Liturginen traditio kätkee sisäänsä mysteerin salaisuuden, jota kutsutaan termillä disciplina arcani. Se on keskiaikainen periaate, jonka vanhempi muoto oli lyhyemmin disciplina.
Disciplina arcanin toinen nimi on mystagogia. Sen symbolinen selitys sisältyy Johannes Krysostomoksen liturgian kehotukseen ”minä en ilmoita salaisuutta vihollisillesi”. Mystagogia toistuu substantiivina tai verbinä satoja kertoja Krysostomoksen teksteissä. Se tarkoittaa kaikissa tapauksissa liturgisia selebraatioita, jumalanpalveluksia ja sakramentteja.
Mystagogia kehittyi 800-luvulla liturgista symbolismia ja realismia vertailleesta traktaatista Protheoria. Se kertoo, miten liturgisten muotojen mystagogia on enemmän kuin logiikkaa. Disipliini ja mystagogia eivät tarkoita ritualismia ja symbolismia.
Suomen kirkkolain prologissa ortodoksinen arkkipiispakunta esitellään kirkkona, joka noudattaa ”kirkollisia sääntöjä”. Samansuuntainen periaate mainitaan laissa myöhemminkin: arkkipiispa (29 §) ja metropoliitat (39 §) toimivat ”kirkon perinteen” mukaan. Piispat lupaavat perinteessä pysymisen ennen kheirotoniaansa: ”lupaan olla tekemättä voimakkaitten ihmisten tai kansanjoukon pakotuksesta mitään sellaista, mikä on ristiriidassa jumalallisten pyhien sääntöjen kanssa”.
Tulkinta ”kirkon perinteestä” tai ”kirkollisista säännöistä” ei ole yksin piispojen tai piispainkokouksen päätösten varassa. Perinne ja säännöt merkitsee jatkuvaa eruditiota, kouluttautumista ja perehtymistä liturgisten muotojen kautta mysteerin sisältöön, ei päinvastoin.
Pitäytyminen liturgisen järjestyksen osalta vain liturgisten kirjojen mukaisissa kaavoissa ja tekstimuodoissa on papiston modus videndi! Samoin kuin muusikko tai kuvataiteilija ei osoita osaamistaan välineillä, vaan soittamalla tai piirtämällä hyvin, kirkossa palvelevien ammattitaito todennetaan uskollisuudella jumalanpalvelusjärjestykselle, joka todentaa uskon salaisuuden.
Constantin Andronikov (1916–1997) selitti mystagogian ilmenevän ennen ehtoollista liturgiassa lausutussa kehotuksessa ”pyhät pyhille”. Se ei ole tarkoitettu pyhille tai kaikille kirkossa läsnä oleville, vaan niille, jotka osallistuvat kirkon sakramentaaliseen elämään kokonaisuudessaan. Perinne säilyy esimerkillä, joka siirretään nuoremmille.
Consecratio mundi
Disciplina arcani koettiin reformaation jälkeen vanhentuneena periaatteena. Pejoratiivisen merkityksen termille antoivat ranskalaiset hugenottipastorit Isaac Casaubon (1559–1614) ja Jean Daillé (1594–1670). Heidän mukaansa periaate mysteerin salaisuudesta sulkee ihmiset pois sakramenttien, erityisesti ehtoollisen sisällön kokemisesta.
Myös perinteisen ortodoksisen liturgian mystagogiaa ryhdyttiin arvostelemaan esoteerisena. Mysteerin salaisuuden tilalle nousi reformaation teesi ”maailman sakralisaatio, consecratio mundi”.
Mysteerin salaisuutta – disciplina arcani – varjelevien ja maailman sakralisaatiota – consecratio mundi – kannattavien näkemyserot tiivistyvät kysymyksessä: miten liturginen muoto säilyttää mysteerin kokemuksen?
Liturgisessa debatissa maailman sakralisaatio ja mysteerin salaisuus olivat osa 1800-luvun lopun orientalismia, joka näkyi arkkitehtuurissa, kuvataiteissa ja musiikissa. Ortodoksinen orientalismi merkitsi nostalgista ja protestanttishenkistä halua palata ”alkukirkon perinteisiin”.
