Kalenterin merkitys jokapäiväiselle elämällemme niin kirkossa kuin kirkon ulkopuolellakin on epäämätön.
Siksi myös jo kauan, oikeastaan niin kauan kuin tunnemme ihmiskunnan historiaa ja siis kauan ennen Kristuksen syntymää, on pyritty keksimään mahdollisimman virheetön ja hyvä menetelmä ajan laskemiseksi. Onhan aina ollut moninaisia syitä tuntea menneitten tapahtumien aika, mutta ehkä vielä kiinnostavampaa on ollut tietää tulevaisuudesta jotakin.
Juuri tämä ihmisen tarve kyetä määrittämään eri ajankohdat kiinteästi johti myös tähtien tutkimiseen.
Oli helppo todeta kuun vaiheet, varsin helppoa oli myös panna merkille auringon erilainen asema taivaalla eri vuodenaikoina. Ja kun näitä kahta suurinta taivaankappaletta alettiin seurata tarkemmin, huomattiin pian myös tähtien aseman vaihtuvan samaan tapaan säännöllistä kiertoa seuraten.
Siitä sitten esimerkiksi Babylonian tähdistäennustajat tulivatkin siihen käsitykseen, että tähtien määrätty asema vaikuttaisi myös ihmiskohtalon yksityiskohtiin asti; olivathan tähdet salaperäisiä ja niiden liikkeet vaikeat kartoittaa.
Olikin siis helppo kuvitella, että jos pystyisimme tarkoin määrittelemään tähtien salaperäiset liikkeet, pystyisimme samalla tarkoin ennustamaan ihmisen kohtalon niistä, aivan niin kuin auringon asemasta pystymme sanomaan ”tulee kevät tai talvi”.
Kuu- ja aurinkokalenterit
Yleensä pidetään vanhimpana kalenterimuotona niin sanottua kuukalenteria, joka perustui kuun vaiheiden vaihteluun. Kuitenkin tiedämme, että yhtä vanha on myös auringon vaiheisiin perustuva aurinkokalenteri, vaikka se vaatiikin tarkkaa matematiikan hallintaa.
Kuukalenteri on helppokäyttöisempi kuin aurinkokalenteri, koska kuun vaiheet toistuvat melko nopeasti 28:nnen päivän välein. Ehkä juuri siksi se oli suositumpi. Vasta kun alettiin tuntea tarvetta entistä tarkempaan ajanmäärittelemiseen, siirryttiin yleisesti aurinkokalenteriin.
Kirkon käyttämä kalenteri on eräänlainen sekoitus näitä molempia. Yleensähän kirkko noudattaa aurinkokalenteria siinä muodossa kuin sen maalliset viranomaiset ovat hyväksyneet.
Tuttu on niin sanottu vanha luku, juliaaninen kalenteri, jonka käyttöönottajana oli Rooman keisari Julius Caesar vuonna 46 eKr. Tuttu on myös gregoriaaninen uusi luku, jonka käyttöönottaja oli paavi Gregorius XIII vuonna 1582.
Nämä molemmat ovat tyypillisiä aurinkokalentereja. Jo juliaaninen kalenteri oli niin tarkka, että laski vuodessa olevan 365 ja 1/4 päivää. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että kun tämän mukaan vuoteen laskettiin 365 päivää ja joka neljäs vuosi yksi lisäpäivä, karkauspäivä, niin kalenteri kuitenkin vähitellen poikkesi todellisista vuodenajoista.
Jo Nikean kirkolliskokous (325) määräsi kalenteria korjattavaksi kolmella päivällä. Paavi Gregorius XIII:n aikana kuitenkin vasta saatiin tyydyttävämpi korjaus. Päätettiin että tulevaisuudessa jätetään karkausvuosi pitämättä joka sadas vuosi, siis esimerkiksi vuonna 1700, 1800 ja 1900 kuitenkin niin, että 400:lla tasajaollisina vuosina karkauspäivä lisätään vuoteen, esimerkiksi vuosina 1600 ja 2000.
