Miten ekonomia ja eskatologia sopivat yhteen? Kirkko joutui jo apostolien aikana tasapainoilemaan kysymyksen kanssa.
Metonyymit administratio ja gubernatio ovat lähellä toisiaan. Ensimmäistä termiä on pidetty sakramentaalisena, jälkimmäistä hallinnollisena. Kumpikaan ei tarkoittanut sitä, mitä nykyään kutsutaan byrokratiaksi.
Ortodoksinen kirkko syntyi jo etabloituneeseen ja polyteistiseen roomalaiseen yhteiskuntaan. Kristityt pitivät kuitenkin itseään taivaan valtakunnan kansalaisina. Tuon valtakunnan sulhanen, Jumala oli taivaassa. Morsian maan päällä oli kirkko, ekklesia.
Kirkon virallinen status oli 300-luvulta lähtien Rooman valtakunnan administraation mallinen. Hierarkkinen hallinto seurasi roomalaista militarisaation ja juridisaation esimerkkiä. Ekumeenisten synodien kanoneissa papistoa koskevat normit olivat samansuuntaisia kuin Rooman valtion virkamieskunnalla.
Kanoninen disipliini osoittaa, miten papisto oli julkisen vallan palveluksessa osa administraatiota. Siitä kertoo myös 300-luvun puolivälissä idässä alkanut perinne kouluttaa nuoria miehiä kirkon disipliiniin laki- ja retoriikkaopintojen kautta.
Toinen etappi kirkon administraation muodostumista oli 400-luvulla alkanut tärkeiden hiippakuntien kokoaminen patriarkaateiksi. Patriarkaattien hallintovirkamiehet saivat samat latinankieliset tittelit kuin senaatin virkamiehet: lakimies magistratus, hallintosihteeri chartularium, sihteeri notarius, luottamushenkilö secretarius. 500-luvulla hallintovirkamiesten joukkoon tulevat taloudenhoitajat oeconomi, kiinteistöjen hoitajat conductores ja -päälliköt rectores.
Keskeinen kysymys kirkon administraation muodostumisessa oli dilemma korvaako byrokraattinen hallinto eskatologisen mission? Oliko kirkon administraatio vain hallinnollista tai papillista hierarkiaa? Ekumeenisten synodien päätösten perusteella näyttää ilmeiseltä, että administraatiota ei haluttu uhrata byrokratialle.
Synodien päätösten perusteluissa ja ensykleissä argumentaatiota hallitsee jurisprudentia, lakiviisaus. Sen näkyvänä perinteenä historiaan jäi päätösten huolellinen arkistointi. Arkistonhoito oli sakraali tehtävä ja arkistonhoitajan, arhivistin positio oli korkea hierarkiassa. Arhivistien huolellisuuden osoittavat keskiajan dokumentit kuten Collectio Theodosii diaconi ja Liber pontificalis.
Vaurauden depersonalisaatio
Kanoninen administraatio oli monastista. Sen lähtökohta oli vaurauden depersonalisaatio.
Vaurauden depersonalisaatiolla tarkoitettiin periaatetta, jolla kirkon omaisuuden käyttämistä yksityiseen rikastumiseen pyrittiin ehkäisemään. Kanoneissa tämä näkyy kieltoina periä piispojen ja pappien virkoja, piispan taloudenhoitajan tehtävän pakollisuudella tai ohjeilla estää kirkon omaisuuden siirto perintönä papiston sukulaisille tai suosikeille.
Ekonomian yksiköitä oli Rooman yhteiskunnassa laajassa mielessä vain kaksi: kaupunki ja imperiumi. Veronkantoa hoitavat ”äitikeskukset μητροκωμιαι” olivat kirkon terminologiassa metropolioita. Keskukset olivat osa valtion administraatiota, jossa päätökset taloudenhoidossa teki imperiumin osalta parlamentti Βουλή ja kaupungeissa paikallishallinto Δήμος.
