Sakramenteista

Puhuttaessa kirkkojen välisistä eroista ja mahdollisuuksista eri kirkkojen yhdistymiseen puututaan usein muun muassa kysymykseen sakramenttien lukumäärästä ja kuvitellaan helposti, että se on jonkinlainen ”vain kysymys”, joka ratketessaan ratkaisisi kaikki muutkin ongelmat.

Kuten tunnettua, esiintyy nykyisin lähes yksinomaan joko numero kaksi tai numero seitsemän puhuttaessa sakramenteista.

On helppo sanoa, että kaikki kirkot, jotka ovat syntyneet ennen sitä skismaa, joka erotti ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon toisistaan, kannattavat lukua seitsemän, kun taas kaikki protestanttiset kirkot, eli siis ne kirkot, jotka ovat syntyneet joko jonkinlaisen ”protestin”, uskonpuhdistuksen seurauksena vanhoista kirkoista eroamalla tai jonkinlaisen ilmestyksen seurauksena omia aikojaan niin paljon kuin ne saattavatkin toisistaan erota, yleensä kannattavat lukua kaksi, harvoin ehkä lukua kolme tai ei yhtään.

Tällainen kirkkojen pikaryhmittely on merkillistä kyllä melko sattuva, sillä lienee tuskin yhtään poikkeusta siitä ehkä anglikaaneja lukuun ottamatta.

Muuten nämä eri kirkot, vaikka sakramenttien lukumäärän suhteen kuuluisivatkin samaan ryhmään saattavat opillisesti erota toisistaan varsin huomattavastikin, tai joissain tapauksissa kaksi kirkkoa, jotka numeraalisesti kuuluvat eri leiriin, saattavat dogmaattisesti ollakin toisiaan varsin lähellä.

Ei muutenkaan pidä liikaa tuijottaa numeroon, siitä esimerkkinä vaikkapa niin sanotut nestoriolaiset, jotka kylläkin pitävät kiinni numerosta seitsemän, mutta antavat aivan toisenlaisen luettelon sakramenteista kuin esimerkiksi ortodoksit. Siitä huolimatta lienee heitä dogmaattiselta kannalta pidettävä ortodokseja hyvin lähellä olevina.

On myös ehkä hyvä muistaa, että roomalaiskatolinen kirkko lienee niin sanotuista vanhoista kirkoista ainoa, joka on virallisesti määritellyt sakramenttien lukumäärän seitsemäksi ja myös virallisesti kertonut, mitkä nämä seitsemän ovat. Eri asia on sitten se, että suurin osa vanhoista kirkoista on käytännössä samaa mieltä tässä asiassa, vaikka onkin eräitä ortodoksiteologeja, jotka katsovat sakramenttien lukumäärän suuremmaksi.

Kirkkojen välisessä keskustelussa – tai hienommin ja nykyaikaisemmin dialogissa – voidaan varmasti kuitenkin tämä kysymys selvittää varsin helposti, sillä ilmeisesti lukumäärä on paljossa riippuvainen siitä, miten sakramentit määritellään.

Jos protestanttiseen tapaan korostetaan sitä, että jokaisen sakramentin tulee toimittamismääräyksineen löytyä nykyisestä Uudesta Testamentista – sanon nykyisestä, vaikka hyvin tiedän, että Uuden testamentin sisältä kanoni on ollut lähes muuttumaton jo yli tuhat vuotta – voidaan varmasti päästä yksimielisyyteen siitä, että on vaikea hyväksyä useampaa kuin kaksi tai kolme sakramenttia.

Jos taas ortodoksisen kirkon tapaan korostetaan tunnustuskirjojen sijaan toimitusten salaisuusluonnetta ja niiden välttämättömyyttä yksilön pelastumiselle, päädytään varmasti suurempaan lukuun, ehkä seitsemään.