Consecratio mundi oli osa niin kutsuttua liturgista uudistusta, joka oli suosituinta pienten kielialueiden vähemmistökirkoissa. Suomessa liturginen uudistus alkoi 50 vuotta sitten ja oli yhteydessä jumalanpalvelustekstien editointiin, lyhennyksiin ja uusiin suomennoksiin. Consecratio mundi -periaate toi mukanaan sekä käännös- että tulkintaongelmia.
Liturginen uudistus henkilöityi Suomessa kahteen persoonaan: arkkipiispa Paavaliin (1914–1988) Alexander Schmemanniin (1921–1983).
Arkkipiispa Paavali ja Schmemann eivät esitelleet liturgisen teologian näkemyksiään tieteellisen tutkimuksen vaan historiaa ja arkitodellisuutta vertailevien artikkeleiden välityksellä. Paavalin ja Schmemannin kirjoitukset maailman sakralisaatiosta liturgisen uudistuksen kautta olivat sekoitus historiaa, kritiikkiä ja saarnaa. Ne siirsivät jopa enemmän maailmankuvaa kuin eksaktia tietoa.
Liturgisilla reformeilla oli oppositio, jonka argumentteja ei ole esitelty. Kaksi Schmemannin tunnetuinta opponenttia Bernard Botte (1883–1980) ja Eudokian arkkipiispa Georges Wagner (1930–1993) kysyivät, onko liturginen revisionismi tutkimuskoulukunta vai idealismia? Jos se on perustaltaan tieteellistä, ei eksperimentointia siirretä heti käytäntöön. Jos liturginen uudistus on idealistista, se applikoi mielellään kaikkea käytännössäkin ”traditiona”.
Suomessa disciplina arcani-periaatteen noudattamisen nosti esille 1980-luvulla Helsingin metropoliitta Tiihon (1920–2000). Tiihon oli vertaillut disciplina arcani ja consecratio mundi -aatteiden jännitettä venäläisen filosofian ja teologian historiassa.
Metropoliitta Tiihon korosti liturgisten muotojen historiallisuuden normatiivisuutta. Hän nosti esille Paavalin ja Schmemannin eukaristiakeskeisen ajattelun ongelmia. Onko liturginen reformaatio ankkuroitunut nimenomaan ”ortodoksisen” liturgisen tradition historiaan? Eikö liturginen elämä toisellakin vuosituhannella muuttunut ja kehittynyt osana kirkon traditiota?
Ranskalainen historioitsija Nicholas Lossky (1929–2017) on todennut, että se ei ole luovaa liturgista ajattelua, jos toistaa saman, mitä Nikolai Afanasjev (1893–1966) tai Alexander Schmemann on sanonut! Lossky kutsui tällaista ”papukaijateologiaksi”.
Säädetty variointi
Kanoneissa liturginen disipliini todetaan sadoilla viittauksilla traditioon. Tapauskohtaisia ovat muun muassa kielto puhella jumalanpalveluksen aikana (Trullon kanoni 70) tai ohjeet kirkossa laulamisesta (Trullon kanonit 75 ja 81).
Metropoliitta Johannes kirjoittaa Euhologion-kirjan esipuheessaan (2.8.1974), miten noudattamalla jumalanpalveluskirjojen tekstimuotoiluja vältetään kirkon perinteelle vieraita ”kunkin papin omaan harkintaan perustuvia” ratkaisuja.
Jumalanpalveluksiin liittyvä variointi on ortodoksisessa kirkossa vähäistä ja muutokset ovat tarkkaan säädettyjä. Alkusiunaukset alkavat edelleen juutalaisen perinteen mukaan sanalla ”berakhot, kiitetty tai siunattu”. Tähän perustuvat kolme liturgista alkusiunausta ”Kiitetty olkoon Jumalamme… Siunattu olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta…. ja Kunnia olkoon pyhälle, yksiolennolliselle, eläväksitekevälle ja jakaantumattomalle Kolminaisuudelle…”
Myös loppusiunaukset, απολύσεις, on tarkasti määritelty. Loppusiunausta edeltää aina papin eksorhaatio ”Kunnia olkoon Sinulle, Kristus, meidän Jumalamme, meidän toivomme, kunnia Sinulle”, –jonka jo Simeon Tessalonikalainen mainitsee – ja sitä seuraa ylistyslauselma Kolminaisuudelle ”Kunnia…nyt aina… Herra, armahda (3), siunaa”.
