Synnintunnustuksen eli katumuksen sakramentti käsittää koko sen monimutkaisen prosessin, jolla syntinen usein tuskallisestikin palaa Jumalan tykö.
Varsinaisena liturgisena toimituksena synnintunnustus on kuitenkin varsin yksinkertainen: siihen kuuluu syntien tunnustaminen piispan tai hänen valtuuttamansa papin edessä ja papin tai piispan lukema synninpäästärukous.
Suoranainen kehotus syntien tunnustamiseen meillä on pyhän apostoli Jaakobin kirjeessä: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte” (Jaak. 5:16).
Itse syntien tunnustaminen on tapana vanha. Jo ennen Kristusta sitä evankeliumin kertomuksen mukaan käytti Johannes Edelläkävijä: ”Hän kastoi heidät Jordanin virrassa, kun he tunnustivat syntinsä” (Matt 3:6). Ja tiedämme, että menetelmää sellaisenaan on käytetty jo Vanhan testamentin aikoina.
Sakramenttiin kuitenkin ehdottomasti liittyy myös synninpäästö, valta sitoa ja päästää. Tämän vallan Jeesus antoi apostoleilleen, ensin lupauksena apostoli Pietarille (Matt. 16:19), kaikille apostoleille (Matt. 18:18) ja ylösnousemuksensa jälkeen todellisena Pyhän Hengen lahjana: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt” (Joh. 20:22–23).
Meillä on myös Uudessa testamentissa joukko esimerkkejä siitä, että apostolit todella käyttivät tätä valtaansa erottamalla syntisiä Kirkon yhteydestä ja toisaalta ottamalla heidät takaisin yhteyteen, joten ei liene epäilystäkään siitä, että tämä sakramentti on todella ollut toimiva jo apostolien ajoista lähtien.
Sakramentin toimitustapa on ilmeisesti aina ollut ulkonaisilta puitteiltaan sangen yksinkertainen ja yhä vielä se Kirkon käytännössä on varmaan yksinkertaisimmin toimitettu sakramentti silloinkin, kun se toimitetaan täydellisen kaavan mukaan.
Katumuksen muotoseikat
Toimituksessa voidaan erottaa kolme ulkonaista, aistein havaittavaa kohtaa, jotka samalla ovat oleellisia toimituksen pätevyydelle.
Kohtia ovat 1) syntien tunnustaminen, jonka tulee tapahtua piispan tai hänen valtuuttamansa papin edessä todellisella, vilpittömällä katumuksella, 2) piispan tai papin kättenpäällepaneminen, joka nykyisin yleensä suoritetaan jumalanpalveluskirjojen ohjeitten mukaan epitrakiilin päällepanemisen kautta ja 3) anteeksiantorukous.
Yksin ortodoksisen kirkon piiristä löytyy useitakin erilaisia anteeksiantorukouksia, toiset ilmeisesti vaihtoehtoisina keskenään, toiset taas erityistapauksiin tarkoitettuina. On ehkä syytä huomauttaa, että Kirkon näkemyksen mukaan syntien päästö ulottuu kaikkiin synteihin, jotka vilpittömästi katuen tunnustetaan ja pyydetään anteeksi.
Eräät varhaiset harhaopit ja skismat, esimerkiksi novatiaanit kyllä epäilivät Kirkon oikeutta antaa anteeksi eräitä raskaampia rikkomuksia, muun muassa uskosta luopumista vainojen aikana, mutta Kirkon käsityksen mukaan ei ole mitään perusteita kieltää anteeksiantoa, jos kerran Jumala on antanut todellisen katumuksen. Papin ongelmana onkin sitten selvittää, onko katumus aito.
Tämän sakramentin yhteydessä käytetään kreikan kielessä jo vanhastaan verbiä eksomologao, joka ilmaisee suullisesti tapahtuvaa toimintaa, tunnustamista. Sitä sanaa käytetään jo Johanneksesta puhuttaessa ja se on säilynyt käytössä tähän päivään asti.
Varhaisimpina aikoina tiedetään synnintunnustuksen tapahtuneen siinä määrin kovalla äänellä, että sitä vaadittiin julkisena toimituksena. Monista eri syistä kuitenkin ilmeisesti viidennelle vuosisadalle mennessä oli salainen synnintunnustus päässyt vallitsevaksi. Vanhojen Kirkkojen nykyisessä käytännössä yksityinen, salainen synnintunnustus onkin vallitsevana muotona.
Vain ehkä nestoriolaisilla näyttää synnintunnustus 18. vuosisadalla jääneen syrjään, ja eräillä muilla idän kirkoilla erilaiset yhteiset ja pakostakin ylimalkaiset synnintunnustuksen muodot ovat jossain määrin vallanneet alaa.
Liturginen kaava
Vanhin synnintunnustuksen liturginen kaava, joka meille on säilynyt, on Johannes Paastoajan esittämä. Siinä luetaan kuusi psalmia, samoin kuin epistola ja evankeliumitekstitkin, veisataan jokunen tropari ja niin edelleen.