Tietenkin meilläkin mielellään korostetaan sakramenttien raamatullisuutta eli sitä, että ne ovat Jeesuksen Kristuksen asettamat, säätämät, mutta yleensä joudumme silloin Raamatun tulkinnassamme turvautumaan traditioon, ja kun kerran itse Raamattukin on tradition tulos, voidaan koko yritys katsoa tavallaan turhaksi. Se, mikä kerran on traditiota, on toki sitä siihen katsomatta, löytyykö se tradition yhdestä tai toisesta osasta. Onkin ehkä hedelmällisempää tyytyä korostamaan sakramenttien salaisuusluonnetta. Useimmilla vanhoilla ortodoksisilla kielillähän – myös seemiläiset mukaan lukien – latinalaisperäisen sakramentti-sanan sijasta käytetään sanaa, joka merkitsee salaisuutta.

On siis kysymys toimituksista, jotka ovat yksilön pelastuksen kannalta välttämättömiä ja vaikutustavaltaan meille käsittämättömiä. Esimerkiksi kasteessa me uskomme, että se on jokaiselle tarpeellinen, me uskomme, että siinä pestään pois synnit, ennen muuta niin sanottu perisynti, mutta me emme tiedä, miten se tapahtuu – ei toki veden ja saippuan voimalla.

Onkin korostettava, että vaikka voimme kertoa jokaisesta sakramentista, mitä siinä uskotaan tapahtuvan, ja voimme kertoa skolastisen pikkutarkasti, minkälaiset ulkonaiset puitteet sakramentti saa, emme yhdenkään kohdalla pysty itse tapahtumasta sanomaan muuta kuin että Pyhän Hengen voima vaikuttaa. Sen sijaan emme koskaan puhu esimerkiksi papin voimasta, sillä pappi on vain väline, ei voiman lähde. Uskoisin, että tältä perustalta olisi useimpien kirkkojen helppo hyväksyä toistensa sakramenttiluettelot.

Missä sitten piilevät kaikki hankaluudet? Miksi yksi kirkko jakaa avokätisesti sakramenttejaan esimerkiksi ehtoollista kenelle hyvänsä, toinen taas hädin tuskin omille jäsenilleen? Ja onko koskaan mahdollista löytää todella yhteistä linjaa tässä asiassa?

Symboli vai todellinen?

Kuten tunnettua ortodoksinen kirkko tai kirkot ovat nykyisin varsin jäykästi sitä mieltä, että esimerkiksi ehtoollista ei saa antaa muille kuin ortodokseille ja että ortodoksit eivät saa vastaanottaa ehtoollista muilta kuin ortodoksipapeilta. Eikä siinä kyllin, vaan jos luemme kanoneja kirjaimellisesti joudumme toteamaan, että suurin osa jäsenistäkään ei ole niitten mukaan ehtoolliseen oikeutettuja. Käytännössäkin lienee yksi tavallisimpia epitimioita ehtoollisen kieltäminen.

Jotta voisimme edes hiukan ymmärtää, mistä niin erilainen suhtautuminen eri kirkkojen välillä voi johtua, on meidän ilmeisesti mentävä itse sakramenttinäkemyksen pohjalle, ei pelkkiin muodollisiin määritelmiin.

Ehtoollisen suhteen kysymyksen täytyy ilmeisesti olla siitä, mitä ehtoollisen uskotaan olevan ja miten sen uskotaan vaikuttavan. Ensinnäkin mitä ehtoollinen on? Onko se todella Kristuksen Ruumis ja Veri eli Kristus itse vai onko se Kristuksen Ruumiin ja Veren symboli eli muisto?

Lienee tarpeetonta sanoa, että jos kysymyksessä todella on Kristuksen Ruumis ja Veri, ei sitä tule helposti jaella sinne tänne, eikä missään tapauksessa sellaisille, jotka eivät sitä uskolla ota vastaan.

Meillä ortodoksisessa kirkossahan me uskomme, että leipä, viini ja vesi todella muuttuvat Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi siinä määrin, että säilyttävät tämän muuttuneen luonteensa myös liturgian jälkeen, jonka takia ne yleensä pyritäänkin nauttimaan loppuun yhdellä kertaa, lukuun ottamatta tarkasti määrättyjä poikkeuksia, kun taas eräiden protestanttisten kirkkojen taholla ne tulkitaan joko symboleiksi tai sanotaan ainakin, että ne menettävät tämän muuttuneen luonteensa jumalanpalveluksen jälkeen.

