Ipodiakoni Kaj Appelberg on työskennellyt kirkollishallituksessa Kuopiossa 17 vuotta. Hän on toiminut arkkipiispan sihteerinä (2008–2017) ja hiippakuntasihteerinä (2018–2025).
Kajn työsuhde kirkollishallituksessa päättyy 13. toukokuuta 2025. Nyt julkaistava kysymys-vastaus-haastattelu on tehty maaliskuussa 2025.
Kaj Appelbergin perspektiivi ortodoksiseen maailmaan on pitkä. Kaj on opiskellut vuoden Bostonissa (1994–1995) ja Pietarissa (2000–2001) ja kymmenen vuotta Ateenassa (1995–2000 ja 2002–2006). Kirkon nykyisiin piispoihin ja pappeihin verrattuna Kajn kansainvälinen kokemus on ylivertainen.
1980-luvulla Moskovan patriarkaatin kansliassa ainoa suomalainen ortodoksimaallikko, jonka kaikki tunsivat, oli Helena Pavinski. 30 vuotta myöhemmin Ekumeenisen patriarkaatin toimistossa Istanbulissa samanlainen suomalainen oli Kaj Appelberg.
”Ja Herra puhui Moosekselle kasvoista kasvoihin, niin kuin ihminen puhuu toiselle ihmiselle” (2. Moos. 33:11). Me kaikki ystäväsi tunnemme sinut palvelualttiina ja uskollisena. Oletko saanut niiltä, joita olet palvellut kohtelua vertaisena? Onko uskollisuuttasi arvostettu?
– On ehkä vaikea puhua itsestään tällaisen kysymyksen kohdalla, mutta jollain tavalla voisin ilmaista asian niin, että minulle Suomen ortodoksisen kirkon organisaatio muistuttaa autourheilua, jossa kuljettajat ovat niin hyviä kuin heidän viimeinen kilpailunsa. Se mitä he ovat joskus olleet, sillä ei ole merkitystä.
– Arvostuksen voi tietysti kokea monella eri tavalla ja jokainen kokee sen omalla tavallaan. Tietynlaista luottamusta voi kokea jo siinä, jos itselle uskotaan paljon töitä, varsinkin jos työt sisältävät myös haastavia tehtäviä, mutta kokisin arvostuksen ilmenevän lopulta siinä, miten toiveitasi otetaan huomioon ja pyyntöjäsi kuunnellaan.
– Muutama vuosi sitten pyysin pientä palvelusta kirkollishallituksen palvelukeskuksen johdolta. Kun kahteen vuoteen en lukuisista pyynnöistäni huolimatta saanut vastausta ja vastaanotto oli aina yhtä yrmeä ja ylimielinen, vaikka kirkollishallitukselle olin asiasta huomauttanut, niin tuolloin ymmärsin, mikä arvostus minua kohtaan on. Huomasin työskenteleväni itselleni hyvin vieraassa ympäristössä. Tämä ei ollut se kirkko, jonka olin oppinut tuntemaan ja jossa suurimman osan elämääni olin vaikuttanut. Tunsin olevani ulkopuolinen. Viimeisen kahden vuoden aikana palvelukeskuksen hallinto on selkeästi ilmaissut, että nämä 17 vuotta, jotka olin kirkollishallituksessa työskennellyt oli nollattu. Oli aika lähteä.
Ortodoksisilla kirkonpalvelijoilla ei ole perinteisesti muuta kotia kuin kirkko. Tämä näkyy vanhoissa patriarkaateissa, joissa liturginen elämä ja juhlat, luostarietiketti ja paastot ovat kaiken keskiössä.
– Vanhoissa patriarkaateissa, kuten esimerkiksi Jerusalemissa ja Konstantinopolissa patriarkat ja muut kanssakyreneläiset aloittavat useimmiten työpäivänsä menemällä aamulla kirkkoon liturgiaan. Tämä osallistuminen päivittäisiin jumalanpalveluksiin antaa heille tietynlaista suhteellisuuden tajua ja perspektiiviä kohdata sitten työssä esiin tulevia haasteita, niin että heille ongelmat ovat usein vain pieniä tummia pilviä, jotka aikanaan menevät sitten ohi. Eivät he tarvitse joka asiaan jotain erityistä oppia kriisiviestinnästä, vaan ihan tavallinen ortodoksinen elämäntapa riittää.
