Vuonna 325 nykyisen Bulgarian, Kreikan ja Turkin alueilla sijainneen Traakian maakunnan yksi provinssikaupungeista oli Byzantion. 57 vuoden kuluttua kaupungin nimi oli muuttunut Konstantinopoliksi.
Konstantinopolin, ”uuden Rooman”piispa oli saanut vuoden 381 kirkolliskokouksessa (3. kanoni) samat oikeudet kuin Rooman paavi. 1644 vuotta myöhemmin Konstantinopolin piispa johtaa Ekumeenista patriarkaattia. Sen suojeluksessa on 22 hiippakuntaa Turkissa, 50 hiippakuntaa Kreikassa, 15 hiippakuntaa Amerikoissa ja Kanadassa, 9 hiippakuntaa Kreetalla, 9 hiippakuntaa Länsi-Euroopassa ja 5 hiippakuntaa Aasiassa. Patriarkaatin suojeluksessa on lisäksi Suomen ja Viron autonomiset kirkot.
Sana ”ekumeeninen” on tuttu hautaustoimituksesta, jossa luetaan psalmin 23 jae ”Herran on kaikki maa, maanpiiri – ekumenia – ja kaikki, jotka siinä asuvat”. ”Patriarkka” on kansojen isä ja perheen pää (1. Moos. 12–18).
Isolaatio
Ensimmäinen maailmansota hajotti Turkin edeltäjän Osmanien imperiumin. Sen kohtalosta ryhtyivät sopimaan sodan voittajamaat Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Kreikka. Kreikan itsenäistymisen loppunäytös käytiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Salonikassa ja Smyrnassa. Molemmissa kaupungeissa tehtiin etnisiä puhdistuksia. Salonikasta häädettiin juutalaiset ja slaavit, Smyrnasta kreikkalaiset ja armenialaiset.
Kreikkalaisten ja turkkilaisten puolella sankaruus henkilöityi kahteen persoonaan: Elefterios Venizelokseen ja Mustafa Kemaliin. Kemalin antipatia Konstantinopolin kreikkalaisia kohtaan kasvoi vuoden 1919 tapahtumista.
Ranskalaismarsalkka Franchet d’Esperey ratsasti 8. helmikuuta 1919 Konstantinopoliin kreikkalaisten hänelle antamalla valkoisella hevosella, joka symboloi ”ortodoksisen hallinnon” paluuta kaupunkiin. Kreikkalaislehdistö hehkutti Elefterios Venizeloksen ajatusta siitä, kuinka Konstantinopolista tulee ”Uusi Ateena”. Turkkilaisten mieliin on jäänyt tuolta ajalta Konstantinopolin patriarkan Meletioksen julistus, jossa hän sanoi patriarkaatin olevan osa Kreikan valtiota eikä Osmanien imperiumia.
Suvereenin Turkin valtion historia alkoi 24. heinäkuuta 1923. Tuolloin allekirjoitettiin Sveitsin Lausannessa rauhansopimus, jolla määritettiin Kreikan ja Turkin valtioiden nykyiset rajat. Lausannen sopimuksessa ei mainita Ekumeenista patriarkaattia toisin kuin Krimin sodan päättäneessä Pariisin rauhansopimuksessa (1856, kappale 9) tai Turkin ja Venäjän välisen sodan jälkeen tehdyssä Berliinin (1878, 62 kappale) rauhansopimuksessa. Niissä Ekumeenisen patriarkaatti oli mainittu kansainvälisenä toimijana.
Lausannen sopimuksen linjauksesta johtui, että patriarkaatti käytti itsestään Turkissa vaatimatonta nimeä ”Fanarin kreikkalainen patriarkaatti, Fener Rum Patrikhanesi,” mutta Turkin ulkopuolella titteliä ”Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkaatti”.