Myös ehtoollisen vaikutus on varteenotettava seikka: vaikuttaako ehtoollinen jotakin vain, jos se vastaanotetaan oikealla uskolla, vai vaikuttaako se aina, myös silloin, kun vastaanottaja ei usko? Jos uskomme, jälleen ortodoksiseen tapaan, että ehtoollinen vaikuttaa aina, herää heti seuraava kysymys: onko vaikutus sitten positiivinen vai saattaisiko se olla negatiivinen esimerkiksi epäuskolla nautittaessa?

Meillä yleensä uskotaan, että vaikutus saattaa olla erittäin negatiivinen – ”se polttaisi niin kuin tuli” – väärin nautittaessa ja siitä käytännössä johtuu eräitten muitten kirkkojen karsaasti katsoma varovaisuus ehtoollista jaettaessa jopa omillekin jäsenille.

Jo näissä erilaisissa näkemyksissä on riittävästi syytä eroon eri kirkkojen välillä, mutta vielä vaikeammaksi asia tulee, kun ajattelemme, että kaksi erilaista tulkintaa missään asiassa ei voi olla yhtä aikaa totta: totuus on vain yksi, ja niinpä ehtoollinen ei voi esimerkiksi olla yhtä aikaa Kristuksen Ruumis ja Veri ja niiden pelkkä muisto.

Samalla tavalla esimerkiksi kaste ei voi olla yhtä aikaa syntien pois peseminen erityisesti niin sanotun perisynnin ja symbolinen esitys uskon ja syntien anteeksiantamisen vastaanottamisesta. Jos kaste on todellinen syntien anteeksi antaminen, ei anteeksiantoa ole ennen kastetta, jos se taas on jo tapahtuneen merkki, pysyy se pelkkänä symbolisena toimituksena, jota ei voida pitää tarpeellisenakaan ja jota ei tietenkään voida antaa esimerkiksi lapsille, jotka eivät vielä asiasta mitään ymmärrä. Totta kyllä, mekin uskomme syntien anteeksi antamiseen erillisinä toimituksena ja sakramenttina, mutta sitä käytetään vain kasteen jälkeen, ei ennen kastetta.

Samalla tavalla voitaisiin käsitellä kaikki eri sakramentit ja muutkin toimitukset ja aina päädymme samaan pelottavaan kuvaan: eri kirkot puhuessaan sakramenteista eivät läheskään aina puhu ollenkaan samasta asiastakaan muuten kuin puhtaan ulkonaisesti. Kaste, ehtoollinen ja muut toimitetaan kyllä ulkonaisesti enemmän tai vähemmän samalla tavalla, mutta siihen kaikki yhtenäisyys näyttää eräissä tapauksissa loppuvankin.

En usko, että kukaan moderni teologi tai ei-teologikaan pitää todellisena vaikeutena erilaisia liturgisia muotoja: käytämmekö virsikirjaa vai laulammeko mineoista lienee lopulta niitä vähemmän tärkeitä asioita.

Tosin on hankalaa – koska sakramentit ovat salaisuuksia – tietää, pätevätkö kaikki erilaiset kaavat todella. Siitä syystä varmaan olemme päätyneet käyttämään vain paria kolmea erilaista liturgiakaavaa ja vielä harvempia kaavoja muitten sakramenttien osalta, mutta varmasti itse kaava on sittenkin vain sivuasia, inhimillinen tekijä, jonka suhteen voidaan päästä yhteisymmärrykseen.

On paljon kiistelty aikojen kuluessa esimerkiksi siitä, tapahtuuko muuttuminen ehtoollisessa niin sanottujen asetussanojen aikana, vai onko niin kuin ortodoksisissa liturgioissa niin kutsuttu epikleesis-osa välttämätön. Muistetaan kuitenkin, että esimerkiksi jo Rubbulas Edessalainen (435) piti molempia osia välttämättöminä, yhtenä kokonaisuutena, joten lienee lähinnä yhdentekevää ratkaistakaan kiistaa milloinkaan, niin kauan kuin molemmat liturgiset osat ovat mukana.