Sunnuntaisin loppusiunaus alkaa sanoilla ”Kuolleista ylösnoussut Kristus meidän Jumalamme…”, maanantaisin mainitaan taivaalliset ruumiittomat voimat, tiistaisin edelläkävijä ja kastaja Johannes, keskiviikkona ja perjantaina kunniallisen ja eläväksitekevän ristin voima, torstaina Lyykian Myrran arkkipiispa Nikolaos ja lauantaina apostolit, marttyyrit ja jumalankantajaisät.
Aamiaisen ja päivällisen loppusiunauksissakin on eronsa. Aamiainen päätetään ekshortaatioon ”Kiitetty olkoon Jumalamme, joka armahtaa ja ravitsee meidät runsaista lahjoistaan…” Illallinen päättyy ehtoonjälkeisessä palveluksessa laulettavan Jesajan kirjan mukaan loppusiunaukseen ”Kanssamme on Jumala armossaan ja ihmisrakkaudessaan…” (Jes. 8).
Tulkintaongelmat
Suomenkielisen liturgian järjestyksessä papiston käytössä on piispainkokouksen hyväksymän (12.8.1953) virallisen version lisäksi kaksi koekäyttöön hyväksyttyä editiota (27.6.1984 ja 26.4.2001) ja neljäntenä uusin suomennos vuodelta 2011.
Suuren ektenian anomukseen ”Rukoilkaamme Herraa merelläkulkijain, matkustajain, sairaiden, kärsivien ja vangittujen puolesta, että Herra pelastaisi heidät” on tehty lukuisia improvisoituja lisäyksiä.
Suuressa saatossa muisteluekfoneesin ”Muistakoon Herra Jumala valtakunnassaan” lopussa on suomen kielellä ryhdytty käyttämään muotoa ja ”kaikkia kristittyjä”. Muilla kielillä muistellaan ”kaikkia ortodoksisia kristittyjä, καὶ ὀρθοδόξων χριστιανῶν, всех православных христиан”.
Juhlavigilian litania alkaa pitkällä psalmiin perustuvalla rukouksella ”Pelasta, Herra, Sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi…” Suomeen on tullut tapa korvata tuo rukous hartauden ektenian ensimmäisellä anomuksella ”Armahda meitä, Jumala, Sinun suuresta armostasi, me rukoilemme Sinua, kuule ja armahda”, vaikka ensin mainittua pitkää rukousta ei lueta polyeleon lopuksi.
Vainajien ektenioissa on yksikkö- ja monikkomuodot ”kuolonuneen nukkuneen palvelijan” tai ”kuolonuneen nukkuneiden palvelijoiden”. Niiden sijaan käytettävät improvisoidut variantit – ”tässä hautausmaassa lepäävien”, ”sodassa kaatuneiden” tai ”Karjalaan jääneiden omaistemme” – onnistuvat kieliopillisesti harvoin takeltelematta.
Edellä mainitut papin omaan harkintaan perustuvat jumalanpalvelusten lyhentämiset ja muokkaukset ovat niitä ”perinteelle vieraita” ratkaisuja, joista metropoliitta Johannes varoittaa.
Arkaaiset ja runolliset ilmaisut
Kielenhuollon nimissä on ryhdytty luopumaan arkaismeista kuten ”ynnä” ja ”ylen”.
Vigilian ja liturgian anomusektenian doksologiassa lausutaan ”ynnä kaikkein pyhimmän, hyvän ja eläväksitekevän Henkesi kanssa, σὺν τῷ Παναγίῳ καὶ ἀγαθῷ καὶ ζωοποιῷ σου Πνεύματι, со Пресвятым и Благим и Животворящим Твоим Духом”. Ynnä on yhdessä-sanan vanha muoto.
