Vuoden aikana luetaan kirkossa psalmien kirjaa siten, että se luetaan joka viikko vähintään kerran kokonaan lävitse. Lukeminen tapahtuu katismoittain.
Osittain ehkä Laodikean synodin eli kirkolliskokouksen 17:nnen kanonin määräyksestä on tullut tavaksi jakaa jokainen katisma kolmeen enemmän tai vähemmän yhtä suureen osaan, niin sanottuun ”kunniaan”.
Jokaisen osan jälkeen lauletaan pari kolme katismatroparia. Kreikkalaisessa kielenkäytössä näitä tropareita kutsutaan yksinkertaisesti katismoiksi, κάθισμα. Slaaviksi on niiden nimi käännetty muotoon седален. Psalmikatismoita kutsutaan slaaviksi kreikan kielestä saadulla nimellä кафисма.
Vigiliakirjasta on psalmien jako katismoihin kaikille suomalaisillekin selvä. Samasta kirjasta selviää myös taulukon muodossa, miten eri vuodenaikoina on katismoita luettava eri palveluksissa.
Katismat
Yleisesti voidaan kyseisen Vigiliakirjan kaavojen mukaan panna merkille, että ensimmäistä kaavaa (A) käytetään sellaisina aikoina, joille sattuu runsaasti juhlapalveluksia. Se onkin lyhyin kaikista ja psalmit luetaan todellakin vain kerran jokaisen viikon aikana aamu- ja ehtoopalveluksissa.
Toista kaavaa (B) käytetään taas aikoina, joille ei suuria juhlia osu. Poikkeuksena on Herran temppeliintuomisen juhla, mutta melko usein sekin on tuhlaajapojan sunnuntain jälkeen. Vaikka psalmien kirja tämänkin kaavan mukaan luetaan lävitse vain kerran viikossa, niin kuitenkin viitenä päivänä viikossa luetaan ehtoopalveluksessa katisma 18, joten kaava on katsottava edellistä pitemmäksi.
Pyhän ja suuren paaston edellä kahtena viikkona luetaan psalmeja jälleen kaavan A mukaan. Nämä viikothan ovat muutenkin keveitä valmistusviikkoja, viikoittaisesta paastosäännöstäkin on silloin tingitty.
Suuren paaston alusta luetaan psalmit kahteen kertaan viikoittain niin, että ensimmäisellä, toisella, kolmannella, neljännellä ja kuudennella viikolla katisma 18 luetaan viitenä päivänä viikossa ehtoopalveluksessa, kun taas viidennellä viikolla käytetään kevennettyä kaavaa, jossa katisma 18 kuten muutkin katismat luetaan vain kahteen kertaan.
Tämä johtuu siitä, että viidennen viikon torstaina lauletaan Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni ja saman viikon lauantaina akatisto Jumalansynnyttäjälle, jotka ilmeisesti korvaavat hieman psalmiluentaa.
Suurella viikolla neljänä ensimmäisenä päivänä luetaan psalmit vielä yhteen kertaan lukuun ottamatta katismaa 17, joka luetaan vasta suuren lauantain aamupalveluksessa.
Toisaalta kaikissa palveluksissa vuoden kaikkina päivinä luetaan tai lauletaan psalmeja katismoiden lisäksi enemmän tai vähemmän, vuorokausittain 40, jopa enemmänkin.
Suuren viikon kolme viimeistä päivää ovat katismoidenkin kannalta siis hiljaisia, mutta selityksenä siihen lienee pääasiassa se, että niille päiville osuu suuria palveluksia, joissa on paljon lukukappaleita Raamatusta ja siis psalmien lukeminen venyttäisi ylenmääräisesti muutenkin pitkiä palveluksia.
Runoasuun puettua dogmatiikkaa
Runsas psalmien käyttö jumalanpalveluksissa on ikivanha alkukristillinen, jopa esikristillinenkin perinne.
Jo Kristus lauloi tradition mukaan psalmeja opetuslastensa kanssa. Toki jo alusta asti on myös kirjoitettu hymnejä nimenomaan kristilliseen käyttöön, mutta kauan veisattiin nimenomaan psalmeja ja muita Raamatun veisuja, joita yhä vieläkin käytetään, kuten Vanhan testamentin oodit, Jumalansynnyttäjän ja Sakariaan kiitosvirret Uudesta testamentista samoin kuin Simeonin rukous ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään”.
Psalmien suuri ja jatkuva suosio perustuu tietenkin osittain traditioihin, joiden mukaan Kristus juutalaisena ja juutalaisen tavan mukaan itse oli niitä laulanut. Paljon varmasti vaikutti myös psalmien syvällinen rukousluonne. Psalmien kirjahan sisältää rukouksia joka tilanteeseen: kiitosrukouksia, katumusrukouksia, rukouksia vaaran uhatessa…
Mutta psalmien erityinen profeetallinen luonne on myös jo varhain tullut selväksi kristillisen kirkon jäsenille. Psalmeille tässä mielessä annettua erikoisluonnetta, profeetallisuutta, erikoisesti messiaanisuutta voidaan pitää oikeutettuna siitä syystä, että juutalaisilla oli toki muitakin hengellisiä lauluja kuin Raamattuun kootut 150 psalmia.