Joku ehkä toteaa, että jos oikea usko on sakramenttien vastaanottamiselle niin tärkeä, että sen mahdollisenkaan puuttumisen takia evätään esimerkiksi ehtoollinen, niin kuinka sitten avioliiton sakramenttia jaetaan niissäkin tapauksissa, joissa toinen osapuoli ei ole ortodoksi ja mahdollisesti on jopa nimenomaan todennut, että ei usko avioliittoon sakramenttina? Vastauksena tähän voidaan todeta, että on korostettava uskovaa eikä uskotonta vastaanottajaa. Tässä voimme kerran viitata Raamattuunkin eikä vain traditioon: apostoli Paavali sanoo nimenomaan avioliiton suhteen: ”Sillä mies, joka ei usko, on pyhitetty vaimonsa kautta, ja vaimo, joka ei usko, on pyhitetty miehensä, uskonveljen, kautta, muutoinhan teidän lapsenne olisivat saastaisia, mutta nyt he ovat pyhiä” (1. Kor 7:14).

Ehkä tavallaan vielä vaikuttavampi on se todistus, jonka löydämme Apostolien tekojen kirjasta: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi” (Ap.t.16:31). Ehkä tämä tekstikohta on kreikaksiselvempi, mutta suomeksikaan sitä ei voi juuri väärinkäsittää. Uskovan osapuolen merkitys on niin suuri, ettäuskotonkin tulee siunauksesta osalliseksi. Erikoisen mielenkiintoinen tämä kohta on, mitä tulee lapsienkastamiseen ja kummien rooliin.

Voidaan siis todeta, että milloin sakramentin yhteydessä on pakko antaa se myös uskottomalle, jotta uskova ei jäisi ilman, niin tehdään. Myös kirkon käytäntö nykyajaltakin todistaa, että poikkeuksia sakramenttien jakamisen suhteen on tehty, milloin se voidaan katsoa todella välttämättömäksi. Mutta itse periaate pysyy: sakramentteja on jaettava äärimmäisen varovaisesti, ettei vahingossakaan ”heitettäisi helmiä sioille”.

Me olemme ne viljelijät, joiden käsiin Jumala on jättänyt viinitarhansa, me joudumme myös vastaamaan siitä, että hedelmät tulevat viinitarhan oikealle Herralle, eivätkä joudu vääriin käsiin. Siksi ortodoksinen kirkko onkin ottanut kannakseen sen, että ehtoollista ei jaeta muille kuin oman kirkon jäsenille.

Näin on myös muiden sakramenttien kohdalla, ennen kuin voidaan todeta, että uskon ykseys on tosiasia. Pelkkä mahdollisten määritelmien ykseys ei riitä.

Näkymättömän armon näkyvät merkit

Ortodoksinen kirkko on jo kauan opettanut, ettäsakramentteja, erityisiä pyhittäviä toimituksia ihmisenpelastukseksi, jotka Herra itse on meille tarpeelliseksiosoittanut, on seitsemän.

Vaikka yksikään kirkolliskokous ei ole nimenomaan lausunut, että seitsemän olisi oikea luku tukee sitä kuitenkin ikivanha traditio ja se tosiseikka, että kaikki vanhat kirkot – ortodoksinen, roomalaiskatolinen, monofysiittiset ja nestoriolaiset – tuntuvat pitävän siitä luvusta kiinni. Sen luvun tueksi vedotaan myös mielellään Sananlaskujen kirjan 9:nnen luvun jakeeseen yksi: ”Viisaus on talonsa rakentanut, veistänyt seitsemän pylvästänsä”. Siinä ajatellaan talolla tarkoitettavan kirkkoa ja pylväillä niitä toimituksia, jotka ovat tarpeellisia pelastuksen takia, siis sakramentteja.

Pyhä Augustinus on sanonut, että sakramentti on Jumalan näkymättämän armon näkyvä merkki. Se on pidettävä aina mielessä, että emme sekoittaisi toisiinsa näkyviä ja näkymättämiä asioita. Esimerkiksi kun uskomme, että kasteessa pestään pois synnit, ei suinkaan kastevesi riitä niitä pesemään, ei vaikka juuriharjaa käytettäisiin, vaan se mikä todella vaikuttaa, on Jumalan armovoima. Mutta niin me uskomme. Jumala halusi auttaa heikkouskoista ihmistä antamalla näkyviä toimituksia, jotka yleensä kuvaavat sitä mitä todella tapahtuu.