Lausannen rauhansopimus päätti Turkin itsenäisyyssodan, jota se kävi ensimmäisen maailmansodan jälkeen (1919–1922) Kreikkaa vastaan. Rauhanneuvotteluissa Turkin valtuuskunta piti tiukasti kiinni vaatimuksesta, että Ekumeeninen patriarkaatti siirretään pois Turkista. Kreikka ei tähän suostunut ja Britannian ulkoministeri George Curzon lupasi turkkilaisille, että patriarkaatti toimii vain kreikkalaisten seurakuntana. Lausannen rauhansopimuksen kappaleissa 40 ja 42 ei mainita patriarkaattia, vaan puhutaan yleisilmauksella Turkin ”ei-islamilaisista vähemmistöistä”.
Turkin vuonna 1927 julkistaman tilaston mukaan maassa asui 119 822 kreikankielistä kansalaista, joista ortodokseja oli 100 214. Tilaston taustalla oli kemalistisen valtion assimilaatiopolitiikka, jolla se rohkaisi armenialaisia, juutalaisia ja kreikkalaisia luopumaan tapakulttuuristaan ja tunnustautumaan identiteetiltään ja kieleltään turkkilaisiksi.
1920-luvulla Ekumeeninen patriarkaatti eli horroksessa, letargiassa. Patriarkat vaihtuivat tiuhaan ja Turkin valtio valvoi sille lojaalin henkilön valintaa patriarkaksi. Patriarkka Meletios IV erotettiin ja hänen tilalleen valittiin Gregorios VII, joka kuoli alle vuoden kuluttua valinnasta marraskuussa 1924. Tammikuussa 1925 patriarkaksi tuli Konstantinos VI, joka erosi saman vuoden toukokuussa. Tilalle valittiin 79- vuotias Vasilios, joka kuoli syyskuussa 1929. Tammikuussa patriarkaksi nousi Fotios II, joka pysyi tehtävässä viisi vuotta (18.1.1936).
Suhteessa Ekumeeniseen patriarkaattiin yleistä mielipidettä Turkissa hallitsi uhka Kreikan ekspansiosta. Se oli irrendistinen ”Suuri unelma, Megale idea” kreikkalaisen Bysantin paluusta Turkkiin. Ekumeenisen patriarkaatin tilanne muuttui yhä tukalammaksi. Turkki oli säätänyt vuonna 1942 sodan varalta Varlık Vergisi-omaisuusveron, jonka maksajiksi tulivat etniset vähemmistöt.
Ylösnousemus
Turkin valtio pyrki estämään Ekumeeniselta patriarkaatilta kaiken kansainvälisen näkyvyyden ja onnistui tässä hyvin toiseen maailmansotaan asti. Sodan jälkeen Turkissa havahduttiin uuteen globaaliin todellisuuteen: suurin uhka ei ollutkaan Ateena vaan Moskova. Tämä oli viesti, jonka Yhdysvallat halusi perille Turkissa.
Stalin teki toisen maailmansodan aikana Moskovan patriarkaatin kanssa konkordaatin. Vuonna 1943 Moskovan patriarkaksi valittiin entinen Suomen arkkipiispa Sergei Stragorodski. Stalin aloitti kirkon käyttämisen ulkopoliittisen ekspansion välineenä Balkanilla ja Lähi-idässä.
Syyskuussa 1946 kuoli kymmenen vuotta patriarkkana toiminut Venjaminos. Hänen hautajaisiinsa osallistui ensimmäistä kertaa Turkin historiassa myös Istanbulin kaupunginjohtaja. Uudeksi patriarkaksi valittiin Maksimos Vaportzis, jonka kausi jäi lyhyeksi. Maksimosta syytettiin neuvostomyönteiseksi, kommunistiksi ja mielisairaaksi. Viimeisin arvio tuli vasta sen jälkeen, kun Maksimos eli jo julkisen syyttelyn paineessa.
Maksimoksen eroamisen jälkeen polemiikki uuden patriarkan persoonasta alkoi tilanteessa, jossa valtion ja patriarkaatin suhteet olivat lämmenneet. Vähemmistöjen erityisveroista kouluissa, sairaaloissa ja vanhainkodeissa oli luovuttu. Oikeus kreikan kielen opetukseen kreikkalaisenemmistöisissä Imbroksen ja Tenedoksen saarten kouluissa oli palautettu. Patriarkaatin omistusoikeus Balıklın sairaalaan Istanbulissa ja Halkin saareen teologiseen kouluun annettiin takaisin.