– Vanhoissa kirkoissa, kuten myös Venäjän kirkossa ja monessa muussa paikalliskirkossa, menee kirkko aina jumalanpalvelukset edellä ja kansliat, toimistot ja hallinto tulee sitten perässä, jos tulee. Idän kristillisyydessä uskon elämä ei ole niinkään ajatuksen tasolla tapahtuvaa toimintaa, vaan se on osallistumista kirkon yhteisön elämään. Se on osallistumista kirkon liturgiseen elämään. Paastoaminenkaan ei ole henkilökohtainen suoritus tai saavutus, vaan paastoamme kirkossa siksi, koska kirkon yhteisö paastoaa.
– Askeesi ja luostarielämä ovat suurelle osalle Suomen ortodokseja jotain vierasta ja jopa halveksittavaa. Luostarit kiinnostavat meitä tasan niin pitkään, kun esitellään luostareitten aarteita tai luostareitten loistokasta historiaa. Itse luostariaskeesi tai luostariasukkaat eivät edusta meille mitään arvokasta, ei mitään sellaista mistä pitäisi ottaa oppia ja esimerkkiä tai mihin pitäisi itse osallistua. Luostarilaitoksen merkitys kirkolle ei ole vielä mihinkään kadonnut. Kirkko tarvitsee esimerkkejä kristityistä, jotka pyrkivät olemaan jotakin eikä vain pelkästään omistamaan jotakin.
Ukrainan sodan jakolinjat näkyvät ortodoksisessa maailmassa. Sodat kuitenkin loppuvat ja alkaa suhteiden normalisoitumisen aika. Ortodoksisella kirkolla on kollektiivinen intelligenssi. Historian aikana se on ollut eräänlaista muurahaisten yhteistyötä, jota muurahaispesän eli kirkon ulkopuolella ei tunneta. Patriarkat aistivat myrskyn keskelläkin vaaran tai muutoksen ja varovat polttamasta lopullisesti siltoja.
– Ortodoksisessa kirkossa katsomme tätä päivää tulevaisuudesta käsin. Tulevaisuususkossa ollaan aina valmiita yhteistyöhön, jos vain mahdollisuus siihen tulee. Ei kirkossamme kielletä historiaa. Kirkossa muistellaan menneitä tapahtumia ja rukoillaan edesmenneitten puolesta. Kuitenkin fokus on tässä päivässä, jota tarkastellaan positiivisesta tulevaisuususkosta käsin.
– Ei ole epäselvää kumpi osapuoli Ukrainan sodassa on hyökkääjä ja kumpi hyökkäyksen kohde, mutta meidän täytyy myös ymmärtää, että Suomen ortodoksinen kirkko ei ole mikään merkittävä toimija täällä kotimaassa kuin ulkomaillakaan, eivätkä kirkon piispat ja papit voi olla mitään geopolitiikan asiantuntijoita. Jokainen toimija pysyy omalla tontillaan ja jos haluaa jotain sanoa, voi kirjoittaa kirjeen Moskovan patriarkka Kirillille tai Kiovan metropoliitta Onufriokselle tai Ukrainan kirkon päämiehelle metropoliitta Epifaniokselle. Piispojen ja pappien kirjoittelu suomenkielisten lehtien palstoilla ei tässä asiassa paljoa auta.
– Yksi asia, mitä patriarkat välttävät viimeiseen asti on se, etteivät he julkisesti loukkaisi toisen kirkon päämiestä ja muutenkin koettavat näyttää, että osoittavat arvostustaan piispaveljiään kohtaan. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatus, että meidän pitäisi katkaista välimme lähellä naapurimaassa asuviin ortodoksiveljiimme. Sodat ei ole niinkään teologinen tai kirkollinen teema, vaan ne ovat enemmänkin ihmisen olemassaoloon liittyvä aihe. Kirkolla on ollut vaikeita aikoja ennenkin.