Samalla muistettakoon kuitenkin, että uskomme mukaan sakramentit ovat todellisia, eivät pelkkiä vertauskuvia, koska itse Herra Jeesus Kristus on ne asettanut. Leipä ja viini ehtoollisessa ovat todella Kristuksen ruumis ja veri, vaikka näkyvältä muodoltaan kovin muistuttavatkin leipää ja viiniä.

On monta tapaa jakaa sakramentit ryhmiin. Voimme erottaa sellaiset sakramentit – tai salaisuudet, mehän emme pysty käsittämään, miten ne toimivat –, joita ei kenenkään kohdalla toimiteta toiseen kertaan: kuten kaste ja pappeus. Ja muut sakramentit, joita voidaan tilanteen mukaan toimittaa yhä uudelleen. Voimme myös erottaa sakramentit sellaisiin, jotka aina toimitetaan kirkossa, kirkkorakennuksessa ja sellaisiin, jotka voidaan toimittaa muuallakin, kodeissa tai ulkoilmassakin.

Kirkossa toimitettavia ovat pappeus ja mirhavoitelu. On varmaan syytä huomauttaa, että vaikka jokainen pappi toimiikin mirhavoitelun välittäjänä, yleensä heti kasteen jälkeen, niin varsinainen pyhitys tapahtuu lähes poikkeuksetta jonkun patriarkan toimesta, ja mirhavoide valmiiksi pyhitettynä lähetetään sitten seurakuntiin.

Tässä yhteydessä haluan mainita myös kirkonvihkimisen pyhän toimituksen. Vaikka sitä ei luetakaan sakramentteihin, se kuitenkin luonnollisesti toimitetaan aina kirkossa, eikä siinä kyllin, sen toimittajana on aina piispa. Papitkin voivat siunata kirkkorakennuksia käyttöön, mutta oikeaa kirkonvihkimistä ei toimita kukaan muu kuin piispa.

Välttämättömät pelastukselle

Piispa onkin kaikkien sakramenttien ensisijainen toimittaja täällä maan päällä niiden näkyvässä muodossa. Mirhallavoitelu esimerkiksi on jatkuvasti piispojen toimitus, koska papit eivät itse pyhitä mirhavoidetta. Sillä tavalla, että mirhavoiteen pyhittää patriarkka halutaan ilmaista eri paikallisten kirkkojen yhteenkuuluvuutta, mutta jokaisella piispalla on muodollisesti valta siihen.

Koska kuitenkin sakramentit ovat suorastaan välttämättömiä yksityisille kristityille ovat piispat valtuuttaneet papitkin useimpia niistä toimittamaan. Eihän voida ajatella, että esimerkiksi liturgia toimitettaisiin vain silloin, kun piispa ehtii tulla paikalle.

Mirhallavoitelun lisäksi vain pappeuden sakramentin toimittaminen, eli siis diakoniksi, papiksi tai piispaksi vihkiminen, on jäänyt piispojen tehtäväksi, osittain varmaan siksi, että pappeuden arvo siten tulisi oikein korostetuksi. Piispaa eli ”täydellistä” pappia vihkimään tarvitaan käytännössä jopa kolme piispaa, mutta myös ehkä siksi, että niin tarpeellinen toimitus kuin se onkin se ei juuri koskaan ole niin kiireellinen, etteikö piispakin ehtisi paikalle.

Kirkollahan on kuitenkin satoja, ehkä tuhansiakin erilaisia palveluksia ja rukouksia käytettäviksi mitä moninaisimmissa elämäntilanteissa. On sanottu, että ortodoksinen kirkko siunaa kaiken. Miksi sitten näitä seitsemää sakramenttia korostetaan niin erityisesti?

On jo mainittu, että niitä pidetään välttämättöminä ihmisen pelastumiselle. Uskomme, että Jumala antoi ne meille niin kuin koko maanpäällisen kirkkonsakin sen tähden, että meidän olisi helpompi ottaa vastaan Hänen armonsa sellaisissa muodoissa mihin me olemme tottuneet aineeseen sidottuja kun olemme. Mutta kaikki toimitukset ovat samalla tavalla näkyviä, mikä sitten erottaa nämä seitsemän kaikista muista?