Keisari Diocletianuksen talouspolitiikka nojasi monikulttuurisiin polyteistisiin prinsiippeihin. Siihen tuli muutos Teodosioksen aikana. Taloudelliset privilegiot ohjattiin imperiumin virallisille uskonnollisille yhteisöille ortodokseille. Luostareista ja kirkoista tuli kruunun jälkeen imperiumin suurimpia omistajatahoja.
Talouden päätöksistä, kiinteistön, kirkon tai luostarin perustamiskirjasta tai testamentista käytettiin yleistermiä typikon. Eräs typikoneista oli Konstantinopolin Pantokrator-luostarin peruskirja vuodelta 1136. Pantokrator rakennettiin keisari Johannes Komnenoksen lahjoitusvaroilla. Pantokratorin typikonissa määritellään luostarin ja sen sairaalan taloudenhoidon periaatteet. Luostari ja sairaala sai tulonsa kolmesta kohteesta: lahjoituksena saatujen kiinteistöjen veroista, henkilötyöverotuksen tuloista ja lahjoituksista.
Pantokratorin typikon oli mallina muissa aristokratian perustamissa luostareissa ja se siirtyi luostareiden omaisuudenhoidon periaatteeksi myös Balkanille ja Venäjänmaalle. Olennainen osa typikonia oli tarkka luettelo lahjoitusten omistusoikeuden siirtymisestä ja yksityiskohtainen ohjeisto niiden tuoton käytöstä. Yksityisesti perityn (γονικον) ja julkisen talouden (οικονομία) kautta saadun omaisuuden käyttö oli omissa kategorioissaan.
Itä- ja Länsi-Euroopan ekonomia nojasi kahden suurimman omistajatahon kruunun ja kirkon balanssille. Ortodoksisessa idässä yksityisomistus oli periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä privilegiot ja verohelpotukset tekivät omaisuudesta riippuvaisen hallitsijan tahdosta. Tämä perinne siirtyi niin sulttaanille kuin Venäjänmaan ruhtinaille ja tsaareille.
Kirkon ja luostareiden privilegioiden karsiminen ja omaisuuden konfiskalisointi alkoi asteittain. 1700-luvun lopulla Venäjänmaalla sen käynnisti Katariina Suuri ja Kreikassa itsenäistynyt valtio vuonna 1829.
Metropolien tavoin feodaaliyhteiskunnan maaseutu- eli ruraliskirkoilla oli omaisuutensa. Se muodostui kirkon rakennuttajan tai seurakunnan perustajan jättämästä tuottavasta omaisuudesta (dotalitium) ja seurakunnan jäsenten maksamasta kymmenysverosta (decima).
Molemmat mallit ovat verotulojen lähde edelleen, mutta tuottavan omaisuuden varoilla elävät yhteisöt ovat paremmin suojattuna suhdannevaihteluilta kuin pelkkien jäsenmaksujen varassa toimivat seurakunnat.
Kanonien kieltämä omaisuuden hukkaamiskielto on edelleen voimassa. Niin luterilaisessa (lut) kuin ortodoksisessa (ort) kirkkolaissa on pykälät kiinteän omaisuuden myymisestä (lut 4 §, ort 98 §), omaisuuden jaosta (lut 4 §, ort 66 §), jakoperusteista (lut 5 §, ort 67 §) tai rakennussuojelun valvonnasta (lut 6 §, ort 117 §).
Metropoli ja periferia
”Territoriaalinen” on kirkon administraation ilmaisuna uudempi kuin termi ”paikallinen”. Hallinnon perusyksikkö oli kaupunki. Ensimmäisenä perusyksikön arvonimen ecclesiae principales saivat 300-luvulla Rooman, Aleksandrian ja Antiokian kaupungit.
Ensimmäinen maininta paikallisesta administraatiosta on vuoden 314 Ankyran synodista (13. kanoni). Territoriaalisuuden periaate vahvistettiin vuonna 325 Nikeassa (4. kanoni).