Näin siis vanhan ja uuden luvun välinen ero joka vuonna 1582 oli vain 10 päivää ja pysyi samana koko 1600-luvun, kasvoi 1700-luvulla 11:ksi, 1800 luvulla 12:ksi, ja 1900-luvulla 13:ksi päiväksi, jonka suuruisena se pysyykin aina vuoteen 2100 asti.
Useimmat valtiot ovat hyväksyneet viralliseen käyttöönsä uuden luvun ja siitä syystä on myös ortodoksinen kirkko eri tahoilla siirtynyt käyttämään sitä, olkoon miten länsimainen hyvänsä.
Nykyisin noin puolet kaikista paikallisista ortodoksisista kirkoista käyttää uutta lukua, esimerkiksi Kreikan kirkko siirtyi siihen vuonna 1924 maaliskuun 10:s päivä eli 23:s maaliskuuta, siis suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Suomen kirkkokin.
Kuitenkin Suomen kirkkoa ja eräitä lähinnä paikallisia seurakuntia lukuun ottamatta ei yksikään ortodoksinen kirkko määrittele pääsiäistä ja siitä riippuvia juhlia uuden, vaan aina vanhan luvun mukaan, mistä tietysti on seurauksena monenlaista sekaannusta kalenterissa.
Pääsiäisen määräämisessä on muutakin omituista verrattuna muihin juhliin esimerkiksi jouluun. Sen ajankohta nimittäin määrätään kuukalenterin mukaan. Nikean kirkolliskokoushan määräsi, että pääsiäistä on kaikkialla vietettävä kevätpäivän tasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.
Kevätpäiväntasaus on määritelty maaliskuun 21:ksi päiväksi, mutta koska vanhan luvun kevätpäivän tasaus on 3:s päivä huhtikuuta uuden luvun mukaan, osuu sitä seuraava täysikuu varsin usein eri aikaan kuin uuden luvun mukainen.
Yleensä voidaankin sanoa, että niin kutsutut liikkumattomat juhlat, siis ne, jotka määräytyvät aurinkokalenterin mukaan seuraavat paljolti jopa esikristillisiä pakanallisia virallisia poliittisia juhlia, vaikka niille myöhemmin olisikin annettu kristillinen merkitys.
Tavallaan ehkä näkyvin on tällainen kirkollisen kalenterin ”poliittisuus” uuden vuoden juhlan kohdalla. Kun nykyisin vietämme uutta vuotta tammikuun ensimmäisenä, tapahtuu se nimenomaan siksi, että virallinen ajanlasku pitää sitä vuoden alkuna.
Vähän vanhempaa bysanttilaista perua olevaa uutta vuotta edustaa syyskuun ensimmäinen, jota mielellämme nimitämme kirkkovuoden aluksi, mutta joka oikeastaan on vain bysanttilaisen ajanlaskusysteemin indiktion alku.
Tämä uusi vuosi oli Venäjällä käytössä vuoteen 1699 asti, jolloin Pietari Suuri ukaasillaan määräsi uutta vuotta vietettäväksi tammikuun ensimmäisenä päivänä. Vielä vanhempi uusivuosi on maaliskuun ensimmäinen, joka oli käytössä jo pakanallisen Rooman valtakunnassa.
Syyskuun ensimmäisen kuten indiktionkin lienee ottanut käyttöön Konstantinos Suuri. Venäjällä vietettiin uutta vuotta maaliskuun ensimmäisenä aina vuoteen 1343 asti.
Kestokalenterit
Jos ajattelemme kirkkovuotta huomaamme pian, että meidän on vaikea keksiä sille sopivaa alkua. Lännessä ollaan taipuvia pitämään kirkkovuoden alkuna adventtiajan eli joulupaaston alkua, idässä taas suuren paaston alku olisi ehkä sopiva vuoden alku, se vain sattuu vaihtumaan joka vuosi ja on siksi hankala.
Ennen kuin kirjapaino teki mahdolliseksi painaa joka vuosi uusia kalentereja kutakin vuotta varten, täytyi tyytyä ”kestokalentereihin kertakäyttöpakkausten” sijaan. Sellainen kalenteri on muuten varsin käytännöllinen, päiväthän seuraavat toisiaan tutussa järjestyksessä, mutta ennen kaikkea pääsiäisen ajankohdan määrääminen on sellaisen avulla monimutkainen työ. Kuten jo mainittiin, käytetään siinä avuksi kuukalenteria eikä aurinkovuotta.