Jouduit myrskyn silmään viime marraskuussa sen jälkeen, kun Keskisuomalainen kirjoitti sinusta (13.11.2024) jutun ”Suomen ortodoksikirkossa kuohuu: johtohahmon oikea käsi hehkuttaa venäläisiä arvoja”.
– Keskisuomalainen teki haastattelua puhelimitse tiistai iltapäivällä 12.11.2024, jolloin olin hoitamassa kahvitusta hiippakunnan vastaanottotiloissa. Haastattelun antaminen samanaikaisesti oli minulle tuolloin vähän vaikeaa. Kysymykset tulivat myös yllättäen ja olivat mielestäni oudosti laadittuja, ikään kuin heille olisi lähetetty valmiiksi joku tiedote. Olisi ollut luonnollisesti paljon helpompi vastata Keskisuomalaisen toimittajan kysymyksiin, jos olisin saanut vaikka kysymykset sähköpostissa etukäteen ja jos minulla olisi ollut rauhallinen hetki keskustella toimittajan kanssa. Toimittaja olisi ollut kyllä valmis myöhemmin lähettämään kirjoittamansa haastattelun sähköpostiini korjattavaksi, mutta minulla oli tuolloin jo sähköpostitili suljettu, joten korjaaminen oli mahdotonta eikä se puhelimessa enää onnistunut. Näin tuohon Keskisuomalaisen haastatteluun jäi myös asiavirheitä enkä muutenkaan ollut tekstiin tyytyväinen. Olisin halunnut siitä selkeämmän ja ymmärrettävämmän ja tuollaisenaan se jäi vajaaksi.
– Olin kirjoittanut pari päivää aikaisemmin Aamun Koiton kommenttipalstalle ”Venäjän ortodoksisella kirkolla on arvot, kun taas Suomen ortodoksisella kirkolla arvot loistavat poissaolollaan. On häpeä olla ortodoksi Suomessa tänä päivänä”. Aamun Koitto poisti kommenttini.
– Hieman ihmettelin Keskisuomalaisen toimittajan yhteydenottoa. Ei tule mieleen aikaisemmilta vuosilta, että lehdet tekisivät uutista Aamun Koiton facebook-sivujen kirjoituksen pohjalta varsinkin, kun toimittaja myöhemmin vielä kysyi Jari Rönkön tekemästä rikosilmoituksesta. Vahva epäilykseni on se, että materiaali oli lähetetty toimitukseen kirkon keskustalolta tai tiedottajilta. En usko, että Keskisuomalainen olisi muuten liittänyt uutiseen tätä rikosilmoitusta, mikä oli täysin erillinen asia. Antamalla kommentilleni jossain määrin vääristellyn sisällön, saatiin myös tuo rikosilmoitusasia uutisoitua, mikä saattoi olla kirkon tiedotuksen päätarkoitus.
– Kun Suomen ortodoksisessa kirkossa ei saa esittää sisäistä kritiikkiä, eikä meillä ylipäätään ole sanan- tai mielipiteen vapautta, niin esitin kritiikkini antamalla tunnustusta toiselle ortodoksiselle paikalliskirkolle. Tausta mielipiteelleni oli se, että viime syksynä arkkipiispan vaalien yhtenä teemana näytti olevan tämä sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa. Sanoin toimittajille tuolloin, että en hyväksy, että toisten ihmisten onnettomuutta käytetään hyväksi jossakin kirkon vaalissa.
– Olen matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä lukuisia kertoja, käynyt monesti talkoissa Konevitsan luostarissa ja opiskellut ja asunut Pietarissa. Lisäksi Ateenan hiippakunnan asuntolassa useat opiskelijakaverini olivat Venäjältä ja Ukrainasta. Jos minulla on ennen ollut ystäviä siellä, niin eivät he yhtäkkiä vihollisiksi muutu, vaikka minkälainen sota tulisi. Venäjän kirkko on vanha ja jäsenmäärältään suuri kirkko. Se on vähän niin kuin roomalaiskatolinen kirkko, sinne mahtuu paljon hyvää ja pahaa.
