Itä– ja Länsi–Rooman yhteiskuntajärjestelmien ero tiivistyi läänitysjärjestelmään. Länsi– ja Pohjois–Eurooppa oli hajonnut läänitettyihin alueisiin. Niissä hallitsijat ottivat asteittain itselleen oikeuden kohdella alaisiaan karjana (feudum). Se antoi merkityksen termille feodalismi.
Uskollisuus, palvelus, suojelus ja vastikkeet rapauttivat kanonisen oikeuden universaaleja moraaliperiaatteita.
Ikonoklasmi oli yhdistänyt länttä. Saksalaiset kuningaskunnat ja Ranska näkivät Rooman paavissa mahdollisuuden itsenäisyyden kasvattamiseen. Otto Suuri marssi joukkoineen vapauttamaan Rooman, hänet kruunattiin pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisariksi ja Otto allekirjoitti 962 suojelusopimuksen (Pactum Ottonianum) paavin kanssa.
Pactum Ottonianum takasi Rooman piispalle maaomistukset ja nimitysoikeudet. Vastapalveluksena paavista tuli saksalaisroomalaisen keisarikunnan suojelija. Samalla alkoi saksalaisten paavien aikakausi. Bysanttilainen kesaropapismi toimi lännessä hyvin.
Kristillisen feodaaliyhteiskunnan leviäminen Balkanille, Puolaan, Skandinaviaan ja Venäjälle synnytti uuden yhteisötyypin, maaseutu– eli ruraliskirkon. Samalla tavalla kuin kaupungeissa, maaseutukirkolla oli omaisuutensa. Se oli kirkon ja hautausmaan ohellakirkon rakennuttajan tai seurakunnan perustajan jättämää tuottavaa omaisuutta (dotalitium). Toinen tuoton lähde oli kymmenysvero (decima), jota jäsenet maksoivat seurakunnalle.
Maaseutukirkkojen ja –seurakuntien nopeasti kasvava määrä vähensi hallitsijan kiinnostusta niitä kohtaan. Hallitsijat suojelivat katedraaleja, maaseutukirkkojen ylläpito jäi maallikoille, joista monet pitivät kirkkoa omanaan (ecclesia mea). Tämä kiihdytti simoniaa: omistaja tai rahoittaja osti piispaksi tai papiksi itselleen sopivimman miehen.
Pappeuden ja muiden sakramenttien myymisen harhaoppi oli saanut nimensä apostolien tekojen kirjan Simonista (Ap.t. 8: 9–21). Simonia oli ankarasti kielletty pyhien apostolien (29. kanoni), Khalkedonin (2. kanoni), Trullon (23. kanoni) ja Nikea II:n (kanonit 4, 5, 20) säädöksillä, mutta rajaa palveluksen ja niistä saatavien vastikkeiden välille oli vaikea vetää.
Simonian vastustus keskittyi luostareihin. Euroopan tärkeimmät luostarit Cluny, Grottaferrata, Mont–Cassin tai Athos syntyivät lähes yhtä aikaa simonia–aallon kanssa.
Luostareiden yhteiskunnallista merkitystä kuvaa se, että ekumeenisten synodien kanoneissa oli laadittu enemmän säädöksiä luostari– kuin avioelämästä.
900–luku: suojelu ja simonia
Johannes Skolastikoksen Synagoge oli aloittanut perinteen kirkon kanonien ja imperiumin lakien kokoamisesta nomokanoneiksi. Niissä kanonien ja lakien rinnalle virallistettiin kolmas lähde, kirkkoisien kirjeet. Idän nomakanon–perinne oli 900–luvulta lähtien näiden kolmen auktoriteetin perustalla.
Länsi seurasi kanonisen lain tulkinnoissa Justinianoksen lakeja, mutta niiden aikaisempien editioiden mukaan. Tällainen oli esimerkiksi Regino von Prümin (De synodalibus causis et disciplinis ecclesiasticus) kokoelma disipliinikanoneja.
