Viittä kirkollista keskusta kutsuttiin keskiajalla termillä pentarkia. Siihen kuului viisi kaupunkia: Rooma, Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem.
Justinianos Suuri vahvisti pentarkian vuoden 541 kirkkolaissaan Novellae constitutiones (109), jossa hän teki erottelun imperiumin ”pyhimpien patriarkaattien” ja muiden kirkkojen välille. Jälkimmäisiin kuuluivat muun muassa Armenia, Georgia ja Kypros.
”Viittä johtajaa” tarkoittavan pentarkian, πενταρχία synonyymi oli ”patriarkaatti”. Khalkedonin (451) ja Konstantinopolin (553) synodien jälkeen pentarkian patriarkaatit jakaantuivat. Koptit, nestoriolaiset ja armenialaiset järjestäytyivät omiksi patriarkaateiksi.
Rooma perusti latinalaiset patriarkaatit Jerusalemiin vuonna 1099, Konstantinopoliin vuonna 1204 ja Antiokiaan vuonna 1268. Venetsian latinalainen patriarkaatti perustettiin vuonna 1450 ja Länsi-Intian patriarkaatti vuonna 1524.
Kolme pentarkian kirkoista – Rooman kirkko, Konstantinopolin patriarkaatti, Antiokian patriarkaatti – on levinnyt historiallisilta alueiltaan eri puolille Eurooppaa, Aasiaa, Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa, Australiaa ja Oseaniaa. Jerusalemin patriarkaatti toimii edelleen vanhalla kanonisella alueellaan Välimeren itärannikolla Palestiinassa.
Rooma ei kuulunut Osmanien imperiumiin ja se oli pyyhitty pois pentarkiasta lopullisesti 1400-luvun lopulla. Vanhan pentarkian rinnalle syntyi uusi patriarkaatti vuonna 1589, jolloin Moskova sai patriarkaatin arvon. Rooma luopui idän patriarkaateistaan ekumeenisena eleenä vuonna 1964.
Lähi-idän läänitys
Lähi-idän pentarkian patriarkaatit toimivat keskiajalla nykyisen Egyptin ja Libanonin välisellä alueella. Pentarkian patriarkaateista Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin kirkot kohtasivat uuden maailmanuskonnon islamin satoja vuosia ennen Konstantinopolia.
Pentarkia toimi Lähi-idässä yli tuhat vuotta alueilla, jotka tunnettiin Rooman valtakunnan Anatoliana ja Arabiana. Mehmed Valloittaja halusi vaalia tätä perintöä kutsumalla itseään ”Rooman keisariksi, Kayser-i Rum”, eikä sulttaaniksi.
Pentarkian viidestä kaupungista neljästä tuli Osmanien imperiumin veronkantokeskuksia. Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkka oli sulttaanin nimeämä oikeushenkilö, millet bashi, jonka tehtävänä oli huolehtia alueidensa ortodoksien veronkannosta. Patriarkat olivat alueillaan uskonnollisten yhteisöjensä hallinnon ja talouden ylimpiä vastuunkantajia. Patriarkan vastuu oli sulttaaniin suora ja henkilökohtainen: ortodoksiväestön autonomia- tai kapinahankkeista vastuu lankesi henkilökohtaisesti patriarkalle.
Islam ja ortodoksisuus jakoivat Lähi-idässä pitkään samat yhteiskunnalliset arvot ja ongelmat. Elämä islamilaisenemmistöisissä yhteisöissä ei ollut patriarkaateille erityisen vaikeaa, koska ortodoksien patriotismi oli ensisijaisesti uskonnollista. Muutoksen tilanteeseen toi latinalainen länsi ja ristiretket. Valinta latinalaisen lännen ja islamilaisen idän välillä oli neljännen ristiretken jälkeen idän ortodokseille helppoa. Lännen kirkko loi Lähi-itään omat läänityksensä ja patriarkaattinsa.
Pentarkian alueita hallinneen Osmanien imperiumi oli laajimmillaan 1600-luvulla. Sen rajoina oli lännessä Magrebin maat, idässä Azovanmeri, etelässä Adeninlahti ja pohjoisessa Etelä-Puola. Vaikka Osmanien valtakunta rapistui pentarkian alueilla, oli suurin syy imperiumin tulevaan kaaokseen kolonialismi. Balkanin ja Lähi-idän suurvalloiksi nousivat Venäjä, Ranska, Hollanti ja Preussi.