Juuri se, että nämä 150 psalmia on valittu Raamatun kanonisten kirjojen joukkoon antaa niille saman merkityksen kuin muillekin Raamatun pyhille kirjoituksille; ne eivät ole mitä tahansa kaunista luettavaa. Jo Vanhasta Testamentista voitaisiin luetella lukemattomia esimerkkejä siitä, miten juutalaiset lauloivat eri tilaisuuksissa, arkipäiväisemmissä tai juhlallisemmissa.
Eräs seikka, joka korostaa sitä, miten psalmeille jo varhain on annettu sama arvo kuin muillekin Raamatun kirjoille on se, että niitä ei virallisesti käännetty runomuotoisena millekään kielelle, ei heprealaista runoutta jäljitellen eikä muitakaan, esimerkiksi kreikkalaisia runomittoja käyttäen. Tosin tällaisia runomuotoisiakin käännöksiä on olemassa, esimerkiksi heksametrimitalla kreikaksi, mutta niille ei ole annettu koskaan sitä kanonista arvoa, mikä annettiin suorasanaiselle psalmikäännökselle.
Eihän muitakaan Raamatun monista hepreaksi runopukuisista kohdista uskallettu kääntää runopukuisina toiselle kielelle, koska pelättiin, että siten olisi menetetty jotakin niiden alkuperäissisällöstä ja tultu ehkä aivan vääriin, jopa harhaoppisiin tulkintoihin.
Samahan muuten koskee myöhempää kirkkorunouttakin, jota ei ole runomuotoisena muille kielille kreikasta käännetty, vaikka on ilmeisesti hyvin tunnettu kirkollisten hymnien olevan runoa.
Lienee nimittäin ainutlaatuista se, että ortodoksisen kirkon hymnien voidaan katsoa olevan sisällöltään siinä määrin dogmaattisia, että ne on käännettävä erittäin varovasti väärien oppien välttämiseksi. Ne eivät edusta tunnelmarunoutta, joka saa opillisesti olla kyseenalaista; ne ovat runoasuun puettua dogmatiikkaa.
Septuaginta – Kirkon psalmikäännös
Suorasanaisinakin psalmikäännöksiä on vaikea saada dogmaattisesti virheettömiksi. Osittain se johtuu siitä, ettei ole olemassa monillakaan kielillä ortodoksista dogmaattista terminologiaa, vaan joudutaan käyttämään enemmän tai vähemmän länsimaista sanastoa, jolle kuitenkin on ehtinyt aikojen kuluessa tulla monenlaisia ortodoksiselta kannalta vaarallisia sivumerkityksiä.
Riidat, jotka johtivat niin kutsuttujen monofysiittikirkkojen eroamiseen ortodoksisesta kirkosta lienevät kyllin hyvä ja tunnettu esimerkki kääntämisen vaaroista ja vaikeuksista: eihän tähän päivään mennessä ole kyetty löytämään varmuutta eräille tältä kannalta tärkeille dogmaattisille sanoille.
Ehkä silmiinpistävin ero heprealaisten ja kreikkalaisten septuagintakäännöksen psalmien välillä on verbin aikamuoto. Hebrealainen teksti on yleensä totuttu kääntämään esimerkiksi suomeksi preesensillä, kun taas septuaginta käyttää aina vastaavissa kohdissa aoristitempusta, joka on opittu kääntämään menneen ajan muotona.
Kumminkin voidaan sanoa, että vaikkakin aoristi todella normaalikäytännön mukaan onkin menneen ajan muoto, niin sen tärkein merkitys kuitenkin on teon perfektisyys, eli että teko on saatettu loppuun ja se siis on tapahtunut menneisyydessä.
Kuitenkin kreikkalainen nimi aoristi merkitsee epämääräistä, joten siitäkin päätellen muoto ei ilmaise ehdottoman varmasti ajallisesti määriteltyä tekemistä. Muoto siis vastanneekin varsin hyvin heprealaisessa tekstissä käytettyä perfektiä, joka nimestään huolimatta ei seemiläisen kieliajattelun mukaan merkitse muuta kuin täydellistä tekoa epätäydellisen imperfektin asemesta.
Jos septuagintan tekstiä käännettäessä kuitenkin halutaan pitää kiinni aoristin menneestä ajasta, päästäisiin ehkä lähimmäksi käyttämällä suomeksi perfektiä, joka tarkemmin analysoituna ei suomessakaan merkitse välttämättä mennyttä aikaa.
Psalmien lukumäärä on sama sekä heprealaisessa että kreikkalaisessa tekstissä kuitenkin niin, että hebrealaisen tekstin psalmit 9 ja 10 on yhdistetty kreikkalaisessa yhdeksi, samoin psalmit 114 ja 115, mutta psalmi 116 on jaettu kahdeksi, samoin psalmi 147, joten loppujen lopuksi psalmeja numeroituna on 150.