– Keskisuomalaisen juttu oli muuten ihan ok. Sanoin naisten asemasta: ”Suomen ortodoksikirkko on sen verran pieni, ettei sen pidä mennä antamaan esimerkkiä arvojen suhteen. Suhtautuminen esimerkiksi homoseksuaalisuuteen sekä naisten asema ovat tällaisia. Nainen voisi olla pappi, jos joku isompi kirkko näyttää tietä”. Ympäristöarvoista totesin ”Suomen ortodoksikirkko menee liikaa muodin mukaan” En ymmärrä, että välillä on esillä ”ympäristöarvot tai vähemmistöjen arvot” ja seksuaalivähemmistöistä lausuin ”En ymmärrä, miksi ison porukan pitää aina jonkun pienen porukan ehdoilla marssia. Ei minulla ole mitään homoseksuaaleja kohtaan, mutta en ymmärrä, että siitä tehdään ihanne, joku opin kulmakivi”. Allekirjoitan edelleen nuo kommenttini.
Kirkon oma lehti Aamun Koitto julkaisi seuraavana päivänä (14.11.2024) sinusta oman juttunsa ”Metropoliitta Arsenin sihteeri kohahdutti Venäjää ihannoivilla kommenteillaan ja esitti vakavan uhkauksen – työsuhde päättyi”. Aamun Koiton mukaan ”ensimmäisenä Keskisuomalaisessa ja muun muassa Karjalaisessa julkaistun uutisen alkupuolella siteerattiin laajalti Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin sihteerin kirjoittelua sosiaalisessa mediassa”.
– Aamun Koiton juttuun minulla ei ole osaa eikä arpaa. Sähköpostini suljettiin 12.11. En päässyt sen jälkeen näkemään minulle lähetettyjä haastattelu- ja kommenttipyyntöjä. Sähköpostini avattiin vasta neljän kuukauden kuluttua keskiviikkona 12.3.2025. Olin kirjoittanut yhden kommentin. Aamun Koitto kirjoitti ”siteerattiin laajalti”.
– Minusta Aamun Koitto käsitteli yhtenä kokonaisuutena kolme erillistä asiaa: kritiikkini Suomen kirkkoa kohtaan, työsuhteen päättämisen ja minusta tehdyn rikosilmoituksen. Näistä viimeisen osalta tutkinta muun muassa siitä, oliko kysymyksessä väärä ilmianto, on kesken. Aamun Koitto kirjoitti minun tekemästä henkeen ja terveyteen kohdistuvasta uhkauksesta, vaikka kyse ei ollut rikosepäilystä tai edes esitutkinnan aloittamisesta, vaan ainoastaan netti-ilmoituksesta poliisille. Ei kai oikeusvaltiossa ketään irtisanota pelkän rikosilmoituksen perusteella. Ensin on virasta pidättäminen tutkinnan ajaksi ja rangaistukset seuraavat vasta sitten, kun asia on tutkittu.
– Se, että Aamun Koitto tahtoi kirjoittaa rikosilmoituksesta, oli mielestäni aika perusteeton paitsi sen puolesta, että uutisella ei vielä oikein ollut pohjaa, niin myös siksi, että siinä ei millään tavalla avattu asioiden taustoja, vaikka ne kyllä olivat toimituksen tiedossa. Eli tässä yhteydessä olisi pitänyt avata minun toukokuussa 2024 kirkollishallitukselle ja palvelukeskuksen henkilökunnalle lähettämäni kirjeen sisältöä. Ilman sitä Aamun Koiton uutinen jää lukijoille ikuiseksi mysteeriksi.