Vuonna 1535 Ranskan kuningas François I oli neuvotellut Osmanien sulttaanilta Suleiman Suurelta sopimuksen, jolla Ranskasta tuli Pyhän Maan ”kristittyjen suojelija”. Tuon jälkeen Ranska aloitti Lähi-idän kolonisaation. Fransiskaanit perustavat tukikohtansa Konstantinopoliin ja dominikaanit Irakin Mosuliin. Ranskan esimerkin mukaan Venäjä hankki itselleen vuonna 1774 mandaatin Jerusalemin ja Palestiinan ”ortodoksien suojelijana”. Sen jälkeen Ranska sai puolestaan vuonna 1856 virallisen aseman Osmani-imperiumin ”katolilaisten suojelijana”.
Venäjän tsaari Nikolai I:n antama pilkkanimi ”Euroopan sairas mies, Больной человек Европы” jäi elämään, vaikka Osmanien imperiumia monin verroin sairaampi valtio oli tsaarin Venäjä. Propaganda ”islamilaisista turkkilaisista” – kaikki osmanit eivät olleet uskonnoltaan muslimeja eivätkä etnisesti turkinsukuisia – hallitsi venäjänkielistä kouluhistoriaa 1900-luvun loppuun asti!
Lännen läänityksen jälkeen Lähi-idässä toimi kuusi orientaalisortodoksista kirkkoa: armenialainen, assyrialainen, egyptiläinen, kaldealainen, maroniittien ja syyrialainen kirkko. Näistä armenialainen ja egyptiläinen kirkko ovat 400-luvulla syntyneitä. Muut olivat katolisen kirkon orientaalisia patriarkaatteja 1600-luvulta. Rooman kirkko lakkautti Konstantinopolin, Aleksandrian ja Antiokian latinalaiset patriarkaatit vuonna 1964.
Osmanien imperiumin talous alkoi 1800-luvulla jyrkän deklinaation. Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkaattien hallinnon ja talouden vastuu jäi pääkaupungin Konstantinopolin patriarkan harteille. Syy tähän oli Konstantinopolin kreikkalaisten keskeinen asema Osmanien pankkisektorilla.
Lännen läänitys pentarkian alueella päättyi Lähi-idän nykyisten valtioiden itsenäistymiseen. Ranska luopui Libanonista vuonna 1943, jolloin yli 50 prosenttia maan väestöstä oli armenialaisia, katolilaisia ja ortodoksi- sekä maroniittikristittyjä. Beirutia kutsuttiin ”Lähi-idän Pariisiksi”. 1970-luvulla Libanonin riitaisat kristityt menettivät vallan ja tyhjiön täytti kaksi arabisosialismia kannattanutta järjestöä Hamas ja Hizbollah
Kristityt ovat pentarkian historiallisella alueella nykyään vähemmistöjä. Egyptissä ja Siinailla kristittyjen enemmistö on koptikirkon jäseniä, Arabian niemimaalla katolilaisia, Iranin ja Turkin alueilla armenialaisia, Libanonissa ja Syyriassa ortodokseja.
Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem
Aleksandrian kreikkalainen patriarkaatti syntyi Khalkedonin (451) kirkolliskokouksen jälkeen. Tuolloin suurin osa Egyptin kristityistä jäi orientaalisortodoksisen koptikirkon patriarkan alaisuuteen. Vähemmistö muodosti bysanttilaisen patriarkaatin, jonka jäseniä kutsuttiin kuninkaan, malkut, mukaan ”melkiiteiksi”. Vuonna 1365 bysanttilainen patriarkka karkotettiin Aleksandriasta ja hän pääsi palaamaan sinne vasta vuonna 1811. Nykyään Aleksandrian patriarkaatilla on Afrikassa 28 hiippakuntaa.