Ekumeenisen patriarkaatin rinnalla oli toiminut 20 vuotta samanlainen skismaattinen ja kilpaileva ryhmä kuin ”Elävä Kirkko, Живая Церковь” Neuvostoliitossa. Turkissa rinnakkaiskirkkoa, ”Turkin ortodoksista patriarkaattia, Bağımsız Türk Ortodoks Patrikhanesi” johti piispa Papa Eftim.
Kysymys siitä, olivatko Turkin viranomaisten toisen maailmansodan jälkeen tekemät myönnytykset Ekumeenista patriarkaattia kohtaan ulkopoliittisia manööverejä vai toivatko ne parannuksia kreikkalaisvähemmistön asemaan jakaa tutkijoita.
”Vatikanisaatio”
Vuodesta 1923 Ekumeeniseksi patriarkaksi valittavan tuli olla Turkin kansalainen. Amerikan arkkipiispan ja mantereen 1,9 miljoonan kreikkalaisen etnarkin Athenagoras Spyroun valinta patriarkaksi olisi voinut vuonna 1948 tyssätä muodolliseen esteeseen. Tällainen este todettiin aiemmin metropoliitta Khrysantos Philippidiksen kohdalla, joka Turkin kansalaisuuden puuttumisen vuoksi karkotettiin maasta.
Konstantinopolin synodi äänesti patriarkasta ja Athenagoras sai 18 metropoliitan äänistä 11. Kolmen kuukauden kuluttua valinnasta 26. tammikuuta 1949 Athenagoras saapui New Yorkista Istanbuliin presidentti Trumanin yksityiskoneella ja sai Turkin passin lentokentällä.
Ensimmäistä kertaa Turkin historiassa sekä presidentti, pääministeri että sisäministeri ottivat vastaan patriarkan. 61-vuotias Athenagoras oli karismaattinen persoona. Hän kulki Istanbulissa kadulla miehenä, jota kaupunkilaiset tervehtivät tuttavallisesti termillä ”Patrik Baba”.
Kriittiset arviot Athenagorasta kohtaan lähtivät siitä, että hän oli keskittynyt enemmän kansainväliseen politiikkaan kuin Turkin vähemmistöihin. Paavi Paavali VI vierailu Ekumeenisessa patriarkaatissa vuonna 1964 ei ollut kansallismielisten mieleen Kreikassa tai Turkissa.
Syntyi ilmaisu ”vatikanisaatiosta”, eli Athenagoraksen halusta luoda Ekumeenisesta patriarkaatista ortodoksinen Vatikaani. Tässäkin oli analogia Moskovan patriarkaattiin, josta Stalin halusi ortodoksimaailman johtajan. Vatikaaniksi kaavailtiin Sergiev Posadin kaupungin luostaria Moskovan pohjoispuolella.
Historian vanki
Syyskuisena yönä (6.–7.9.) vuonna 1955 Kyproksen saaren itsenäisyyslaineet löivät Bosporinsalmeen. Kyproksen arkkipiispaksi oli viisi vuotta aikaisemmin valittu Makarios II, joka julisti saaren tahtovan itsenäisyyttä Britanniasta ja valtioliittoa Kreikan kanssa. Ekumeenisen patriarkaatin vaikeneminen Makarioksen lausumista tulkittiin tueksi Kreikan politiikalle.
Turkin lehdistössä alkoi mustamaalauskampanja maan kreikkalaista vähemmistöä vastaan. Yhden yön aikana sabotaasin kohteeksi joutui Istanbulissa kreikkalaisten omaisuutta: 4 340 kauppaa, 2 000 asuntoa, 110 ravintolaa, 83 kirkkoa, 27 apteekkia, 26 koulua, 21 tehdasta, 12 hotellia ja 11 sairaalaa.