Kommenttisi ”Venäjän ortodoksisella kirkolla on arvot” ja ”Moskovan patriarkaatissa on paljon hyvää” saivat aikaan sen, että sinusta tehtiin ”Venäjämielinen”.
– Ensimmäisen kommentin lause jatkui ”Suomen ortodoksisella kirkolla arvot loistavat poissaolollaan. On häpeä olla ortodoksi Suomessa tänä päivänä”. Moskovan patriarkaatista lisäsin ”On myös korruptiota ja väärää vallankäyttöä, mutta eikös sitä ole meilläkin”. Sanoin Keskisuomalaisessa, että Venäjällä on kirkossa arvot, mutta ”ei se tarkoita, että kannatan Ukrainan sotaa, mielivaltaa tai diktatuuria”.
– Sisällytin kahteen lauseeseen – ”Venäjän ortodoksisella kirkolla on arvot” ja ”Suomen ortodoksisella kirkolla arvot loistavat poissaolollaan” – paljon asioita. Tärkein oli se, että oli aika, hallinto ja maailmantilanne mikä tahansa, niin Venäjän ortodoksinen kirkko on pyrkinyt pitämään kiinni aina ja yli jo tuhat vuotta ennen kaikkea muuta liturgisesta elämästä.
– Meillä taas Suomessa tuntuu vuosi vuodelta siltä, että kirkollinen elämä painottuu vain enemmän ja enemmän talouteen ja hallintoon. Tästä hallinnosta on tehty jo jonkinlainen alttari, jolle ollaan valmiita uhraamaan kaikki kirkon toiminta ja kirkollinen elämä. Ja kun kirkko alkaa olla jo tyhjää täynnä, niin tämä tyhjyys yritetään täyttää erilaisilla teemoilla: Milloin pitää syödä blinejä, milloin huidotaan ihmisiä virpovitsoilla, milloin heilutetaan sateenkaarilippuja tai osallistutaan pridekulkueisiin, tunnetaan ekohäpeää ja ostetaan sähköpyöriä ja sähköautoja tai juodaan kauramaitoa, sammutellaan valoja tunniksi, jotta maailma pelastuu ja tätä luetteloa voisi jatkaa. Tätä kaikkea voi kyllä tehdä, mutta tarvitseeko sitä esitellä niin keskeisenä osana kirkollista elämää?
– Olen kreikan kielen ja kreikkalaisen ortodoksisen kulttuurin kouluttama, mutta suhtaudun kunnioittavasti kaikkia meitä vanhempia ortodoksisia kirkkoja kohtaan. Minusta tämä on meiltä unohtunut, ihan kuten sanoin Keskisuomalaiselle ”Meillä yksi muoti on, että on niin mustamaalattu Moskovan patriarkaatti ja patriarkka Kirill ja koko Venäjän kirkko. Siihenkään muotiin en haluaisi lähteä mukaan”. Jos tämä on ”Venäjämielisyyttä”, niin olkoon se niin!
– Oma näkemykseni on se, että turhan usein on kirkon virallisilla sivuilla ollut halpaa kirkkopoliittista propagandaa ja puolitotuuksia. Sitä on puhe Ukrainan tukemisesta. Puhe ei ole tukea. Kuinka moni meillä täällä Suomessa tuntee patriarkka Kirillin? Luetaanko hänen puheitaan suoraan venäjän kielestä vai englanninkielisistä uutisista?
Mihin muuhun kuin venäläiseen ortodoksisuuteen identiteettimme voi ankkuroitua? Suomen ortodoksit olivat tuhat vuotta ensin Novgorodin ja sitten Pietarin hiippakunnan jäseniä. Nykyinen autonominen kirkko on vasta sata vuotta vanha?