Me uskomme, että syntiinlankeemuksessa ihmisluonto ikään kuin likaantui, ihmisellä ei enää ollut sellaista asua, vaatetta, joka sopisi Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan. Itse Jeesushan antaa meidän selvästi ymmärtää, että vaikka kaikki ovatkin kutsutut hääjuhlaan, ei sinne ole menemistä, ellei edes yritä pukeutua ”hienosti”. Omin voimin me emme kuitenkaan pysty itsestämme poistamaan synnin aiheuttamaa likaa, vaan me tarvitsemme siihen Jumalan apua. Ja apua me saammekin.

Kaste, mirhallavoitelu, ehtoollinen, synninpäästö

Koska me uskomme, että jokainen ihminen on jo syntyessään ”likaantunut” ei omaa syyllisyyttään, mutta ihmisluonnon turmeluksen takia, haluamme suorittaa puhdistuksen niin aikaisin kuin mahdollista kunkin kohdalla jo aivan pian syntymän jälkeen.

Tämä ensimmäinen puhdistus on pyhä kaste, jossa ”vaatteemme pestään” niin, että voimme päästä Jumalan valtakuntaan. Ja siihen liitetään yleensä heti vahvistuksen sakramentti pyhä mirhallavoitelu niin, että saisimme Jumalalta voimaa pysyä puhtaina, ottaa aktiivisesti osaa Jumalan valtakunnan työhän ja ottaa vastaan niitä moninaisia Pyhän Hengen lahjoja, joita maailmassa tarvitsemme. Tuon synnynnäisen vian takia on kaste ainoa sakramentti, jonka toimittajana voi hätätilassa olla myös maallikko, sillä ei haluta, että kukaan kuolisi kastamattomana.

Kastetta ei koskaan toimiteta uudelleen, mutta mirhallavoitelu voidaan eräissä tapauksissa uudistaa, varsinkin jos joku on niin sanoissaan kuin teoissaankin ensin sanoutunut irti Jumalan armosta ja sitten palaa takaisin.

Jeesus kuoli meidän edestämme lunastaakseen meidän velkamme. On siis tärkeätä, että osallistumme tuosta lunastuksesta, saamme sen omaksemme. Sitä varten meillä on pyhän ehtoollisen sakramentti, jossa Jeesuksen omien sanojen mukaan kirjaimellisesti otamme Hänen ruumiinsa ja verensä, juuri sen ruumiin joka meidän tähtemme kärsi ja sen veren, joka meidän tähtemme vuodatettiin.

Pyhää ehtoollista voidaan syystä pitää koko kirkon, Kristuksen seurakunnan salaisuuden kuvauksena: olemmehan me Kristuksen ruumiin jäseniä, onhan kirkko itse Kristuksen ruumis! On luonnollista, että yritämme kaikin tavoin tulla tähän yhteyteen mahdollisimman puhtaina ja ”häävaatteissa”. Luotamme siihen, että Jumala armossaan ottaa meidät vastaan sellaisina kuin olemme, mutta kuitenkin meidän on edes yritettävä. Siksi paastoamme aivan erityisesti ennen ehtoollista, luemme rukouksia tavallista enemmän ja niin edelleen.

Mutta ihmisinä emme pysty aina edes hyvällä tahdollamme välttämään syntiä, joka saastuttaa meidät, ja siksi tarvitsemme Jumalan apua, että Hän taas puhdistaisi meidät niin kuin kasteessakin, ja palauttaisi meidät siihen puhtauden tilaan, joka alun perin oli tarkoitettukin ihmisille. Sitä varten meille on annettu synninpäästön eli synnintunnustuksen sakramentti.

Tunnustamista tarvitaan muun muassa siksi, että siten osoitamme olevamme tietoisia edes siitä, mitä ei olisi pitänyt tehdä, mutta myös siksi, että pappi ehkä pystyy auttamaan meitä niin ettemme uudelleen lankeaisi ainakaan samaan syntiin. Mutta todellinen sakramentti on tietenkin synninpäästö, jossa Jumala jälleen puhdistaa meidät kaikesta sellaisesta saastaisuudesta, mitä olemme itseemme keränneet.