Ehkä kuitenkin ensimmäisenä silmiinpistävänä hankaluutena tulee esiin viikon päivän nimi kunakin vuonna. Viikonpäiviähän on raamatullisen säädöksen mukaan seitsemän, mutta vuoden päivien luku – 365 tai 366 – ei ole seitsemällä jaollinen. Niinpä esimerkiksi maaliskuun ensimmäinen on eri vuosina eri viikonpäivän kohdalla, ja sunnuntai ei aina osu samalle päivälle.
Voidaksemme määrätä esimerkiksi pääsiäisen ajankohdan on meidän täydenkuun ajan lisäksi tiedettävä sunnuntain tarkka päivämäärä. Karkausvuoden takia kestää 28 vuotta ennen kuin viikonpäivät toistuvat tarkalleen samoina kuukauden päivinä uudelleen.
Vanhanaikaiseen ”kestokalenteriin” on merkitty jokaisen päivän kohdalle niin sanottu sunnuntaikirjain. Niitä on seitsemän latinalaisilla, kreikkalaisilla ja slaaveilla sunnuntaipäiviä vastaavat omien aakkostensa seitsemää ensimmäistä kirjainta.
Koska karkauspäivä sijaitsee helmikuussa ja sekin on yksi viikonpäivä, on tullut tavaksi alkaa sunnuntaikirjaimen kierto maaliskuun alusta, niin että, kun kirjaimet kulkevat takaperoisessa aakkosjärjestyksessä, maaliskuun ensimmäistä merkitään kirjaimella c, kaksi on b, kolme on a, neljä on g, viisi on f, kuusi on e, seitsemän on d, kahdeksan on c, yhdeksän on b ja niin edelleen.
Helmikuun 28:s päivä on c ja karkausvuonna 29 on b. Tällä tavalla, kun tietää, että esimerkiksi vuonna 1973 sunnuntaikirjain on g, on helppo lukea kalenterista suoraan viikonpäivän nimi: vuosi 1974 on a, vuosi 1975 on b, ja vuosi 1976 on d. Karkausvuoden takia hypätään yksi kirjain yli.
On myös pantu merkille, että 19:n vuoden kausittain toistuu kuun asema samankaltaisena. Sitä kutsutaan kuun piiruksi, eli kuun kierroksi. Sen avulla, kun tiedetään, monesko näistä piireistä on menossa, voidaan määritellä uuden kuun aika joka vuosi.
Edellä mainittua 28:n vuoden kiertoa kutsutaan auringon piiriksi. Kun tiedämme, että esimerkiksi ensimmäistä kuunpiiriä vastaa kolmas epakton, toista kuunpiiriä 14:s epakton ja niin edelleen, tiedämme samalla, että ensimmäisen kuunpiirin vuonna kuu on suunnilleen kolmen päivän ikäinen 22. maaliskuuta, toisen kuunpiirin vuonna 14:n päivän ikäinen 23. maaliskuuta ja niin edelleen.
Siitä onkin suhteellisen helppo laskea kevätpäivän tasausta seuraavan täydenkuun aika ja auringonpiirin eli sunnuntaikirjaimen avulla edelleen pääsiäinen.
Epakton on siis luku, joka ilmoittaa kuun iän 22:s maaliskuuta. Se perustuu kuuvuoden ja aurinkovuoden päivien erotukseen, joka on 11. Siis ensimmäisenä vuonna epakton on 11, toisena 22, kolmantena 33, neljäntenä 14 ja niin edelleen. Viimeisenä yhdeksäntoista vuoden sarjassa lasketaan luku 12, joten sarja toistuu samanlaisena.
Kun otetaan huomioon sekä auringon 28-vuotinen että kuun 19-vuotinen kierto, saadaan suurempi 532 vuoden (28×19) kierto, jonka jälkeen seuraa tarkalleen samanlainen 532 vuoden jakso, jona aikana siis kaikki viikonpäivät ja kuun vaiheet osuvat yhteen. Tätä pitkää aikajaksoa kutsutaan nimellä alfa.
