Teidän Kaikkipyhyytenne,
Korkeasti Pyhitetyt esipaimenet,
Kunnioitetut vieraat,
Rakkaat sisaret ja veljet,
Suomen ortodoksinen kirkko on kulkenut autonomista matkaansa sadan vuoden ajan äitikirkkomme Ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä. Haluan tässä yhteydessä tarkastella lyhyesti taivaltamme rohjeten samalla visioida myös tulevaa.
Kirkkomme lähihistorian voidaan katsoa alkavan 1900-luvun ensimmäisistä vuosikymmenistä, jolloin poliittiset jännitteet muovasivat sekä Suomen tulevaisuutta että koko Euroopan historiaa. Maamme itsenäistyi vuonna 1917, mutta vain vuotta myöhemmin ideologioiden yhteentörmäykset repivät kansakuntamme kahtia. Sisällissodassa monien ortodoksisten kirkkorakennusten osaksi tuli häväistys ja tuhoutuminen.
Poliittiset uhkakuvat loivat pitkään varjonsa myös ortodoksisen kirkon elämään Suomessa. Nuori tasavalta koki kuitenkin tärkeäksi integroida ortodoksisen vähemmistön itseensä. Hallituksen asetukset vuosilta 1918 ja 1925 vahvistivat tätä sitoumusta. Yhtä merkittävä vakauttava tekijä oli Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin myöntämä Tomos vuodelta 1923. Se antoi kirkollemme autonomian siunauksen lujittaen kanonista yhteyttämme äitikirkon pyhään istuimeen.
Toinen maailmansota oli koko Suomessa jälleen kärsimysten aikaa. Karjalaisille ortodokseille taakka oli kaksinkertainen: sodan kauhuja seuranneessa siirtolaisuudessa syntynyt kokemus muukalaisuudesta jätti moniin syvät, jopa lähtemättömät arvet. Kuten moni ehkä tietää, kirkkomme menetti sodan myötä 90 % materiaalisesta omaisuudestaan. Rajan taakse jäivät kotiseutujen lisäksi rakkaat luostarit, pyhäköt ja kalmistot. Monet kadottivat ajan saatossa myös oman uskonsa ja identiteettinsä yrittäessään sopeutua uuteen elämään.
Vaikeuksien keskellä olemme kuitenkin löytäneet voiman kasvaa, yhdistyä ja vahvistua. Suomalaiset ortodoksit osoittivat – Suomen hallituksen tuella – sitkeää vastarintaa Neuvostoliiton painostukselle yhdistyä Moskovan patriarkaattiin. Vuonna 1953 tapahtuneen Stalinin kuoleman jälkeen paikalliskirkkomme kanonista asemaa ei enää haastettu. Siteemme Ekumeeniseen patriarkaattiin alkoivat vahvistua luostariyhteyksien, teologian opiskelijoiden ja henkilökohtaisten yhteyksien kautta. Ne kruunasivat itsenäisyytemme tehden meistä samalla osan suurempaa ortodoksista kirkkoperhettä.
Arkkipiispa Paavalin liturginen työ elävöitti seurakuntiemme elämää 1960-luvulta alkaen. Yleisön silmissä kuva kirkostamme muuttui vähitellen. Suhteet luterilaiseen enemmistökirkkoon kehittyivät ekumeenisessa hengessä. Virheelliset nimitykset kirkostamme hylättiin ja meistä tuli arvostettu osa suomalaista yhteiskuntaa.
Kirkkomme missiota tukevat tänään monet järjestöt, joista erityisesti haluan mainita 80 vuoden iän saavuttaneen Ortodoksisten nuorten liiton. Valamon ja Lintulan luostarit kukoistavat jälleen ja kantavat seurakuntien rinnalla vastuuta paikalliskirkkomme sisälähetystyöstä.
Arvoisat kuulijat! Kirkkomme sai Ekumeeniselta patriarkaatilta autonomian monien kärsimyksen vuosien jälkeen. En kuitenkaan halua antaa kärsimykselle viimeistä sanaa, vaikka nyt sata vuotta myöhemmin Venäjän hyökkäyssota ja patriarkka Kirillin vääristynyt oppi pyhästä sodasta tuovat jälleen kärsimystä miljoonille ihmisille. Rukoilen lakkaamatta Venäjälle pakkosiirrettyjen lasten ja Ukrainasta paenneiden tämän ajan evakkojen puolesta. Rukoilen, että he löytävät maastamme turvan ja kirkostamme lohdun.
Uskon edelleen, että maailma on pohjimmiltaan hyvä ja kaunis. Pelkkä asenne ei kuitenkaan auta näkemään tätä luomakunnan alkuperäistä hyvyyttä. Tarvitaan uskoa. Ja usko on elämän asenne, jossa kasvamme vain pienin askelin, kriisien ja koetusten kautta.
Kun historian lehdet ovat kääntyneet, tulevaisuuden sivut odottavat kirjoittamista. Paikalliskirkkomme tähänastinenkin tarina on oikein nähtynä tarina toivosta, rohkeudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Siksi uskon, että kirkkomme on tulevaisuudessakin jotain suurta: vastuullinen, vieraanvarainen, elävä ja ulospäin avautuva yhteisö, joka tarjoaa paikan henkiselle ja hengelliselle kasvulle, ymmärrykselle ja elämänmerkityksen löytämiselle kaikenikäisille – olipa heidän taustansa mikä tahansa. Meillä on mahdollisuus toimia siltana monikulttuurisessa Suomessa ja tuoda siihen lisää arvostavaa vuoropuhelua, kunnioitusta ja lähimmäisenrakkautta.
Kutsun jo nyt teidät kaikki mukaan tähän työhön, sillä vain yhdessä voimme rakentaa tulevaisuutta, joka heijastaa menneisyyden opetuksia ja näkee jokaisen ihmisen arvokkaana osana tätä tarinaa. Monia, tulevia armorikkaita vuosia!