Johannes Paastoajan kaavan lyhennelmänä voidaan pitää nykyisissä papin käsikirjoissa olevaa kaavaa: alkusiunaus, trishagio (slaavilainen perinne), psalmi 51 (slaavilainen perinne), rauhan ektenia, rukous syntinsä tunnustamaan tulleen puolesta (kreikkalainen perinne), trishagio (kreikkalainen perinne), katumustroparit ”Armahda meitä, Herra”… Kunnia… ”Herra, armahda meitä”… Nyt… ”Armon ovet avaa meille”, kehotus synnintunnustukseen, uskontunnustus (slaavilainen perinne), kysely, anteeksiantorukous ja mahdolliset epitimiat.
Itse kaavassa ovat erot kreikkalaisen ja slaavilaisen käsikirjan kohdalla ilmeisen vähäiset. Rukouksen sanamuodoissa on lisäksi eräitä eroja, joilla ei tässä yhteydessä ole mielenkiintoa.
Alusta asti näyttää kiinnitetyn suurta huomiota siihen, miten vaikeata on toisaalta todeta katumuksen aitous, toisaalta taas monessakin tapauksessa luopua tavaksi tulleista pahoista teoista silloinkaan, kun katumus ehkä hyvinkin on vilpitön. Lähinnä ehkä näistä syistä Kirkossa jo varhain näyttää kehittyneen erityinen menetelmä virheiden välttämiseksi.
Niinkin varhain, kuin Ankyran paikallisessa synodissa vuonna 314 puhutaan kanoneissa jo selvästi määrätyistä asteista, joiden kautta langenneet palaavat Kirkon yhteyteen, onpa kanoneissa mainittu myös eräitä tapauksia analyyttisemminkin esittäen paluun tietä.
Olisi ilmeisen väärin pitää tätä menetelmää rangaistuksena tehdyistä synneistä jonkinlaisena hintana, joka on maksettava. Kyseessä näyttää pikemminkin olevan menetelmä, jonka avulla todetaan ensinnäkin katumuksen aitous ja toiseksi autetaan langennutta henkilöä korjaamaan elämänsä myös käytännössä. Tähän viittaa selvästi esimerkiksi mainitun Ankyran synodin 5. kanoni, jossa selvin sanoin piispalle annetaan oikeus harkinnan mukaan joko lyhentää tai pidentää mahdollisesti määrättyä epitimiaa.
Siihen viittaa myös Basileos Suuren ja muidenkin isien jatkuva synnintunnustuksen vertaaminen lääkärin toimiin. Samaa merkitsee myös ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen kanoni 13, jossa nimenomaan määrätään, että kuolemanvaarassa olevalle on annettava ehtoollista, olipa hän muuten millaisen epitimian alla hyvänsä.
Neljä katuvien ryhmää
Kirkon käytännössä voidaan nähdä vähitellen kiteytettyinä neljä katuvien ryhmää. Lankeemuksen suuruudesta, katumuksen vilpittömyydestä, elämäntapojen paranemisesta ja muista riippui, mihin ryhmään joku joutui, kuten sekin, miten kauan joutui missäkin ryhmässä olemaan.
On myös syytä olettaa, että systeemiä ei milloinkaan käytetty rigoristisesti, vaan piispoilla oli aina valta joustaa. Ei myöskään tule käsittää asiaa niin, että kaikki langenneet olisivat missään tapauksessa joutuneet käymään läpi kaikki neljä ryhmää, joskus ei ehkä ollut tarpeen käyttää mitään niistä.
Ensimmäisestä ja ankarimmasta ryhmästä käytetään nimitystä prosklaaontes, johonkin pääsyä itkevät tai kheimazaamenoi, myrskyssä olevat, tai latinaksi flentes, itkevät.
Nimenomaan kreikkalaiset nimitykset ilmaisevatkin jo, että tähän ryhmään joutuneet eivät saaneet mennä kirkkoon sisälle, eivät ainakaan jumalanpalvelusten aikana. Sikäli heidät oli siis rinnastettu pakanoihin. Heillä oli kuitenkin oikeus tai velvollisuus seistä kirkon ovella ja pyytää muita uskovaisia rukoilemaan puolestansa.
Basileos Suuren mukaan tähän ryhmään saatettiin määrätä muun muassa moniavioisuuteen syyllistyneitä. Lisäksi heidän edellytettiin myös muissa suhteissa osoittavan katumuksen mielialaa. Heidän tuli käyttää yksinkertaista vaatetusta, rukoilla jatkuvasti, paastota, välttää kaikkea elämän mukavuutta, auttaa köyhiä ja niin edelleen.
On mielenkiintoista panna merkille, että samalla kun kiellettiin heitä tuomasta lahjojaan kirkkoon, heidän kuitenkin edellytettiin antavan almuja. Pidettiin etuoikeutena saada tuoda kirkkoon lahjaksi leipää, viiniä, uudishedelmiä ja muita vastaavia etuoikeutena, joka kuului vain ”täydellisille”.
Toisen katuvien ryhmän muodostivat akroaamenoi, audientes, kuuntelijat.
Heillä oli lupa mennä kirkon eteiseen, nartheksiin asti ja seurata sieltä käsin jumalanpalvelusta aina opetettavien liturgiaa myöten, jonka jälkeen heidän tuli poistua. He olivat siis samassa paikassa kuin opetettavat eli katekumeenit, juutalaiset ja harhaoppineet.