Indiktiovuosi
Ensimmäinen alfa alkoi bysanttilaisen kalenterin ”maailmanluomisen” vuonna 5508 eKr. ja nykyisin käynnissä oleva alfa vuonna 1941 jKr. Tämä alfa kuitenkin pitääkseen täysin paikkansa edellyttää juliaanista kalenteria. Koska gregoriaanisessa uudessa luvussa joka sadas vuosi ei olekaan karkausvuosi, ja joka 400:s taas on, olisi uuden luvun alfa huomattavasti pitempi ajanjakso.
Aikaisemmin mainittiin myös indiktio, jonka mukainen uusivuosi on syyskuun ensimmäinen. Se on ajanlaskusysteemi, jonka lienee ottanut käyttöön Konstantinos Suuri.
Ensimmäinen indiktiovuosi oli 312 jKr. Yksi indiktio kestää 15 vuotta, mutta on tapana merkitä jokaista näistä vuosista omalla numerollaan, niin että normaalipäiväyksessä esiintyvä ”11:s indiktio” – kuten esimerkiksi vuonna 1973 – merkitsee, että on menossa tämän 15 vuoden kauden 11:s vuosi.
Systeemin erikoisena heikkoutena on, että ajanjaksoja silmällä pitäen täytyy aina merkitä myös muulla tavoin aika, mainitsemalla esimerkiksi hallitsija tai vuosi Kristuksen syntymän jälkeen kuten nyt teemme. Ja siten koko indiktio menettääkin käytännöllisen merkityksensä.
Tradition mukaan ortodoksisessa kalentereissa Kreikassa ja Venäjällä kuitenkin jatkuvasti ilmoitetaan indiktio, auringon ”piiri” ja kuun ”piiri”, ehkä myös epaktonluku ja mahdollisia muitakin niistä kuitenkin riippuvia lukuja, joiden merkitys nyt on enää vähäinen, jopa olematonkin, mutta jotka tultuaan kerran osaksi kirkollista kalenteria on haluttu siinä säilyttää.
Tämän päivän almanakantekijä ei toki enää noita lukuja tarvitse, vaan hän pystyy lukemaan vaikkapa pääsiäisen ajankohdan ”suoraan tähdistä”.
Yllä selvitellyn kirkollisen ajanlaskusysteemin mukaan voidaan todeta, että pääsiäinen osuu aina maaliskuun 22:nnen ja huhtikuun 25:nnen päivien välille. Vanhan luvun pääsiäinen vastaavasti gregoriaanisesti ilmoitettuna huhtikuun neljännen ja toukokuun kahdeksannen päivän välille.
Sen mukaisesti määräytyy tietenkin myös koko pääsiäistä seuraava aika aina helluntaihin ja kaikkien pyhien sunnuntaihin asti, ja niin jopa kaikki vuoden sunnuntait, niiden sävelmä oktoehoksesta, aamuevankeliumi, ja jokaisen päivän evankeliumi luettuna järjestyksessä.
Juhlakalenteri
Kirkkovuoteen kuuluu tietenkin oleellisena osana myös kiinteä juhlakalenteri, joka kuitenkaan ei riipu yleensä viikonpäivistä.
On tosin eräitä erikoisia sunnuntaipäiviä määrätty vietettäväksi, esimerkiksi joulua ja loppiaista edeltävä sunnuntai, sekä yleisten kirkolliskokousten muistot, ja siis nekin ovat tavallaan liikkuvia juhlia, kuitenkin toisin kuin pääsiäinen ja siitä välittömästi riippuvat juhlat, koska niiden kierto toistuu auringonkierron mukaan 28:n vuoden jaksoissa.
Ensinnäkin meillä on kaksitoista suurta juhlaa, jotka ovat kiinteitä kolmea pääsiäisestä riippuvaa lukuun ottamatta. Ne jaetaan Herran juhliin ja Herran äidin juhliin.
