Elokuun kuudentena päivänä kirkkomme viettää Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Siitä kertovat evankeliumeissaan sekä Matteus, Markus että Luukas.
Itse juhlapäivän jumalanpalveluksissa ortodoksisissa kirkoissa luetaan aamupalveluksessa evankeliumi Luukkaan mukaan (Luuk. 9:28–36) ja liturgiassa evankeliumi Matteuksen mukaan (Matt. 17:1–9).
Tämä juhla kuuluu kahdentoista suuren juhlan joukkoon ja nimenomaan Herran juhliin. Sen esijuhla kestää yhden päivän (5.8.) ja jälkijuhlaa vietetään viikon ajan niin, että päättäjäisjuhla on elokuun 13:na päivänä.
Kristus oli jo monesti ja monella tavalla puhunut opetuslapsilleen lähestyvästä kärsimyksestään, ajasta, jona Hän ei olisikaan heidän kanssansa maan päällä. Siitä syystä Hän halusi viimeisenä maanpäällisenä elinvuotenaan vahvistaa opetuslapsiaan kestämään tämän vaikean ajan.
Jumalana Jeesus tiesi, miten vaikea edes niiden kahdentoista valitun apostolin olisi säilyttää uskonsa. Niinpä Hän evankeliumin kertomuksen mukaan otti mukaansa kolme apostolia, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen, vei heidät Taaborin vuorelle ja antoi heidän siellä nähdä jumalallisen kirkkautensa.
Vuorella Hänen muotonsa muuttui. Juhlan kreikkalainen nimitys Μεταμόρφωσις ja slaavilainen Преображение merkitsevätkin juuri muodonmuutosta. Se muuttui sellaiseksi, kuin sen olisi tullut aina ollakin, kun kerran itse Jumala oli tullut ihmiseksi.
Kuitenkin monista syistä Jumala ei halunnut esiintyä maanpäällä jumalallisessa muodossansa, vaan kokonaan inhimillisessä, eli kuten apostoli Paavali asian ilmaisee Hän ”tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisen kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen” (Filip. 2:7).
Tätä juhlaa kirkko on luultavasti viettänyt aivan varhaisimmista ajoista asti. Siitä todistaa muun muassa se, että kaikki idän niin sanotut vanhat kirkot tuntevat tämän juhlan, mutta vanhin konkreettinen todistus sen vietosta meillä on neljänneltä vuosisadalta peräisin olevassa ikonissa Bresciassa.
Evankeliumin kertomuksen mukaan Mooses ja Elia puhuivat Jeesuksen kanssa Taaborilla. He puhuivat Hänen lähestyvästä kärsimyksestään, ehkä muustakin, emme tiedä, mutta itse tapahtuman merkitys meille ihmisille on valtava, moninkertainen.
Ensinnäkin juuri Mooseksen ja Elian läsnäolo on meille selvä todistus Vanhan ja Uuden liiton yhteenkuulumisesta, todistus siitä, että Jeesus ei tullut lakia kumoamaan, vaan täyttämään. Samalla se on selvä todistus myös elämästä kuoleman jälkeen. Tiesiväthän toki kaikki opetuslapsetkin, että Mooses ja Elia olivat aikoja sitten kuolleet. Kuitenkin he saattoivat nyt keskustella itsensä Kristuksen kanssa. Siis he olivat jatkuvasti elossa, maallisen kuoleman jälkeenkin.
Mutta Uusi liitto toi maailmaan jotakin, mihin Vanha liitto oli kyennyt vain hämärästi viittaamaan: Jumalan todellisen läsnäolon.
Opetuslapset ensimmäisinä kaikista ihmisistä saivat nähdä Jumalan luomattoman valkeuden sen valkeuden, jonka me kaikki uskomme mukaan saamme kerran Jumalan iankaikkisuudessa nähdä ja jonka Jumalan ihmeellisestä armosta jo nyt näkevät eräät harvat, jotka ovat kyenneet täällä maan päällä saavuttamaan jatkuvassa rukouksessa todellisen jumalyhteyden, Jumalan näkemisen asteen.