Sabotaasin tuhot on tarkasti tilastoitu, koska Istanbulissa oli laaja kansainvälisen lehdistön edustus. New York Times ja Paris Match julkaisivat ilkivallan tuhoista laajat kuvareportaasit. Kreikkalaiset ryhtyivät kutsumaan Istanbulin kristalliyötä ilmaisulla ”Septevriana”
Alkoi uusi kriisi. Turkkilaislehti Yeni Istanbul julkaisi 9.–17. huhtikuuta 1957 laajoja haastatteluja, joissa maan vaikuttajat lähes yksimielisesti ilmaisivat vaatimuksia Lausannen sopimuksen tarkistamisesta ja patriarkaatin häätämisestä pois Istanbulista.
Vuosi 1965 oli kreikkalaisten karkotusten merkkivuosi. Silloin Turkki karkotti 11 000 kreikkalaista, joita syytettiin maanpetturuudesta. Karkotettujen joukossa oli politikkoja, liikemiehiä, pankkiireja ja kaksi metropoliittaa, Therapian Jakovos Tzanavaris ja Seleukian Emilianos Zaharopoulos, josta tuli myöhemmin Belgian metropoliitta.
Patriarkka Athenagoras kaatui Halkin saarella, halvaantui ja kuoli 7.7.1972. Uuden Konstantinopolin patriarkan vaali muistutti edellisvuoden (1971) patriarkan vaalia Moskovassa: kolmesta ehdokkaasta valittiin vain se, jonka valtiojohto hyväksyi. Valituksi tuli Demetrios Papadopoulos.
12. syyskuuta 1980 sotilaat kaappasivat vallan Turkissa. Hallinto loi nahkansa perinteisten arvojen kannattajana, johon sopi myös vähemmistöjen aseman vahvistaminen.
Internationalisaatio
Turkki palasi takaisin siviilihallintoon vuonna 1983. Vihollismaat Turkki ja Kreikka olivat molemmat Nato-maita ja Kreikasta oli tullut EEC:n vapaakauppavaltio vuonna 1981.
Patriarkaatin historiallinen päärakennus oli tuhoutunut tulipalossa vuonna 1941. Patriarkaatti sai rakennusluvan uuteen rakennukseen vuonna 1988. Rakennustöistä kertova plakaatti kertoi: ”Fenerin kreikkalaisortodoksisen patriarkaatin restaurointi – toisen luokan historiallinen monumentti, Fener Rum Ortodoks Patrikhanesi – Restorasyonu İkinci Sınıf Tarihi Eser”. Uuden rakennuksen vihkiäisiä vietettiin 7. syyskuuta 1987. Restauroinnin suurin yksityinen rahoittaja oli kreikkalainen liikemies Panagiotis Angelopoulos, joka lahjoitti 15 miljoonaa dollaria.
Patriarkka Demetrios kuoli 2. lokakuuta 1991. Turkin mielipideilmaston muutosta kuvaa hyvin päivälehti Cumhuriyet, joka otsikoi kuoleman ”Ortodoksit ovat menettäneet suurimman uskonnollisen johtajansa Demetrioksen” (4.10.1991). Neljä päivää myöhemmin Demetrioksen hautajaisiin osallistui tuhansia ihmisiä, Kreikan presidentti, pääministeri, Istanbulin kaupunginjohtaja ja patriarkkoja.
Uudeksi patriarkaksi valittiin Bartolomeos. Turkissa oli alkanut talouskasvu. Saksan autotehtaissa työskenteli arviolta 4 miljoonaa turkkilaista. Rautaesirippu kaatui, Neuvostoliitto hajosi. Bartolomeos keskittyi kansainvälisiin suhteisiin. Ne onnistuivat suhteessa Vatikaaniin, Kirkkojen maailmanneuvostoon tai Yhdysvaltoihin. Bartolomeos käynnisti ortodoksisten kirkkojen päämiesten säännölliset kokoukset. Patriarkaatin ympäristösymposiumeja ja -risteilyjä ryhdyttiin pitämään eri puolilla maailmaa.