– Suomessa suhtautuminen historiaan on jotenkin vaikeaa. Historiaa hävetään tai siitä ei haluta puhua. Sanotaan usein, ettei menneellä ole merkitystä, vaan ainoastaan tällä päivällä. Historian kirjoitusta halutaan myös muuttaa ja sitä tehdään aktiivisesti painottamalla asioita, jotka itselle kulloisessa elämän vaiheessa ja maailmantilanteessa sopivat. Kuitenkin kaikella on merkitystä! Täytyy myös muistaa, että niin kansoilla kuin myös paikalliskirkoilla, joilla on pitkä historia, niillä on todennäköisesti edessään myös pitkä tulevaisuus. Suomen ortodoksisen kirkon juuret ovat Kiovasta ja Novgorodista. Jos kiellämme historiamme, en tiedä mikä meidän tulevaisuutemme on.
– Joitakin vuosia sitten kotikaupungissani Savonlinnassa tarjoutui seurakuntalaisille mahdollisuus siirtyä kaupungin laidalta hautausmaan viereltä kaupungin keskustaan vanhan ortodoksikirkon tiloihin. Tuo Venäjän vallan aikana vuonna 1846 rakennettu kirkko oli paremmassa kunnossa kuin Suomen autonomisen kirkon vuonna 1957 rakentama pyhäkkö. Kaupungintalon vieressä pääkadun varrella sijaitseva Pyhien Sakariaan ja Elisabetin kirkko näyttääkin kirkolta ja jokainen ohikulkija tajuaa jo rakennuksen arkkitehtuurista, että siinä on ortodoksikirkko. Silloinen Saimaan seurakunnan kirkkorakennus vaikeakulkuisen tien päässä Talvisalonmäellä muistutti lähinnä hautausmaan luterilaista siunauskappelia. Kun sitten Markus Parkkonen teki esityksen ja alkoi keskustelu siitä, että keskustassa sijaitseva vanha niin kutsuttu pikkukirkko ostettaisiin erään yhdistyksen konkurssipesältä ja myytäisiin pois se hautausmaan vierellä silloin käytössä oleva, niin yllätyin ja hämmästyin siitä kuinka paljon esitystä vastustettiin ortodoksien keskuudessa ja kysymys ei ollut siinä rahasta, sillä sitä ei tässä muutossa paljoakaan tarvittu, jos ollenkaan.
– Ortodoksisessa maailmassa kirkko on aina ihmisten keskellä ja jos on mahdollista, niin myös pyhäkkö rakennetaan kaupungin tai kirkonkylän keskelle. Se on sitä kirkon lähetystyötä. Ei sitä voi pelkästään ulkoistaa jollekin järjestölle. Meillä toistetaan usein sitä, että ollaan pieni vähemmistökirkko, mutta pitääkö siihen jäädä? Ilmeisesti on niin, että nämä jälleenrakennuskauden kirkot ja tsasounat sopivat paremmin autonomisen kirkkomme profiiliin. Mikkelissäkin oli kaupungin keskustassa näkyvällä paikalla kaunis ja vahvarakenteinen venäjänvallanaikuinen kivikirkko. Sekin purettiin ja mitä saatiin tilalle?
– Suomen ortodoksinen kirkko vietti toissa vuonna autonomian satavuotisjuhlaa. Siinä olisi ollut hyvä hetki miettiä, että mitä olemme saaneet aikaan tämän sadan vuoden aikana. Kirkon julkaisutoiminta ei ainakaan vielä ole suurta ortodoksista maailmaa mukaansa temmannut. Huolestuttavinta kuitenkin on se, kuinka erillään olemme muusta ortodoksisesta maailmasta. Jos meillä ulkomaisten ortodoksiteologien kirjoittamaa kirjallisuutta milloin luetaan, niin sekin tapahtuu englanninkielisen kirjallisuuden kautta, jolloin teologiset käsitteet saattavat jäädä enemmän tai vähemmän epäselviksi. Ja jos rehellisesti tämän asian ilmaisen, niin joidenkin Itä-Suomen yliopiston teologien puheista ja kirjoituksista en meinaa ymmärtää yhtään mitään, vaikka aiheet eivät ole kovinkaan vaikeita.