Poikkeuksen teki Leon Viisaan kokoelmaan (Basilica Nomina) sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen tehty päivitys (Synopsis Basilicorum maior). Siitä tuli 1500–luvun Espanjassa juristien suosima lähde Diego Hurtado de Mendozan omistaman kreikankielisen käsikirjoituksen vuoksi.
Kristillisen yhtenäiskulttuurin vahvistuminen näkyi avioliiton asemassa. Se muuttui maallisesta sopimuksesta kirkolliseksi sakramentiksi niin, että kirkko päätyi feodaaliyhteiskunnissa avioliitto–oikeuden ainoaksi tulkitsijaksi.
Keisari Leo Viisaan Basilica Nomina oli sisältänyt 16 pykälää avioliittoihin liittyen. Niihin kuului kolmannen avioliiton kielto kanonisen rangaistuksen uhalla (90. säädös), kielto avoliitossa elämiseen (91. säädös) ja mahdollisuus avioliiton lakkauttamiseen, jos vaimo on raskaana toiselle (93. säädös).
Kaikki lännen vuosien 870–900 konsiilit käsittelivät kanoneissaan avio–oikeutta. Lännen kymmenet paikalliskonsiilit synnyttivät koko ajan uusia tulkintaeroja ja idän ja lännen välille.
Ne johtivat siihen, että Bysantissa ryhdyttiin korostamaan ekumeenisten synodien merkitystä. Nikean ensimmäiselle synodille säädettiin vuosittainen juhlapäivä, joka oli helluntaita edeltävä sunnuntai. Khalkedonin synodin juhla oli 16. heinäkuuta ja Nikean toisen synodin muisto 11. lokakuuta.
Viimeinen ekumeeninen synodi sai myös erityisen juhlajumalanpalveluksen, jota vietettiin keväällä paaston toisena sunnuntaina. Liturginen riitti ortodoksisuuden sunnuntaina piti sisällään niin ylistykset ikonien kunnioittajille kuin kiroukset niiden vastustajille.
Leo Viisaan Basilica Nominassa säädettiin (88. säädös) uusista kirkollisista juhlapäivistä kirkkoisien Athanasioksen, Basileioksen, Gregorios Teologin, Johannes Krysostomoksen, Kyrilloksen ja Epifanioksen kunniaksi.
Kanonisen historian taitekohta oli myös yhden korkeimman ratkaisuinstanssin jakson päättyminen. Antiokian (341) ja Sardikan (343) paikallissynodit olivat antaneet (kanonit 1, 2) papeille samanlaiset oikeudet muutoksenhakuun kuin piispoilla oli ekumeenisten synodien mukaan. Antiokian ja Sardikan kanoneista voidaan päätellä, että oikeus muutoksenhakuun koski kaikkia rangaistuksia.
Justinianoksen Novellaessa (titulus VI, XIV, XX) kirkollisen oikeuden tuomiovallan rajat oli määritelty selvästi: hiippakunnan piispa tuomitsee pappinsa, maakunnan metropoliitta piispansa ja metropoliitat patriarkka.
Idän patriarkaattien vetoomustuomioistuin oli Konstantinopoliin perustettu pääkaupungin pysyvä synodi. Sillä oli Khalkedonin synodin jälkeen virallinen asema valtiollisena oikeusorgaanina. Korkein muutoksenhakuinstanssi oli ollut teoriassa Rooma, mutta Fotioksen skisman jälkeen sinne ei idästä enää vedottu.
1000–luku: moraalireformi
Paavin vallan vahvistumiseksi usein kutsuttu gregoriaaninen reformi oli todellisuudessa pitkä gregoriaaninen epookki. Aikakausi alkoi paavin johtamilla konsiileilla, joita pidettiin sadan vuoden aikana joka vuosi.
