Kirkkojen käsitys pappeudesta on samansuuntainen. Katolinen, ortodoksinen ja protestanttinen pappeus perustuu Uuden testamentin opetukseen.
Uudessa testamentissa papiston jäsenestä käytettävä ilmaus kleerikko tavataan vain teknisenä terminä, joko arpana (Ap.t. 1:26) tai perintöosana (Kol. 1:12). Termit kleeros ja laikos ovat antinomisia, mutta Uudessa testamentissa vähämerkityksellisiä. Kaiken keskiössä on kolmas termi kharisma, Pyhän Hengen lahja (1. Kor. 12). Se oli hengellinen prinsiippi.
Hengellinen lahja muuttui pian kanoniseksi säännöksi. Jo historian ensimmäinen kirkkolaki Codex Teodosianus ohjeisti 400-luvulla, miten pappeuden palveluista, res spirituales tuli maksaa eri kriteerein kuin maallisista palveluista, res saeculares.
Keskiajalla pappeus oli niin idässä kuin lännessä yhteydessä munkkilaisuuteen. Kanoninen pappeus oli jäsenyyttä sääntökunnassa, ordossa. Papistoa ja luostariasukkaita koskevat kanoneissa likipitäen samat säännöt.
Yhteys luostari-ihanteisiin näkyy rajoituksissa, joita papiston jäsenille säädettiin. Monogamia, paastojen tiukka noudattaminen tai maallikkoja ankarammat rukoussäännöt ovat vain papistoa varten. Diakonin, papin tai piispan kanoninen elämä on rajoitetumpaa kuin muilla kansalaisilla.
Reformaatio muutti sääntökunnan jäsenet palvelijoiksi, minister. Syntyi käsitys yleisestä pappeudesta, jonka periaatteen uskonpuhdistaja Jean Calvin tiivisti sitaatilla Pietarin kirjeestä ”Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana” (1. Piet. 5:3).
Protestantismin myötä pappeus ei kuitenkaan muuttunut maallikko- vaan virkakeskeiseksi.
Mies, valittu ja sääntökunta
Nämä kolme attribuuttia jäivät niin ortodoksisen kuin katolisen pappeuden kolminaisuudeksi. Pappeuteen lännessä liitetty selibaatti tarkoitti vokaatiota, joka osoitettiin sitoutumisella ordon mukaiseen elämään. Selibaatti oli yksi monista vokaatiolupauksista.
Keskiluokka, bourgeoisie piti 1800-luvulla yleisesti porvariston arvoja kristillisyytenä. Ensimmäiset feministit Eugénie Niboyet (1796–1883) ja Jenny d’Héricourt (1809–1875) olivat nousseet vastustamaan tätä ideologiaa. Feministit olivat luokkataistelijoita ja kuuluttivat tasa-arvoa perheessä, politiikassa ja työelämässä.
Feminismi syntyi taistelemaan patriarkaattia vastaan. Vihollinen nimettiin ”patriarkaatiksi” kuitenkin vasta 1970-luvulla. Kristillinen feminismi syntyi yhdessä sosiaalidemokratian keskiluokkaistumisen kanssa.
Nykyään totaalista tasa-arvoa määrittävä aate on ”ei ole miestä eikä naista”. Tämän aatteen on kirkkokin länsimaissa omaksunut. Yhdenvertaisuusteesit ”Muscular christianity”, ”Jesus as Mother” tai ”Queer” kuullaan nykyteologiassakin.
Vaikka sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet, keskiaikainen papiston ja maallikoiden välinen jako jatkuu. Papiston ja maallikoiden välinen kuilu on säilynyt myös niissä kirkoissa, joissa on siirrytty naispappeuteen.
Me ortodoksitkaan emme voi kiistää, että termit laikos tai populus ovat sulautuneet kristillisen yhtenäiskulttuurin myötä ilmaukseksi ”Jumalan kansa”. Elämme yhteiskunnissa, joissa valtaosa kansalaisista on kirkon täysivaltaisia jäseniä. Nykyaikainen kirkko ymmärretään pastoraaliseksi ja inklusiiviseksi yhteisöksi. Sen vastakohtana on vanhanaikainen dogmaattinen ja eksklusiivinen kirkko.
Ortodoksisen kirkon pappeus on historiallisesti kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Kirkkolaissa on säädös, miten pappi tai diakoni, joka on todettu ”kanonisesti sopimattomaksi pappeuteen”, voidaan määrätä menettämään pappeutensa (111 §). Ylimalkainen ilmaus ”kanonisesta sopimattomuudesta” on täsmennetty tarkoittamaan opetusta tai mielipiteitä, jotka ovat ”vastoin kirkon tunnustusta tai kanonista rakennetta” (109 §). Edellä mainittuja rajoituksia ei voida demokratioissa asettaa vapaille kansalaisille. Kirkon jäsenyys voi kirkkolain mukaan lakata vain erovan omalla ilmoituksella tai liittymisellä ”jonkin muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi” (3 §).