– Kun mietin kirkollista elämää Suomen ortodoksisessa kirkossa tänä päivänä, muistuttaa se minulle välillä mieleen entisaikojen sosialismia. Sosialistit olivat kristittyjä ilman Kristusta ja siksi tarkoitus oli rakentaa paratiisi maan päälle. Onko Suomen ortodoksinen kirkko maanpäällinen paratiisi? Aamun Koiton julkaisuissa ja ort.fi:n sivuilla tätä maanpäälle rakennettua paratiisia meille ainakin esitellään.
– Sinä päivänä, kun identiteettimme ei ankkuroidu enää vanhojen kirkkojen ortodoksisuuteen, niin voi olla, että silloin meillä on täällä Suomen ortodoksisen kirkon lisäksi monia muitakin ortodoksisia jurisdiktioita.
Sinulla diagnosoitiin vuonna 2014 epäinhimillisten pitkien yhtäjaksoisten työputkien ja vapaa-aikojen ennakoimattomuudesta johtuva työuupumus. Eikö sillä ollut pysyviä työkykyäsi rajoittavia seurauksia?
– Kirkkomme organisaatiossa usein odotetaan paljon, mutta ei oikein anneta kunnolla mahdollisuutta suoriutua annetuista tehtävistä, ainakaan sillä tasolla kuin itse haluaisi. Ihmiset priorisoivat eri tavalla töitään. Harva kuitenkaan haluaa tehdä töitä vähän sinne päin. Jokaisella työntekijällä on myös omanlainen tausta ja voi olla, että joillekin meistä on opetettu sellaista äärimmäisyyksiin vietyä vastuuntuntoa, että kaikki työt aina tehdään voimista välittämättä. Sitä vain jossain vaiheessa huomasi, että mitä enemmän teki, niin sitä enemmän vaadittiin. Lopulta ihminen ajautuu sellaiseen tilaan, ettei hän enää osaa oikein ajatella ja toimia loogisesti.
– Ehkä yhtenä syynä väsymiseen on ollut se, että kirkon hallinnossa ei ole pitkään aikaan tarvinnut organisoida työn tekoa. Jos homma ei ole oikein hoitunut, niin on palkattu lisää työntekijöitä. Ja sitten kun rekrytoinnit eivät aina onnistu, niin pitää palkata avustajia. Suorittavalle portaalle vaaditaan paljon koulutusta rekrytoinnissa, kun taas johtotehtäviin pääsee varsin vähällä koulutuksella. Yleensä organisaatioissa tämä on päinvastoin.
Kun aloitit työsi kirkollishallituksessa, suurin osa keskustalon työntekijöistä oli ortodoksisen kirkon kasvatteja: Paavo Kokotti, Airi Petsalo, Paavo Perola, Harri Tajakka. Nyt 17 vuotta myöhemmin iso osa keskushallinnossa työskentelevistä ei ole ortodoksisen kirkon jäseniä?
– ”Ορθόδοξος τρόπος βίου, Ortodoksinen mielenlaatu ja elämäntapa”. Se on enää muisto vain. Muistan kuin eilisen päivän, kun ylidiakoni Jyrkin kanssa aloitimme arkkipiispan kansliassa 1. huhtikuuta 2008. Silloin toimistosihteerinä oli Leena Tuutti, joka oli pitkään työskennellyt arkkipiispa Johanneksen sihteerinä ja kirkollishallituksessa oli monia työntekijöitä, jotka olivat aloittaneet jo arkkipiispa Paavalin aikana. Silloin vielä aisti myös mennyttä aikaa ja näki, että kirkon työ ja kirkollinen käytäntö oli näille ihmisille jotain hyvin tuttua. Alkuun joutui jopa miettimään, että onkohan itse edes sillä tasolla, jolla kirkon keskustalon työntekijän kuuluu olla.