Antiokian patriarkaatti on ollut itsenäinen vuodesta 424. Vuonna 686 patriarkaatti jakautui bysanttilaiseen ja munkki Maronin perustamaan maroniittipatriarkaattiin. Bysanttilainen patriarkka joutui maanpakoon Konstantinopoliin kaksi kertaa: vuosina 686–742 ja vuosina 1185–1269. Toisen eksiilin jälkeen Antiokian patriarkaatin keskukseksi tuli Damaskos. Ristiretkien aikana 1200-luvulla Antiokian patriarkaattiin kuuluivat myös Intian ortodoksit.
Vuonna 1724 osa Antiokian patriarkaatista liittyi Roomaan kreikkalaiskatolisena melkittikirkkona. Toinen osa säilyi kommuuniossa Konstantinopolin patriarkaatin kanssa. 1800-luvun lopussa Antiokian patriarkaatti tuki arabien kansallistunteen nousua. Vuonna 1899 patriarkaatti ryhtyi Venäjän imperiumin tuella valitsemaan kreikkalaisten sijaan patriarkoiksi arabitaustaisia miehiä.
Jerusalemin patriarkaatti on toiminut aina nykyisen Israelin ja Palestiinan alueilla. Sen alue käsittää Jerusalemin kaupungin, Israelin, Palestiinan, Jordanian ja Siinain niemimaan.
Osmanien imperiumin läntiseen kolkkaan vuonna 1830 syntyneen Kreikan valtion perustus- ja verolaissa on edelleen säädökset pentarkian kreikkalaisten patriarkaattien verotuksesta. Kreikan laki määrittää valtion ulkopuolella toimivien kreikkalaisten kulttuurijärjestöjen, Ekumeenisen patriarkaatin, Jerusalemin patriarkaatin, Aleksandrian patriarkaatin ja niiden hallintaan kuuluvien luostareiden velvollisuudeksi tulouttaa Kreikan valtiolle 20 prosenttia kiinteistöjen bruttotuloista.
Aleksandrian patriarkaatin tuottava kiinteistöomaisuus on Aleksandrian, Ateenan ja Kairon keskustoissa. Jerusalemin patriarkaatilla on Israelin toiseksi suurin kiinteistöomaisuus, johon kuuluu 20 prosenttia koko vanhasta kaupungista. Jerusalemin paras hotelli King David, parlamentti Knesset tai presidentinpalatsi seisovat patriarkaatin omistamalla maalla.
Antiokian ja Lähi-idän evakkous alkoi 1800-luvulla ja viime vuosisadan lopulla kaksikolmasosaa Lähi-idän kristityistä oli muuttanut Amerikkoihin tai Eurooppaan. Antiokian patriarkaatin ortodoksien suuri enemmistö asuu lännessä. Patriarkaatilla on metropoliittojen johtamia hiippakuntia Argentiinassa, Australiassa, Brasiliassa, Kanadassa ja Venezuelassa. Yhdysvalloissa Antiokian patriarkaatti on järjestäytynyt autonomiseksi kirkoksi, jolla on kymmenen hiippakuntaa. Euroopassa Antiokian patriarkaatin eksarkaatin keskus on Pariisissa. Hiippakuntia on lisäksi Englannissa, Irlannissa ja Saksassa.
Lähi-idän pentarkian evakkojen lapset olivat näkyviä hahmoja 1900-luvun taidemaailmassa. Kirjailija Amine Maalouf on Antiokian kreikkalaiskatolisten jälkeläinen, laulaja Paul Anka syyrialaisortodoksien lapsi ja chansontaiteilija Charles Aznavour Anatolian armenialaisten sukua.
”Panortodoksisuus” oli 1800-luvulla poliittinen liike mutta se sai vuonna 1961 uuden merkityksen. Silloin alkoi yleisortodoksinen patriarkaattien välinen yhteistyö, jonka päämääränä oli keskiajan synodaalisen päätöksenteon elvyttäminen.
Neljä pentarkian patriarkaattia, Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem, nostettiin tuolloin takaisin siihen kunnia-asemaan, jonka Justinianos Suuri oli niille vuonna 541 antanut.
9.1.2026
Kuvat: Pentarkian patriarkaattien kirkkoja Israelissa, Jordaniassa ja Palestiinassa.