Lisäksi septuagintan tekstissä on yleensä liitteenä ylimääräinen psalmi, joko numero 151 tai ilman numeroa, joka tavallisesti on liitetty myös septuagintan pohjalta tehtyihin käännöksiin. Näin on esimerkiksi slaavilaisessa ja romanialaisessa tekstissä, mutta jolla ei kuitenkaan ole jumalanpalveluskäyttöä.
Tämä ylimääräinen psalmi kertookin vain lyhyesti Daavidin historian. Daavidiahan tavallisessa kielenkäytössä pidetään yleensä psalmien runoilijana, eikä siitä voida löytää sellaisia piirteitä kuin muista psalmeista. Kiitosvirtenä sitä ehkä voisi pitää, mutta kirkollisesti käyttökelvottomaksi se tulee ennen muuta siksi, että sen sisältä on liian persoonallisesti Daavidiin sidottu ja Daavidin historia voidaan täydellisemmin lukea muualta.
Psalmit ovat jumalanpalveluksen ydin
Onkin jo mainittu, että psalmeja käytetään runsaasti kaikissa jumalanpalveluksissa. Niitä luetaan joko kokonaisina ehtoopalveluksen alkupsalmi, heksapsalmit aamupalveluksessa, hetkissä luettavat psalmit ja niin edelleen.
Sitten niitä voidaan lukea myös säkeittäin. Tunnetuin sellainen lienee ehtoopalveluksen avuksihuutopsalmi ”Herra, minä huudan sinua”. Oikeastaan kysymyksessä on useita psalmeja, joista ensimmäinen ja toinenkin kahta jaetta lukuun ottamatta luetaan kokonaan; vasta toisen psalmin viimeiset jakeet ja kaksi muuta lyhyttä psalmia luetaan jakeittain. Sellaisessa tapauksessa joka jakeen jälkeen lauletaan yksi stikiira.
Huomattavan paljon psalmeja käytetään myös prokimeneina sekä halleluja- ja ehtoollislauselmina. Mielenkiintoisena piirteenä voi pitää sitä, että suuren paaston aikana arkipäivinä aina suureen keskiviikkoon asti lauletaan hetkissä ja ehtoopalveluksissa prokimeneina lauselmia jokaisesta psalmista aina psalmiin 138 asti järjestyksessä.
Nämä lauselmat antavat erinomaisen kuvan psalmien monipuolisesta sisällöstä. Jokainen lauselmahan liittyy mielellään jotenkin siihen juhla-aiheeseen, mitä minäkin päivänä vietetään. Ja lähes aina on pystytty löytämään sopivat lauseet.
Yllä mainittua suuren paaston numerojärjestystä voidaan siinä mielessä pitää eräänlaisena mestarityönä, joskin aiheen havaitseminen on toisinaan kreikkalaisessa alkutekstissäkin melko paljon mielikuvitusta vaativaa.
On korvaamaton vahinko se, että psalmien kirjan käyttö on päässyt vähenemään tavattomasti. Eihän nykyisin meillä tai muuallakaan usein lueta edes hetkissä enempää kuin yksi psalmi, sikäli kuin luetaan hetkiä lainkaan ja heksapsalmitkin on lyhennetty lähes olemattomiin. Esimerkiksi ehtoopalveluksen psalmeista lauletaan vain pieni osa. Syynä on tietenkin osittain se, että varsinkin laulettaessa psalmeja kuluisi aikaa tavattomasti.
Katismojen lukemisesta ei kai voi yleensä puhuakaan. On tietenkin totta, että jumalanpalvelusten toimittaminen sellaisen luostarijärjestyksen mukaan, jossa kaikki psalmit luettaisiin typikonin ohjeita seuraten veisi aikaa niin paljon, että tuskin kukaan maailmassa elävä pystyisi tai voisi olla kaikissa palveluksissa läsnä.
Siitä syystä pitäisikin juuri psalmeihin esimerkiksi saarnoissa kiinnittää huomiota entistä enemmän ja opettaa ihmisiä lukemaan psalmien kirjaa kotonaankin joko ilman erityistä järjestystä tai jonkin annetun kaavan pohjalla esimerkiksi katismarekisterin tai eri hetkien mukaan, joiden lukeminen kotioloissakin on täysin mahdollista.
Jonkinlaisena puolustuksena voisi tietenkin pitää sitä, että meillä ei valitettavasti ole käytettävissämme septuagintan tekstistä tehtyä psalmien käännöstä, mutta toisaalta on heprealaisesta tehty käännös siksi hyvä, että sitäkin voi varmasti lukea.
Psalmit edustavat käännettyinäkin korkeatasoista runoutta, josta voi nauttia jo sellaisenaankin. Mutta erityisesti niiden rukouksellinen luonne, niiden opetukset, ennustukset, kaikki niiden yksityiskohdat tarjoavat ehtymättömän varaston aina uutta jokaiselle, joka tahtoo psalmeihin syventyä.
Voitaisiin ehkä tutkia mahdollisuuksia yksinkertaisten ja käyttökelpoisten psalmisävelmien löytämiseen, joiden avulla psalmeista voitaisiin saada lauluohjelmaa monenlaisiin tilaisuuksiin.
21.8.2025
rovasti Johannes Seppälä 1979