– Kirkossamme oli 17 vuotta sitten vielä jonkinlaista keskustelukulttuuria. Sai esittää omia näkemyksiä, tuoda esille omia kokemuksiaan, jopa eri mieltä sai olla. Asioista sai keskustella. Leena Tuutin siirryttyä eläkkeelle, oli pienen aikaa arkkipiispan kansliassa toimistosihteerinä Tarja Svensk ja viimeisenä toimistosihteerinä ensin arkkipiispan kansliassa ja sitten Kuopion ja Karjalan hiippakunnan kansliassa työskenteli yli kymmenen vuotta Zinayida Bezvenyuk. Zinayidasta huomasi kaikessa, että hän oli vanhan ja perinteikkään ortodoksikirkon kasvatti.
– Vuonna 2008 työ kirkollishallituksessa tai ylipäätään työ kirkossa oli useimmille kutsumustyö. Nyt kirkollishallituksessa ollaan enemmänkin vain töissä. Työskentely tänä päivänä kirkon keskustalolla on kuin työskentelisi missä tahansa valtion tai kaupungin hallinnossa.
– Keskushallinnon virkamieskunnan heikko kosketuspinta ortodoksiseen kirkkoon näkyy kaikessa. Sieltä tulee määräystä ja ohjeistusta, jolla ei ole kirkon elämän kanssa yhtään mitään tekemistä. Meillä puuhataan ja yritetään väkisin tuottaa vaikka minkälaista toimintaa. On tutkimusta, on mielipidekyselyjä, on hallinnonuudistusta, kirkkolain uudistusta, on seminaareja, toimikuntia ja työryhmiä pohtimassa, että miksi kirkko ei kiinnosta kirkkomme jäseniä. Miksi muut paikalliset ortodoksikirkot maailmalla ovat pärjänneet ihan hyvin ihan vain liturgiseen ja askeettiseen elämään keskittymällä?
– Suomen ortodoksisessa kirkossa tulevaisuutta ei ole tarvinnut pidemmälle miettiä, kun meillä on ollut tämä valtion kirkolle myöntämä taloudellinen avustus ja tarvittaessa on nostettu kirkollisveroa tai myyty kirkon omaisuutta. Tulee vaikutelma, että kaikki tekeminen tähtää vain siihen, että kirkon toiminta turvataan siihen asti, että itse ehdimme eläkkeelle.
– Itselleni tulee mielleyhtymä, että tässä on otettu mallia valtion hallinnosta, jossa aikajana on neljä vuotta eikä yhtään yli. Ruotsissa valtionhallinnossa aikajana on 20–40 vuotta eli päätöksiä tehdään tietäen, ettei niistä saa poliittisia pisteitä, vaan tulevan sadon mahdollisista hyvistä päätöksistä korjaavat vasta seuraajat ja tulevat sukupolvet.
Tästä haastattelusta voi jäädä sellainen kuva, että suhtaudut hyvin kielteisesti kirkkomme toimintaan ja tulevaisuuteen?
– Se ei ole koko totuus. Näen kirkossamme vielä myös paljon hyvää. Monissa seurakunnissamme tehdään hyvää ja arvokasta työtä ja seurakuntaelämä on toimivaa.
– Täällä Kuopion ja Karjalan hiippakunnassa on vielä niin vahvat kirkolliset perinteet, että vaikka kirkollishallitus kuinka paljon kompuroisi, niin kyllä tämä hiippakunta pärjää. Muistan, kun Jerusalemin patriarkka Teofilos III seurueineen vieraili Suomessa syyskuussa 2010. Hän kiersi laajasti hiippakuntamme seurakunnissa ja luostareissa, Joensuussa, Valamossa, Lintulassa, Iisalmessa, Alapitkällä ja Kuopiossa, josta hän sitten jatkoi Helsinkiin. Lähtiessään Suomesta hän sanoi minulle, että se mitä he näkivät Karjalan hiippakunnassa, se oli jotain heille hyvin tuttua, kun taas se mitä he näkivät Helsingissä, on jotain heille hyvin vierasta.
– Paljon riippuu tietysti myös hiippakunnan piispasta ja hiippakunnan papistosta ja siinä suhteessa on meidän hiippakunnassa asiat vielä toistaiseksi oikein hyvin.
Kysymykset laati ylidiakoni Jyrki Härkönen
13.5.2025