”Ylen” armollinen. Vuonna 1954 julkaistussa vigiliakirjassa ja sen uudessa käännösehdotuksessa (2007) on litanian loppurukouksessa säilytetty vanha muoto ”Oi ylen armollinen Valtias, Владыко Многомилостиве”. Se on käytössä myös sadoissa tropareissa: ”ylen armollinen, πολυχάρητος, многомилостиве”.
Evankeliumin ilmaisuissa toistuvat arkaaiset interjektiot ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, Горе вам, книжницы и фарисее”. Se toistuu myös suuren perjantain stikiirassa ”voi minua Lapseni, voi minua, Valoni, увы Мне, Чадо Мое! увы Мне, Свете Мой”.
Loppusiunauksen ”Kristus, totinen Jumalamme, Χριστὸς ὁ ἀληθινὸς Θεὸς, Христос истинный Бог наш” adjektiivi ”totinen”viittaa todelliseen persoonaan. ”Totinen” sanan adverbi on pääsiäistervehdyksessä ”totisesti nousi, αληθώς ανέστη, воистину воскресе” ja veisussa ”Totisesti on kohtuullista, Ἄξιόν ἐστιν ὡς ἀληθῶς, Достойно есть яко воистинну”.
Adjektiivi ”totinen” on säilytetty niin Raamatun vanhassa (1933) kuin uudessakin (1992) käännöksessä: ”Hän on totinen Jumala” (1. Joh.5:20).
Traditio ja traditiot
Keskiajan disciplina tarkoitti ensisijaisesti kommunaalista vuorokauden ja kalenterivuoden liturgista elämää. Kasteet, avioliitot ja hautaukset olivat yksityisiä toimituksia. Valtiolliset juhlia vietettiin liturgioina.
Myöhäiskeskiajalla vuodenaikoihin liittyviä rukouspalveluksia toimitettiin lukemalla lohdutuskanoni, παράκλησις Jumalansynnyttäjän tai pyhän kunniaksi. Tunnetuin on munkki Theosteriktoksen rukouskanoni Kaikkeinpyhimmälle Jumalansynnyttäjälle 800-luvulta.
Reformaation ja vastareformaation jälkeen myös ortodoksiseen kirkkoon tuli uusia liturgisia tapoja.
Suurin muutos oli yksityisten toimitusten kirjon kasvaminen. Kasteiden, vihkimisten ja hautausten rinnalle nousi tarveharkintaisia yksityisiä toimituksia, ritus, треба. Ensimmäisinä syntyivät 1600-luvulta lähtien rukouspalvelukset koulun alkaessa ja sodan syttyessä. Pietari Mogilan toimittama ”rukouspalvelus-, молебен-” kirja ilmestyi vuonna 1646.
Tarveharkintaisten toimitusten ”traditiot” alkoivat korvata typikonin liturgista ”Traditiota”. Akatistokset, panihidat ja erilaiset rukouspalvelukset muodostavat monin paikoin suuremman osan liturgista elämää kuin typikonin säätämä liturginen Traditio.
Ovatko mystagoginen traditio, disciplina arcani ja maailman sakralisaatio, consecratio mundi yhteensovitettavia? Perinteissä pysyminen – disciplina arcani – pitää yhteisöt pieninä. Consecratio mundi – ortodoksisuuden kuuluminen ja näkyminen luo puolestaan yliedustuksen, surrepresentaation ongelman.
Hartauden ektenia alkaa lauselmalla ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme”. Ymmärrys, comprehensio, viittaa evankeliumin kohtaan rakastaa sekä sydämellä että ymmärryksellä, διάνοια, помышление (Matt. 22:37; Mark. 12:33).
Comprehensio on kollektiivista vastaanottamista, ei henkilökohtaista ja välitöntä ymmärtämistä. Jos henkilökohtainen ymmärrys on tavoiteltava tila, on kollektiivinen ymmärryksen ylittävä, incomprehensibilis, vielä tavoiteltavampaa, koska se on Jumalan nimi!
4.12.2025