Monet välttivät nämä ryhmät menemällä vapaaehtoisesti luostariin. Onkin ilmeistä, että luostariin meno katsottiin niin selväksi katumuksen osoitukseksi, ettei sen jälkeen tarvinnut enää vaatia muunlaista julkista katumusta. Näitä molempia ankaria ryhmiä koskivat myös erilaiset rajoitukset jopa ammatinvalinnan suhteen. Esimerkiksi poliittisia virkoja pidettiin heikoille vaarallisina, siksi ne myös kiellettiin.
Kolmantena katuvien ryhmänä mainitaan hypopaaptontes, substrati, maahan langenneet.
He saivat jumalanpalvelusten aikana olla sisällä kirkkorakennuksessa polvistuneina. Myös heidän tuli poistua katekumeenien mukana uskovaisten liturgian alkaessa. Ilmeisesti sanalla poenitentes, katuvat on lännessä tarkoitettu pääasiassa tähän ryhmään kuuluvia, mikä ehkä myös ilmaisee tämän ryhmän olleen laajimman.
Mielenkiintoisena tietona voidaan panna merkille, että tähän ryhmään kuuluvien tuli kirkossa käyttää mustaa katumuspukua, naisten tukka leikattiin ja kasvot peitettiin, kun taas miesten tukan ja parran annettiin kasvaa pitkiksi.
Neljäntenä ryhmänä ovat synistaanmenoi, constistentes, mukanaseisovat.
Heistä käytetään toisinaan nimitystä teleiaateroi, perfectiores, täydellisemmät, erotuksena edellä mainituista ryhmistä. He saivat ilmeisestikin olla mukana koko jumalanpalveluksen ajan niin kuin muutkin uskovaiset ilman erityisiä määräyksiä. Kuitenkaan he eivät saaneet osallistua ehtoolliseen ja heiltäkään ei otettu lahjoja vastaan kirkolle.
Nykyinen käytäntö
Katuvien luokat näyttävät säilyneen aina yhdeksännelle vuosisadalle asti; sen jälkeenkin voidaan sanoa neljännen ryhmän jääneen käyttöön. Salaisen synnintunnustuksen yleistyminen ja eri syistä johtuva tarve pitää rikkomukset salaisina vaikuttivat varmasti myös näiden ryhmien poisjäämiseen.
Yhtenä syynä, joka ilmeisesti vaikutti syntisten salaamiseen, oli eräiden skismaattisten ryhmien suuri ankaruus; puhuttiinhan muun muassa vain yhdestä katumuksesta ja arveltiin että samaan syntiin ei ainakaan saanut langeta useammin kuin kerran.
Koska tällaiset näkemykset olivat saaneet Kirkonkin piirissä lujan jalansijan, katsoivat piispat yksinkertaisemmaksi toimia salaa. Tiedetään esimerkiksi, että Johannes Krysostomosta niin sanotussa synodissa ”tammen alla” vuonna 403 syytettiin juuri liiallisesta lempeydestä syntisiä kohtaan.
Synti on Jumalan tahdon vastaista toimintaa. Siksi ei rippi-isä saa milloinkaan tyytyä vain anteeksiannon julistamiseen, ei silloinkaan, kun hän katsoo olevansa varma katumuksen aitoudesta, vaan hänen tulee pyrkiä kaikin tavoin osoittamaan parannustie.
Jo varhain isät olivat erittäin hyvin selvillä siitä, miten vaikea erinäisistä synneistä vapautuminen on, joko siksi, että johonkin syntiin on päässyt muodostumaan suoranainen himo.
Erityisen suurta huomiota isät ovatkin siitä syystä panneet juuri oikean diagnoosin tekemiseen eli langenneen tilan toteamiseen. Onhan ilmeistä, että jos joku on poikkeuksellisesti, vain yhden kerran, langennut, vastoin aikaisempia elämäntapojaan, ei tarvita kovinkaan voimallisia lääkkeitä, kun taas toisille tarvitaan hyvinkin radikaalisia toimenpiteitä.
Tehtävän vaikeutta kuvastaa selvästi erilaisten kysymyskaavojen lukuisuus kautta aikojen. On kuitenkin hyvä huomata, että samaan aikaan, kun isät esittivät kanoneissa ja muissa kirjoituksissaan hyvinkin yksityiskohtaisia ohjeita, he yhä uudelleen toistavat Basileos Suuren sanoin ”Hurskauden harjoituksissa on mahdoton sulkea kaikkia yhteen kanoniin”.
Basileios korostaa myös sitä, että yhtä paljon kuin on pyrittävä pahojen taipumusten poistamiseen, on kiinnitettävä huomiota myös jo olemassa olevien hyvien taipumusten vahvistamiseen.
Oikean suhtautumisen löytämiseksi Clemens Roomalainen muistuttaakin: ”Murehtikaa lähimmäistenne rikkeitä. Pitäkää heidän puutteitaan ominanne”.
4.10.2025
rovasti Johannes Seppälä 1979