Ne ovat syyskuusta alkaen, ensin mainittuna Jumalansynnyttäjän juhlat: Jumalansynnyttäjän syntymäpäivä 8.9.; Jumalansynnyttäjän temppeliinkäyminen 21.11.; Ilmestyspäivä 25.3., joka aina osuu suureen paastoon tai pääsiäisaikaan; Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkuminen 15.8.; Kristuksen syntymä 25.12.; Herran temppeliintuominen 2.2.; Herran kaste 6.1.; Herran kirkastuminen 6.8.; Jerusalemiin ratsastus, liikkuva juhla, pääsiäistä edeltävä sunnuntai; Herran taivaaseenastuminen 40 päivää pääsiäisen jälkeen; Helluntai 50 päivää pääsiäisestä ja Ristin ylentäminen 14.9.
On myös olemassa joukko muita niin sanottuja suuria juhlia ja suuria juhlia, joskin paikallisessa merkityksessä. Sellaisia ovat myös temppelijuhlat, koska jokainen kirkkorakennus on vihitty jonkun pyhän tai pyhän tapahtuman muistolle, ja temppeli viettää sen mukaan nimipäivää. Suurina vietetään myös paikallisten pyhien juhlia ja suurina vietetään jopa hallitsijain nimipäiviä ja vastaavia.
Kalenteriin liittyvät myös erilaiset paastonajat ja päivät. Suuri paasto, joka edeltää pääsiäistä, onkin jo mainittu. Muita paastoaikoja ovat apostolinen paasto ennen pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin päivää 29:s kesäkuuta. Se alkaa viikkoa helluntain jälkeen ja sen kesto siis vaihtelee. Paasto on kaksiviikkoinen ennen elokuun 15:ttä päivää, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumista, ja joulupaasto taas alkaa 15.11. Koska 14.11. on apostoli Filippuksen päivä, kutsutaan tätä paastoa myös Filippuksen paastoksi.
Yksittäisiä paastopäiviä ovat ristin päivät 14.9. ja 1.8., loppiaisaatto ja pyhän Johannes Edelläkävijän mestauspäivä 29.8. sekä keskiviikko ja perjantaipäivät koko vuonna, lukuun ottamatta erikoisesti paastottomaksi määrättyjä aikoja, joita on pääsiäistä seuraava niin sanottu valoisa viikko, helluntaita seuraava viikko, joulun ja tammikuun 5:nnen välinen aika ja paaston valmistusviikot, kuitenkin niin, että viimeinen valmistusviikko on jo lihapaastoa, siis lihaa ei syödä, mutta muita eläintuotteita kylläkin.
Paastoaikoihin liittyy myös rajoituksia esimerkiksi avioliittoonvihkimisen toimittamisen suhteen. Yleensä jokaiselle vuoden päivälle on määrätty jokin juhla-aihe ja jokaiselle viikonpäivälle myös erikseen. Jumalanpalveluskirjoissa tulee tämä jako myös näkyviin.
Liikkuvia juhlia varten käytetään Triodion-nimistä kirjaa, paastoaikaa varten Paastotriodionia, pääsiäistä ja sen jälkeistä aikaa aina kaikkien pyhien sunnuntaihin asti ”kukkaisruusu-triodionia” eli Pentekostarionia.
Sen jälkeen viikonpäiväkiertoa varten on käytössä Oktoehos, jossa on kahdeksat erilaiset tekstit jokaista viikonpäivää varten. Ne on määrätty laulettavaksi kahdeksassa vuorottaisessa sävellajissa. Kiinteitä juhlia varten käytetään Mineaa eli Menaion-kirjaa, joka jakautuu 12:een osaan, yksi kutakin kuukautta varten.
Jokaisena vuoden päivänä voidaan jumalanpalveluskirjojen avulla toimittaa ehtoopalvelus, ehtoonjälkeinen palvelus, puoliyöpalvelus, aamupalvelus, 1., 3., ja 6. hetki, mahdollinen liturgia ja 9. hetki.
Tästä ilmenee, että kirkollinen vuorokausi alkaa illalla auringon laskusta. Riippuen jokaisen päivän juhla-aiheesta nämä palvelukset saattavat kestää hyvinkin kauan, niin että puhutaan kokoöisistä jumalanpalveluksista. Jopa 18 tuntia saattaa kaikkien näiden palvelusten täydellinen, yhtäjaksoinen toimittaminen kestää.
31.8.2025
rovasti Johannes Seppälä 1976