Tanskalainen historioitsija Georg Schöllen (1793–1863) luonnehti pappeuden ongelmaa termillä ”Professionalisierung”. Schöllen tarkoitti sillä virkapappeutta, ”klerikatuuria”, clericature, jonka alkamisen hän ajoitti jo Konstantinos Suuren aikaan.
Klerikatuurin ihanteet ovat Schöllenin mukaan karriäristisia ja eroavat jyrkästi muista kristityistä, joiden moraalia ohjaa pyyteettömyys: ”Se, joka ei vaadi lainasta korkoa eikä ota lahjusta viattoman vahingoksi” (Ps. 15:5). Schöllen peräänkuulutti vokaatio- ja kunnianhimopappeuden tunnistamista. Hänen mielestään karriääripappeuden tunnistaa sen luomalla jaottelulla ylempään ja alempaan papistoon.
Vaikka Georg Schöllen oli protestantti, ovat hänen näkemyksensä pappeuden vokaation ihanteista samansuuntaiset kuin idän ja lännen isillä. Niin Basileios Suuri kuin Benedictus Nursialainen korostivat pappeuden luostari-ihanteita, vapaaehtoista aadamilaista ekskluusiota maallikoiden oikeuksista.
Kirkko on teologisesti pastoraalinen yhteisö, mutta kanonisesti se on eksklusiivinen. Kuten jo Codex Teodosianus sääti, laki on papiston osalta ennen kaikkea subjektiivista kuuliaisuutta.
Missä ovat kirkon rajat?
Kristittyjen pappeuskäsitys on teologisesti yhteinen, mutta konsensus historian kehityksen mutatis mutandis –tulkintaan puuttuu. Ortodoksisen kirkon käsitys pappeudesta on enemmän historiallinen kuin teologinen.
Äärimmilleen viety inklusiivinen tulkinta korostaa sitä, että Kristus on läsnä kaikissa uskonnoissa. Toisena ääripäänä on ortodoksinen ekklesiologinen eksklusiivisuus. Kolmas lähestymistapa hyväksyy pluralismin. Sen mukaan kristittyjen ykseys on moniarvoista, erilaisia perinteitä, tapoja ja riittejä, joita ei pitäisi sekoittaa keskenään.
Pluralistinen näkemys ekumeniassa merkitsee liturgisen, kanonisen tai teologisen konsensuksen ensisijaisuuden unohtamista ja keskittymistä sosiaaliantropologiaan. Tällöin esimerkiksi ortodoksisten kirkkojen pappeuskäsitystä voidaan ymmärtää laajasti etnografian, ei pelkästään ahtaasti teologian lähtökohdista. Jälkimmäisellä kriteerillä kirkon olisi palattava apostolisen ajan ihanteeseen, jossa Pyhän Hengen armolahjan kharisman katsotaan kuuluvan kaikille.
Jos lähtökohta on historiallinen, silloin pappeutta pidetään valittujen osana. Se on epätasa-arvoinen, mutta vallitseva praksis, jonka muuttaminen edellyttäisi – ei vain läntisissä demokratioissa vähemmistönä elävien ortodoksien – kaikkien vanhojen ortodoksisten kirkkojen yhteistä konsensusta.
Tätä taustaa vasten teologiseen termistöön tullut ilmaus ”inklusiivinen kirkko” asettaa kyseenalaiseksi koko ortodoksisen pappeuden kanonisen historian legitimiteetin.
Yleinen pappeus ja pappeus valittujen osana on historiallinen umpikuja, aporia. Yleinen pappeus sopii doktriiniin protestanttisesta kansankirkosta, jossa yhteistä hyvää toteuttaa niin presidentti kuin piispakin. Katolinen ja ortodoksinen pappeuskäsitys on puolestaan hengeltään monastinen ja selektiivinen.
Protestanttisten kirkkojen pappeus ei ole kuitenkaan käytännössä yleistä, vaan se on sidottu virkoihin seurakunnassa tai nuoriso- sairaala-, sotilas- tai vankilapapin työsuhteisiin. Toisaalta vanhan kirkon vokaatiopappeuskaan ei ole vapaa karriärismin karikoista.
Rovasti Pavel Adelgeimin (1938–2013) mukaan karriääripappeuden tunnistaa piispojen ajoittain harjoittamasta kanonisten päätösten appropriaatiosta, целесообразность, eli tarkoituksenmukaisuuden käyttämisestä alisteisempaan ryhmään kuuluvien kontrollointiin.
Ortodoksisen kirkon pappeutta koskeva kirkon kanoninen ja teologinen päätösvalta on [infortunatus] patriarkaateilla – Aleksandriassa, Ateenassa, Belgradissa, Bukarestissa, Damaskoksessa, Istanbulissa, Jerusalemissa, Moskovassa, Nikosiassa, Sofiassa tai Varsovassa.
Patriarkkojen ekumeeniseen protokollaan kuuluu retoriikka inklusiivisuudesta ja tasa-arvosta. Synodaalisella tai panortodoksisella päätöstasolla kirkon historialliset, kanoniset ja hierokraattiset prinsiipit eivät kuitenkaan muutu.
15.1.2026
ylidiakoni Jyrki Härkönen 2025