Kysymys territoriaalisesta prinsiipistä muuttui valtioiden ja rajojen muodostumisen myötä. Olivatko poliittiset rajat kirkon territorion perusta vai päinvastoin? Kuka määrittää kirkon tai valtion historialliset rajat?
Kirkon tai seurakunnan rajat vedetään paikallisen tai territoriaalisen prinsiipin mukaan. Territoriaalinen seurakunta on cujus regio, eius religio -periaatteen mukaan kartografinen: kaikki territorion alueella kuuluvat samaan seurakuntaan. Paikallinen kirkko on puolestaan henkilöseurakunta.
Territoriaalinen seurakunta valitsee jäsenensä, henkilöseurakunnassa jäsen valitsee seurakuntansa. Protestanttisten tai ortodoksisten valtiokirkkojen 1700-luvulla syntynyt nykyinen territoriaalinen seurakuntakäsitys ei ole kanoninen vaan poliittinen Kirchenregiment.
Kirkkojen tai seurakuntien diversiteetti ei syntynyt protestantismin myötä. Eri kieli- tai kulttuuritaustaisia henkilöseurakuntia oli ollut metropoleissa aina. Konstantinopolissa tai Roomassa oli satoja kirkkoja, joista jokainen muodosti oman seurakuntansa.
Kirkollisen administraation kritiikki voimistui vasta 1800-luvulla, jolloin siitä tuli kirkkojen välisen kilpailun lyömäase. Rooman kuurian tai ortodoksisen patriarkaatin hierarkian arvostelua pidettiin antibyrokraattisuuden ja -klerikaalisuuden osoituksena. Termi kesaropapismi tuli sekin käyttöön tuolla vuosisadalla.
Kirkolla oli puolestaan taipumus teologisoida hallitsemaansa omaisuutta. Omistajuutta pidettiin kirkon hyväksi saatuna ja ansaittuna, eikä esimerkiksi kaupan ja teollisuuden pääomaa asetettu eettisekonomiseen puntariin. Kirchenregiment kuvaa aikaa kirkosta, jolla on enemmän omaisuutta kuin vaikutusvaltaa.
Myöhäiskeskiajan eetikko Aegidius Roomalainen (1243–1316) oli kuvaillut ristiriitaa: ”Kirkon täytyy omistaa kaikki ja ei mitään”.
”Pelastustalous”
Ireneos Lyonilainen kuvasi termillä ”ekonomia” Vanhan- ja Uuden testamentin yhteistä historiaa. Ireneoksen mukaan historian kulku inkarnaatioon oli Luojan ohjaamaa kosmoksen harmoniaa, kodinhoitoa eli ekonomiaa. Siitä ryhdyttiin käyttämään ilmaisua ”pelastustalous”.
Pelastustalous oli Tuomas Akvinolaiselle myös käyttäytymisohjeita. Akvinolainen nosti Platonin kohtuuden (temperantia) yhdeksi kardinaalihyveistä. Kohtuus oli Tuomaksen mukaan viisauden, voiman ja oikeudenmukaisuuden rinnalla neljäs perushyve. Ne olivat pelastusekonomiaa, taloudenhoitoa eli kodinhoito- tai organisointikykyä.
1800-luvun siirtomaakauppa ja teollistuminen synnytti kristilliseen pelastusekonomiaan käsitteiden kahtiajaon. Muodostui ideologia, jossa ”kapitalistinen talous” ja ”kristillinen moraali” asetettiin toistensa vastakohdiksi”. Ensimmäisestä luotiin ajoittain antisemitistinenkin mielikuva ahneudesta, kun taas jälkimmäistä mainostettiin pyyteettömänä. Jaon seurauksena syntyi lähes ontologinen jaottelu moraalittoman talouden ja eettisen uskonnollisuuden välille.