Konstantinopolin ja Moskovan suhteet ajautuivat kriisiin, kun 54 Viron 83 rekisteröityneestä seurakunnasta pyysi siirtoa Moskovan patriarkaatista Konstantinopoliin. Alle puolet Viron seurakunnista oli rekisteröityneitä, joten vuonna 1996 Konstantinopolin päätöksellä uudelleen käynnistetty Viron ortodoksinen kirkko alkoi toimintansa epävarmoissa olosuhteissa.
Bartolomeoksen patriarkaatin aikana Konstantinopolin aseman muutosta voi kuvailla sanalla internationalisaatio, kansainvälistyminen.
Patriarkaatin tärkein kannatusalue on Pohjois-Amerikka, Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko, jossa sillä on yhteensä kolme miljoonaa seurakuntalaista. Argentiinassa, Brasiliassa, Australiassa ja Saksassa patriarkaatin ortodokseja on kussakin maassa 500 000–800 000. Brittein ja Egeanmeren saarilla, Itävallassa, Kreetalla, Ranskassa ja Ruotsissa Konstantinopolilla on ortodokseja maakohtaisesti 100 000–300 000. Pieniä hiippakuntia, joissa on 20 000–50 000 ortodoksia, on Belgiassa, Italiassa, Japanissa, Unkarissa ja Uudessa-Seelannissa.
Turkissa on 5 000–10 000 ortodoksia, mutta heidän määränsä kasvaa nopeasti kreikkalaisten, romanialaisten, ukrainalaisten ja venäläisten työperäisen maahanmuuton kautta.
Halki
Patriarkaatti perusti vuonna 1844 Istanbulin edustalla olevalle Halkin saarelle teologisen koulun. Alkuvuosina (1844–1919) opetus oli jaettu kahteen jaksoon: neljävuotiseen keskikouluun ja kolmevuotiseen teologiseen seminaariin. Vuosina 1919–1923 opetusta annettiin vain viisivuotisessa seminaarissa, sitten jälleen (1923–1951) alkuvuosien kaksivaiheisella jaksolla ja vuodesta 1951 vuoteen 1971 neljävuotisella keskikoululla ja kolmevuotisella teologisella seminaarilla.
Halkin koulu oli kansainvälinen. Lukuvuonna 1962–1963 saaren koulussa opiskeli 28 Turkin kansalaista, 50 kreikkalaista, kolme yhdysvaltalaista, kolme etiopialaista ja yksi opiskelija Ugandasta, Isosta-Britanniasta, Australiasta, Kyprokselta, Syyriasta ja Egyptistä. Keskikoulun eli klassisen lyseon neljän vuoden opinto-ohjelmaan kuului turkin kieli, historia, geografia, sosiologia, kreikka, matematiikka, kosmografia, fysiikka, latina, ranska, taidehistoria, musiikki, kansallinen maanpuolustus ja fyysinen terveys eli urheilu.
Kolmen vuoden teologisessa seminaarissa opiskeltiin turkin kieltä ja kirjallisuutta, johdantoa Vanhaan testamenttiin, heprean arkeologiaa, tieteellistä eksegeesiä, pyhien kirjoitusten kritiikkiä, kirkon historiaa, autokefaalisten kirkkojen historiaa, patrologiaa, kristillistä arkeologiaa, uskontotiedettä, uskontojen historiaa, apologetiikkaa, dogmatiikkaa, symboliikkaa, moraalifilosofiaa, kristillistä moraalia, liturgiikkaa, kristillisen opin perusteita, pneumatologiaa, retoriikkaa, kanonista oikeutta, teologista esseistiikkaa, kristillistä arkkitehtuuria, filosofian historiaa, fyysistä terveyttä eli urheilua ja terveystietoa.
Vuonna 1971 muiden kuin Turkin opetusministeriön valvonnassa olevien yksityisten yliopistojen ja korkeakoulujen toiminta kiellettiin. Patriarkaatti sulki Halkin koulun, koska ei halunnut sen siirtyvän valtion kontrollin alle. Koulussa ennätti opiskella 127 vuoden aikana 930 opiskelijaa, joista 12 miestä kasvoi patriarkoiksi.