Miten tärkeä asia on kysymyksessä, siitä todistaa jo sekin seikka, että pyhän ja suuren paaston toisena sunnuntaina kirkkomme muistelee pyhää Gregorios Palamasta, isää, joka erikoisesti joutui tässä suhteessa Jumalan luomattoman valkeuden näkemisessä taistelemaan oikean uskon puolesta.
Ensimmäinen paastosunnuntai on Ortodoksisuuden sunnuntai. Silloin huomiomme kiinnitetään ikään kuin maallisemmin ikoneihin ja samalla siihen tosiasiaan, että Jumala tuli todelliseksi ihmiseksi.
Toinen sunnuntai voisi hyvin olla myös nimeltään Ortodoksisuuden sunnuntai, koska meille näytetään edellisen seuraukset: ihminen on tullut kykeneväksi näkemään jumalallisen, ihminen on tullut Jeesuksessa Kristuksessa jumalalliseksi.
Kirkastuspäivän tapahtuma sisältää kuitenkin myös annoksen murhetta. Kerran, alussa, paratiisissa ihminen oli välittämässä jumalyhteydessä, mutta menetti sen langetessaan syntiin. Silloin Jumalan näkeminen ei ollut ihmisille mitään outoa tai peljättävää, vaan luonnollista, suorastaan jokapäiväistä. Jotta pääsisimme takaisin tähän alkutilaan, oli välttämätöntä, että itse Jumala tuli ihmiseksi, kärsi meidän edestämme kaikki kuolemaa myöten.
Ilman hänen hyvää tahtoaan emme olisi saaneet enää kokea sitä, minkä apostolit kokivat Taaborilla.
Jeesus oli uusi Adam. Ensimmäinen menetti kyvyn nähdä Jumalan, kyvyn olla välittämässä yhteydessä Jumalan kanssa. Uusi Adam, Kristus antoi meille takaisin menetetyn, enemmänkin, Hän antoi meille konkreettisen mahdollisuuden tulla Jumalan kaltaisiksi, sillä Hänen persoonassansa ihminen ”istuu Isän oikealla puolella”.
Tämän juhlan viettoon liittyy erikoisuutena myös hedelmien siunaus. Eteläisissä maissa siunataan erityisesti viinirypäleitä, niitä hedelmiä, joista saamme niin tärkeät ehtoollisaineet. Pohjoisempana, missä viinirypäle ei kasva, siunataan muita hedelmiä, sillä kaikkihan on Jumalan lahjaa.
Tämä tapa on ilmeisessä yhteydessä jo vanhatestamentilliseen määräykseen tuoda uudishedelmistä ja viljasta kymmenykset Jumalalle temppeliin ja papistolle (3 Moos. 27:30; 5 Moos. 14:22). Huomattakoon, että Jeesus nimenomaan ei tuominnut tätä tapaa, vaikka katsoikin fariseusten ”kymmenykset” liioitteluksi (Matt. 23:23).
Myös apostoli Paavali viittaa tavan voimassapysymiseen (1 Kor. 9:9,13). Mutta tässäkin toistuu sama kuin pyhässä liturgiassa: ”Sinun omaasi Sinun omistasi”, kaikki on Jumalan omaa. Jos me kuvittelemmekin, että pystymme antamaan jotakin lahjaksi Jumalalle, niin tosiasiassa me olemme kuitenkin saavana puolena. Jumala jakaa lahjojansa meille.
Hedelmien siunaaminen tapahtuu yleisimmän käytännön mukaan liturgiassa ambonintakaisen rukouksen jälkeen. Ensin kuoron laulaa juhlan troparin, kunnia… nyt… kontakin, joiden aikana piispa tai pappi suitsuttaa pöydälle asetettujen hedelmien ympäri.
Sitten hedelmät siunataan yleensä pyhitettyä vettä vihmomalla. On kaksi eri rukousta valittavina sen mukaan, ovatko siunattavat hedelmät viinirypäleitä vai jotain muuta. Ja lopuksi kaikki jaetaan liturgiaan osallistuneitten papiston ja maallikoitten kesken.
5.8.2025
rovasti Johannes Seppälä 1979
Kuvat: eläimiä ja kasveja liturgisissa esineissä ja tekstiileissä. Ortodoksisen kirkkomuseon Riisan kokoelmista.