Konsiileihin kutsuttiin piispojen, pappien ja luostarien johtajien lisäksi ensimmäistä kertaa myös yliopistojen edustajia. Reformissa ei ollut kysymys uudistuksista vaan paluusta sukupuolimoraaliarvoihin, jonka rapautumisessa kirkko oli joutunut sivustakatsojaksi.
Gregoriaanisen reformin ensimmäinen kohde oli pappeus, sen profanisointi (investiture), virkojen ostaminen (simonie) ja seksuaaliset irtosuhteet (nicolaïsme).
Toinen ongelma oli avioliitto. Trullon kanoneissa avioliittoa koskevat säännöt (kanonit 12, 45, 62) olivat käsitelleet korinttilaiskirjeen (1.Kor. 7:12–16) kielikuvin avioelämän ulkopuolisia vaikutuksia, ei itse perhe–elämää.
Ainoa kategorinen kielto (72. kanoni) koski ortodoksisen miehen yhtymistä harhaoppisiin (αἱρετικῇ) naisiin. Khalkedonin synodissa (14. kanoni) oli kielletty myös sellaiset avioliitot, joiden toisena osapuolena oli juutalaiset tai helleenit (ἢ Ἰουδαίῳ ἢ Ἕλληνι).
Vanhinta säädöstä avioliitosta, pyhien apostolien säännön (67. kanoni) kieltoa vaimon ottamisesta väkivalloin (βιάζω), ei juuri kunnioitettu. Lännen lukemattomat paikalliskonsiilit käsittelivät rangaistuksia aviorikoksista, lapsiavioliitoista, morsiamen ryöstöistä, rakkausretkistä, orgioista ja raiskauksista.
Kanonisen tiivistelmän gregoriaanisen reformin tarkoituksesta teki Luccan piispa Anselm, joka tulkitsi vanhan kirkon avioliittoa koskevia moraaliprinsiippejä vuoden 1083 kanonikokoelmassaan (Collectio Anselmi Lucensis).
Anselm vetosi Ambrosius Milanolaisen opetukseen, jonka mukaan avioliitto oli kahden osapuolen vapaaehtoisesti tekemä sopimus (pactio conjugalis), ei sulhasen ”neitsyyskukan poimintaa” (defloratio virginitatis).
Vaikka morsiamen isän lupa oli edelleen tarpeen, oli avioliittolupauksen (desponsatio) kanoninen perusta liiton vapaaehtoisuus. Anselm toisti Augustinos Hipposlaisen traktaatin (De bono conjugali) kiellon avioliiton päättymisestä muuten kuin puolison kuoleman seurauksena. Hän kuitenkin hyväksyi avioliiton mitätöimiselle (dissolutio) kaksi perustetta: hedelmättömyys ja lähisukulaisuus seitsemänteen sukupolveen.
Anselmin prinsiipit olivat samansuuntaisia Bysantin linjausten kanssa, jossa avioliiton dissoluution lisäksi neljäs avioliitto oli kategorisesti kielletty vuoden 920 asetuksella (Tomus Unionis, Τόμος Ενώσεως). Sillä lievennettiin Leo Viisaan Basilica Nominan päätöstä, jolla jo kolmas avioliitto oli kielletty (90. säädös) ja tiukennettiin saman lain (93. säädös) suomaa mahdollisuutta avioliiton lakkauttamiseen.
Avioliittolupauksen aseman vahvisti Teodoros Balsamonin mukaan keisari Mikael Kerularios, joka teki kihlauksesta lainvoimaisen sopimuksen.
Idän ja lännen avioperinteissä oli yksi eroavaisuus. Lännessä aviopari jakoi tavallisesti kodin huoneet mutta idässä säilyi pitkään erillinen naisten talo (γυναικεῖον), jossa naiset viettivät suurimman osan ajastaan.
Kolmas gregoriaanisen reformin kanoninen kysymys oli suhde väkivaltaan. Se oli tullut ongelmaksi, koska konfliktien osapuolina eivät olleet oikeauskoiset ja hereetikot, vaan keskenään riitelevät kristityt.