Pelastusekonomialla oli kanonisessa perinteessä aina taloudenhoidollinen dimensio. Ei ollut sattumaa, että juutalainen perinne ohjautui antisemitismin seurauksena immateriaalisen omaisuuden hoitoon. Samaa kehitystä oli osmanien imperiumin armenialaisen pääoman keskittyminen asekauppaan tai kreikkalaisten erikoistuminen pankkialaan.
Ensimmäinen maailmansota toi ortodoksiseen maailmaan elintasoromahduksen. Kirkot, luostarit, kiinteistöt ja omaisuus menetettiin ja pakkomuuttoa synnyinseudulta Balkanilta, Lähi-idästä ja Venäjältä tulkittiin psalmisitaatilla ”Herran veisuja vieraalla maalla” (Ps. 137). Toisen maailmansodan diasporan jälkeen käyttöön tuli metafyysinen sanapari ”pelastuksellinen pakolaisuus, l’exil salutaire”. Diasporassa syntyi lähes ontologinen köyhyys: kirkkoa ei voinut hallita lain tai kanonien pakolla.
Keskiajan terminologiassa piispan roolia kirkon eli ekklesian ekonomian valvojana oli kuvattu ilmaisulla ”tarkkailla, visito, επίσκεψη”. Piispa on kirkon talouden valvoja, ”ekklesian ekonomian episkepsis”. Kanonisessa terminologiassa piispan visiitti oli aina valvontaa. Piispantarkastukset tai paimenmatkat merkitsevät valvontamatkoja, joiden yhteydessä piispan kuuluu tarkastaa kiinteistöjä, säästöjä ja tilejä.
Kanonien mukaan piispa on myös julkisten varojen käytön valvoja, procurator. Nikean toisessa synodissa (787) kirkkoihin pesiytynyt korruptio huomioitiin taloudenhoitoa ja omaisuuden luovuttamista sekä varastamista, simoniaa ja rahan- tai voitonhimoa koskevilla sanktioilla (kanonit 11–19).
Kanoneissa piispalle määrätty talouden valvonta on myös Suomen ortodoksisessa lainsäädännössä. Piispa edistää ja valvoo kirkkojärjestyksen mukaan seurakuntien talouden tarkoituksenmukaista hoitamista (63 §) ja piispalle on toimitettava luostareiden ja seurakuntien talousarviot ja tilinpäätökset ennen niiden vahvistamista (115 §). Piispan huolellinen administraatio ja tarkka omistajaohjaus palvelee myös kirkon julkista rahoittajaa eli valtiota.
Omaisuuden ja talouden hoitamisen yleiset periaatteet ovat sekä hiippakuntien (52 §) että seurakuntien (111 §) kohdalla samansisältöiset: ”Kirkon omaisuutta on hoidettava siten, että sen säilymisestä on riittävä varmuus ja että sille saadaan kohtuullinen tuotto”. Kirkolla tulee olla talouden vakaana pitämistä varten pohjarahasto (57 §).
Kanonisen administraation hierarkia on edelleen samantyyppinen kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Ylin vastuu on piispalla ja toimeenpanoelimiä on vain yksi: pyhä synodi.
Esimerkiksi Ekumeenisen patriarkaatin pyhällä synodilla on apuna 28 komiteaa (επιτροπή) ja 17 sihteeristöä (πρωτοσυγκελλια). Samanlaisia erityyppisiä suhteita (σχέσεις, связей) hoitavia komissioita (Comission), osastoja (Отдел, Department) ja toimikuntia (Office) on synodien alaisuudessa myös muilla kirkoilla.
Nämä toimikunnat tai sihteeristöt ovat samanlaisia kuin Suomessa kirkolliskokouksen, kirkollishallituksen tai piispainkokouksen asettamat työryhmät. Ne eivät tee päätöksiä vaan valmistelevat raportteja tai toimenpide-ehdotuksia pyhän synodin eli kirkollishallituksen tai piispainkokouksen päätöksentekoa varten.
19.9.2025
ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
