Kuopion katedraalin temppelijuhla
Kp. Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni toimitti Kuopion pyhälle Lyykian Myrran piispa Nikolaokselle pyhitetyn katedraalin temppelijuhla vigilian ja liturgian seurakunnan papiston avustamana. Suomen itsenäisyyspäivälle osuva juhla jatkui liturgian jälkeen seurakuntasalissa tarjotuilla kahveilla, metropoliitan pitämällä juhlapuheella ja musiikkipainotteisella ohjelmalla.
Kunnioitettu esipaimen, isät veljet ja sisaret
Vietämme tänään Kuopion katedraalin temppelijuhlaa, mutta myös tasavaltamme itsenäisyyspäivää. Sen seurauksena maamme on saanut kehittyä eurooppalaisen demokratian hengessä ja myös molemmilla kansankirkoillamme on ollut myönteiset puitteet tehdä niille kuuluvaa työtä ja kehittyä.
Eräs synkkä jakso kansamme historiassa on viime vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle ajoittuneet talvi- ja jatkosota. Ne värittävät yhä joko suoranaisesti tai välillisesti monien meidän elämää. Monet nuoret menettivät sodissa henkensä isänmaan puolesta ja monet vammautuivat loppuelämäkseen. Monet menettivät sodassa myös rakkaat kotiseutunsa ja juurensa.
Kunnioitettu kirkkomme pyhä Maksimos Tunnustaja opettaa, että ”pyhien enkelien rikkumatonta rauhaa kannattaa kaksi vankkumatonta tukipilaria: rakkaus Jumalaan ja rakkaus toinen toiseensa.” Näin on ollut myös kaikkien pyhien laita kaikkina aikoina. Todella sattuvasti Vapahtajamme on sanonut, että ”näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”(Matt.22:40)” Voimme yksinkertaistaa pyhän Maksimoksen ajatuksen toteamalla että, mitä lähempänä olemme toinen toistamme, sitä lähempänä olemme Jumalaa. Rakkaus ja rauha kulkevat aina rinnakkain. Meidän Jumalamme ja Herramme Jeesus Kristus sanoi: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” (Joh. 14:27)
Maailman antama rauha on jo hyvä ja tarpeen, sillä se turvaa yhteiskunnan ja sen jäsenten, perheiden ja yksilöiden elämän henkisen ja sosiaalisen kehityksen ja kasvun ilman ulkoista uhkaa. Mutta se rauha, jonka Jumala meille suo on sitäkin suurempi ja merkittävämpi, nimittäin hengellinen, sisäinen rauha. Tänäänkin Suomen kirkoissa toimitetuissa liturgiapalveluksissa rukoiltiin rauhan, sekä maamme ja sen esivallan puolesta. Tänä itsenäisyytemme juhlapäivä meillä on siihen erityinen halua ja tarve.
Voidaksemme oppia rakastamaan meille vieraita ja kaukaisia ihmisiä ja kansoja meidän on ensin opittava rakastamaan lähellämme olevia ihmisiä, perhettämme, työtovereitamme, kotiseutua ja isänmaatamme. On helppoa sanoa rakastavansa jotakin kaukana olevaa henkilöä tai kaukaisia kansoja, kun ei tarvitse olla minkäänlaisessa kosketuksessa heihin. Todellinen lähimmäisenrakkaus opitaan siellä, missä lähellä olevat ihmiset pyrkivät ymmärtämään toisiaan, sietämään erilaisuutta, antamaan anteeksi ja jakamaan keskenään maalliset hyvyydet.
Isänmaanrakkaus tarkoittaa kiintymystä omaan maahan ja kansaan, riippumatta kenenkään kansallisuudesta. Isänmaanrakkaus tarkoittaa kiintymystä maahan, jossa olemme syntyneet tai maahan johon olemme asettuneet pysyvästi asumaan ja jossa suoritamme elämäntehtävämme. Isänmaanrakkauteen kuuluu pitää arvossa kansamme moninaisia erityispiirteitä, perinteitä, kieliä ja kotoisia tapojamme. Isänmaanrakkauteen kuuluu myös työpanoksemme maamme hyväksi. Tehtävänämme on osallistua maamme kaikenpuoliseen kehittämiseen, jotta kaikilla tämän maan kansalaisilla olisi turvattu toimeentulo, uskonnon ja mielipiteen vapaus ja henkilökohtainen itsenäisyys muussakin mielessä. Isänmaanrakkaus on voimakas moraalinen tuki ihmisen elämässä. Se hillitsee meitä ajamasta omia etujamme toisten kustannuksella ja lietsomalla vihamielisiä suhteita mihinkään suuntaan.
Suomen itsenäisyyspäivä ajoittuu adventtiaikaan ja meille ortodokseille keskelle joulupaastoa. Kirkko on säätänyt paaston juhlan edelle, että oppisimme paneutumaan jumalanpalveluksissa ja kotona juhlan sanomaan ja sen lisäksi vielä pidättäytymään tuhlauksesta, turhasta koreilusta, huvittelusta ja ylellisyydestä, että meiltä jäisi jotakin säästöön annettavaksi tarvitseville. Tänään kirkossa luettu evankeliumi kertoi siitä, kuinka Kristuksen luo kokoontui paljon kansaa. Hän näki kansanjoukosta erityisesti köyhät, surevat, nälkäiset, yksinäiset ja sorretut sekä lohdutti, rohkaisi ja todisti, että heillekin kuuluu ilo. Jos me paastona aikana oppisimme näkemään ympärillämme olevia ihmisiä samalla tavoin ja alkaisimme toimia heikompien hyväksi, me samalla osoittaisimme hyvällä tavalla rakkautta kansaamme ja maatamme kohtaan.
Suomen itsenäisyyspäivänä kirkkomme muistelee Lyykian Myrran esipaimenta, pyhää Nikolaosta, joka toimi piispana 300-luvulla Vähässä Aasiassa. Joulupukin esikuvana tunnettu piispa oli lähimmäisenrakkauden suuri esikuva, joka ei tyytynyt vain puhumaan siitä, vaan myös käytännössä suoritti monia laupeuden töitä. Hänen erityisen huolenpitonsa kohteena olivat lapset. Kun hän sai tietää jossakin kodissa olevan puutetta ja nälkää, hän yön hiljaisina hetkinä vei sinne tarvittavan avun milloin rahana, milloin tavarana. Hänen toiminnastaan on periytynyt meille tapa antaa jouluna lahjoja lapsille.
Puhuessaan isänmaanrakkaudesta, Suomen marsalkka Mannerheim esitti aikanaan toivomuksen, että vanhemmat pyrkisivät jättämään lapsilleen valoisia muistoja lapsuusajalta. Isänmaanrakkaus ja rakkaus kirkkoa kohtaan opitaan jo lapsuusaikana. Meillä kaikilla on yhteinen velvollisuus omilla resursseillamme ja omalta paikaltamme pitää huolta siitä, että kansamme lapset saavat elää kehitysvaiheensa valoisissa ja onnellisissa olosuhteissa ja hyvässä kasvuympäristössä. Jos sen toteutamme, niin voimme luottaa itsenäisen maamme ja kansamme hyvään tulevaisuuteen. Siihen Jumala antakoon meille siunauksensa.