Hierokratia
Ekumeeninen patriarkaatti on virallisesti monikansallinen, mutta käytännössä kreikkalainen. Patriarkaatin hallinnon kieli on vanha kreikka, koinee. Hallinnoltaan patriarkaatti on hierokratia. Piispoista 90 prosenttia on etnisesti kreikkalaistaustaisia Kreetalta, Manner-Kreikasta, Yhdysvalloista ja Turkista.
Konstantinopolin tulkinnan mukaan ortodoksinen maailma muodostuu neljän kategorian kirkoista: historiallisista patriarkaateista (Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia, Jerusalem), kansallisista patriarkaateista (Moskova, Serbia, Romania, Bulgaria, Georgia), autokefaalisista kirkoista (Kypros, Kreikka, Puola, Albania, Tšekki ja Slovakia) ja autonomista kirkoista (Suomi, Viro).
Ekumeenisen patriarkaatin suurin rahoittaja on Kreikan valtio. Muodollinen syy vuosittaiseen budjettiavustukseen on kompensaatio patriarkaatin omaisuudesta, joka siirtyi valtion haltuun Kreikan itsenäistymisen yhteydessä. Kreikan valtio maksaa myös patriarkaatin piispojen palkat.
Toiseksi suurin rahoitus tulee Yhdysvaltain kreikkalaisesta arkkipiispakunnasta, jossa suurimmat keräykset patriarkaatille organisoi Archons of the Ecumenical Patriarchate ja Greek Orthodox Ladies Philoptochos Society. Yhdysvalloissa verotus sisältää lukuisia vähennysoikeuksia etabloituneille hyväntekeväisyysjärjestöille annetuista avustuksista.
Patriarkaatti on Athosvuoren autonomisen luostaritasavallan suojelija. Patmoksen luostari Siinailla, Vlatadonin luostari ja patristiikan tutkimuskeskus Tessalonikassa, kulttuurikeskus Genevessä, akatemia Kreetalla ja lähetyskeskus Etelä-Koreassa ovat myös Ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä.
Istanbulissa on edelleen pystyssä 94 kirkkoa, joista 16 toimii seurakuntakirkkoina. Ne löytyvät helpoiten turkinkielisillä nimillä Kilisesi Alti Mermer Panaya, Ayakabı Aya Nikola Kilisesi, Ayvansaray Aya Dimitri Kilisesi, Balatkapı Panayia Balino Kilisesi, Balat Aya Strati Kilisesi, Belgradkapı Panayia Kilisesi, Edirnekapı, Aya Yorgi Kilisesi, Eğrikapı Panaya Kilisesi, Fener Aya Yorgi Katedrali, Kumkapı Aya Kiriake Kilisesi, Kumkapı Panaya Kilisesi, Samatya Aya Yorgi Kiparisas Kilisesi, Karaman Kilisesi, Silivrikapı Panaya Pege Kilisesi (Balıklı Kilisesi), Panaya Hançerli Kilisesi, Topkapı Aya Nikola Kilisesi.
Patriarkaatin omistama Balıklın sairaala ja hospitsi Kultaisen sarven rannalla toimii 16 hehtaarin tontilla. Terveysministeriön valvonnassa toimiva Balıklı on perustettu 1400-luvulla ja siellä hoidetaan 200–300 vanhusta, joista 90 prosenttia on turkkilaisia.
11.10.2025
Kuvat Vesa Takala. Ekumeenisen patriarkaatin keskus Istanbulissa: Kristus-reliefin fragmentti Deisiksestä 900-luvulta; reliefi Kristus-Emmanuel 1300-luvulta; replika 1200-luvun keisarin maljasta, alkuperäinen Athoksella; patriarkaatin 1980-luvun uuden päärakennuksen ktitori Panagiotis Angelopoulos; ranskalainen gravyyri 1780-luvulta Konstantinoksen ja Marcianoksen taistelusta, jonka ensimmäinen voitti.