Paikalliskonsiili Narbonnessa (1054) oli tehnyt vallankumouksellisen päätöksen ”Kristitty, joka surmaa toisen kristityn, vuodattaa Kristuksen verta”. Sama synodi päätti Jumalanrauha–sanktioista (Trêve de Dieu): taisteluja ei saanut käydä piina– ja pääsiäisviikoilla, paaston ensimmäisenä sunnuntaina, loppiaisaattona ja -juhlana, helatorstaina, helluntaina eikä Marian ja Johannes Kastajan juhlina.
Julkisen vallan kyvyttömyys hillitä turvattomuutta johti siihen, että piispan rooli rauhan takaajana korostui.
Anselm Luccalainen loi sodan ja rauhan dilemmaan uuden kanonisen oikeuden periaatteita muuttavan käsitteen, joka oli sota Jumalan nimessä. Siitä tuli myöhemmin termi ”pyhä sota”. Anselm perusti terminsä Augustinoksen Jumalan valtio –teokseen.
Tällaista pyhää sotaa lähdettiin käymään vuonna 1099, jolloin ensimmäisen ristiretken joukot valloittivat Jerusalemin. Ratsumiesten (chevalier) lippuihin oli kirjailtu ”militia Christi” ja ”militia sancti Petri”. Kysymys siitä, oliko ristiretket kristittyjen pyhää sotaa (jihad), loi uuden jakolinjan idän ja lännen välille.
Gregoriaaninen reformi vahvisti paavin asemaa lännen patriarkkana. Muodollinen sinetti tälle saatiin Rooman Lateranon palatsissa pidetyissä neljässä konsiilissa. Paavin aseman piispojen vaalin vahvistajana tunnustettiin.
Piispaksi valitun tuli täyttää kaksi ehtoa: ansioitunein ja eniten ääniä saanut (major et sanior pars). Periaatetta tulkittiin niin, että ehdot täyttävät sekä maalliset että hengelliset kriteerit. Äänienemmistö oli hallitsijan asettama kriteeri, mutta hengellistä kompetenssia kierrettiin antamalla vaalilupa (licentia eligendi), joka oli kuninkaan yksinoikeus (regalia).
Kanonisen keskushallinnon palauttaminen edellytti piispojen saamista hallitsijan alaisuudesta paavin kontrolliin. Piispoille säädettiin velvollisuus vierailla (ad limina) kerran viidessä vuodessa Roomassa raportoimassa hiippakunnan tilasta. Justinianoksen oikeusperiaatteiden mukaan piispan avustajista (ministerialis, officialis) valittiin sijainen (sede vacante) piispan matkojen, sairauden tai kuoleman varalle.
Piispan avustajien hierarkkinen järjestys oli tarpeen senkin vuoksi, että seurakuntia syntyi pitkien matkojen päähän pohjoisen maakuntiin, Böömiin, Määriin, Sleesiaan tai Skandinaviaan.
Vuodesta 1234 piispojen matkoihin Roomaan sisältyi tärkeän symbolin vastaanottaminen: paavi luovutti piispalle vallan symbolin palliumin (ωμοφόριο), jota hän käytti jumalanpalveluksissa. Seurakunnat ja luostarit saivat tulonsa maaomaisuudella sekä myyntituloilla, esimerkiksi kynttilöistä, leivästä ja viinistä. Liiketoimintaa varten tarvittiin piispan suositus tai valtuutus (procuratio). Se määritti tuloista hiippakunnalle maksettavien verojen osuuden.
Konsiliaarinen aika vaihtui pontifikaaliseen jaksoon paavi Gregorius VII julkaisemalla 27 teesillä (Dictatus papæ). Siinä perusteltiin, miten hengellinen ja maallinen valta eroavat toisistaan.
17.4.2025
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
Seuraava osa: Kanonien historia VIII – 1100–luku: keskiajan instituutiot, 1200–luku: kirkon jäsenyys
