituksiin. Näihin alueisiin sovelletaan vain hyvin varovaista metsänhoitoa. On kuitenkin mainittava, että metsä on hyvin merkittävä tulonlähde luostarillemme aivan kuten paljon maata omistaville seurakunnillekin. Viime vuosien aikana koronaviruksen iskettyä lujasti talouteemme metsästä saadut myyntitulot pelastivat meidät. Normaaleina aikoina noinkolmannes luostarimme tuloista tulee metsästä.
Valamon luostarin metsät ovat FSC-sertifioituja (Forest Stewardship Certificate). Sertifikaatin käyttö pitää sisällään tiettyjä vaatimuksia. Esimerkiksi vähintään viisi prosenttia metsäalasta täytyy olla täysin suojeltua eli jäädä täysin vaille ihmisen vaikutusta. Sertifikaatti tarkoittaa yhtäältä viestiä ihmisille, että luostaria
ympäröivistä metsistä ja luonnosta pidetään huolta kestävällä tavalla. Toisaalta sertifikaatti tuo mukanaan myös taloudellista etua, sillä tällaisen metsän puuta voidaan myydä korkeampaan hintaan. Myös eräät seurakunnat ovat hakeneet sertifikaatin käyttöön metsissään. Metsien käyttö ulkoiluun on tärkeää sekä luostarin veljestölle että luostarin vieraille. Metsissä samoaminen voi tulla hyvin lähelle rukousta, mikäli määrittelemme sen Jumalan läsnäolossa kulkemiseksi. Metsässä käveleminen on vaivatonta yhdistää myös Jeesuksen rukouksen lukemiseen. Luostarimme metsissä on noin kymmenen kilometriä merkittyjä vaellusreittejä. Suunnittelemme juuri tämän polkuverkoston laajentamista metsien ulkoilukäytön lisäämiseksi. Monelle saattaa olla pelottavaa astua tuntemattomaan metsään, mutta merkityt reitit vähentävät eksymisen mahdollisuutta ja tekevät kulkemisesta helppoa.
Muutama vuosi sitten lähellä Lintulan luostaria, ei siis kaukana Valamostakaan, oli käynnissä kampanja, jossa vastustettiin alueelle suunniteltua grafiittikaivosta. Tuo kaivos olisi vaarantanut lähialueiden ekosysteemiä. Alueen suuri metsien ja järvien määrä teki siitä tässä suhteessa erityisen haavoittuvaisen. Molemmat luostarit osallistuivat kampanjaan yhdessä aktivistien kanssa. Emme halunneet ottaa sitä riskiä, että kaivos olisi vahingoittanut luostariemme haavoittuvaista lähiympäristöä. Samalla tämä kaivosta vastustava kampanja teki meidät tietoisiksi siitä, että emme aina tiedä mikä milloinkin on pienempi paha. Nyky-yhteiskunnassamme on vallalla trendi siirtyä bensiinikäyttöisistä autoista sähköautoihin, ja grafiittia käytetään näiden autojen akkujen valmistukseen. Kun punnitsemme kaikkia hyötyjä ja haittoja, on vaikea sanoa, ovatko sähköautot lopulta hyviä ympäristön kannalta. Sähköautojen akkujen valmistus vahingoittaa luontoa niihin tarvittavan grafiitin louhinnan takia.
Olemme hiljattain kuulleet toisesta lähialueille sijoittuvasta projektista, jonka suhteen joudumme taas punnitsemaan mikä pienempi paha itse asiassa on. Projektissa on kyse luostariemme läheisyyteen rakennettavasta tuulivoimalapuistosta. Yhtäältä tuulivoimaa voidaan pitää sopivana fossiilienergiaa
korvaavana energianlähteenä, toisaalta taas tiedämme näiden tuulivoimaloiden aiheuttavan karmeaa tuhoa niiden rakennusalueille. Noiden alueiden luonto tuhoutuu pysyvästi. Puut kaadetaan, maa peitetään valtavin betonilaatoin, öljyä leviää ympäristöön myllyn lavoista, joiden valmistukseen puolestaan käytetään
sademetsien puuta. Tuulivoimaloiden sanotaan myös tuottavan ääntä, joka tekee elämisen niiden lähellä vaikeaksi niin ihmisille kuin eläimillekin.
Tämä voi toimia meille muistutuksena siitä, että niin sanottu vihreä energia voi myös johtaa luonnon tuhoutumiseen. Ainoa kestävä tapa vähentää luonnolle aiheutettua vahinkoa on vähentää energian käyttöä, ei vain korvaamalla fossiiliperäiset energiamuodot toisilla, jotka ehkä vaikuttavat ekologisemmilta, mutta jotka voivat myös aiheuttaa karmeaa tuhoa luonnolle.
Meidän on ymmärrettävä olevamme osa luontoa, ymmärrettävä olevamme luonnon hoitajia ja että meitä ympäröivän luonnon hyvinvointi riippuu meidän teoistamme. Mutta meidän on myös ymmärrettävä toimintamme todelliset seuraukset. Joskus käy niin, että luonnolle hyväksi luulemamme keinot
osoittautuvatkin sitä tuhoaviksi sen pelastamisen sijaan. Meidän on tarpeen ymmärtää, että ainoa tapa pelastaa luonto on kuluttaa vähemmän, aivan kuten kirkkomme askeettinen perinne opettaa.