Nämä neljä sakramenttia ovat uskomme mukaan välttämättömiä jokaiselle aikuiselle henkilökohtaisesti. Ja ihmisen oman heikkouden takia on varsinkin ehtoollisen ja synninpäästön toistaminen tarpeellista.

Pappeus, avioliitto, sairaanvoitelu

Pappeuden sakramenttia voidaan pitää tarpeellisena vain epäsuorasti eli niin, että sakramenttien toimittamista varten on välttämätöntä, että kirkossa on pappeja, mutta jokaisen kristityn ei tarvitse sitä sakramenttia omalla kohdallaan ottaa vastaan.

Piispat ovat varsinaisia pappeja, ylipappeja, mutta papeilla ja diakoneilla, pappeuden alemmilla asteilla, on valtuus toimittaa ennen kaikkea sellaisia sakramentteja ja jumalanpalveluksia, joiden tiheä toistuminen on suotavaa.

Avioliiton sakramentti on välttämätön niille, jotka on siihen kutsuttu, mutta jo vanhastaan kirkko on hyväksynyt ajatuksen, että kaikkien ei tarvitse mennä naimisiin.

Sairaanvoitelun sakramentti – seitsemäs – on ehkä myös sellainen, johon kaikkien ei tarvitse osallistua, mutta koska on olemassa pelko, että olemme tietämättämme tai unohtaen tehneet jotakin, josta meitä sairaudella rangaistaan, on hyvin vaikea sanoa, koska siihen ei tarvitsisi osallistua.

Korostettakoon, että ei tarvitse olla mitenkään erityisesti sairas, että voisi sitäkin kautta pyytää apua Jumalalta. Ennen muuta emme koskaan saisi pelätä sakramentteihin osallistumista, vaan meidän tulee muistaa, että Jumala on hyvyydessään antanut ne meille juuri sitä varten, että voisimme puhdistautua synnin liasta.

Sakramentit eivät ole hurskaita ja hyviä varten: ”eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”, ne ovat meitä varten, jotka yhä uudelleen sorrumme syntiin yrityksistä huolimatta. Lähestykäämme siis niitä uskalluksella luottaen Jumalan armoon, tietoisina siitä, että Jumala haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan.

Jumala tarvitsee meitä

”Siihen aikaan Jeesus nousi vuorelle ja kutsui tykönsä ne, jotka hän itse tahtoi, ja he menivät hänen tykönsä” (Mark. 3:13–19). Jumalan ääni kaikuu joka hetki maailmassa, Hänen luomakunnassansa, kutsuvana. Se kutsuu kaikkia pelastukseen, mutta joskus se kutsuu myös erityistehtäviin niitä, ”jotka Hän itse tahtoo” tehtäviin, joiden ainoana päämääränä ja tarkoituksena on ihmisten pelastuminen.

Me tiedämme, että Jumala haluaa kaikkien pelastuvan. Mutta rakkaudessaan Hän haluaa ihmisen tässäkin asiassa käyttävän vapaata tahtoaan, suurinta lahjaa, minkä Jumala luodulleen on suonut. Sen tähden Hän tuli itse maailmaan, ihmiseksi, meidän kaltaiseksemme. Sen tähden Hän jätti meille perintänään oman Ruumiinsa, pyhän Kirkkonsa, että jokainen haluava voisi vapaaehtoisesti tulla Hänen tykönsä jo tässä maailmassa, tässä elämässä.

Jumala kutsuu työhönsä, kenet itse tahtoo, mutta kuitenkin Hänen rakkautensa tähden riippuu meistä itsestämme, otammeko kutsun vastaan. Pyhät apostolitkin, evankeliumin kertomuksen mukaan, itse ”menivät hänen tykönsä” kutsun saatuaan. Samoin yhä tänäkin päivänä meillä on vapaa valta vastata tai olla vastaamatta Herran kutsuun.

Olkaamme kuitenkin joka hetki varuillamme. Herra itse on kertonut meille Sakkeuksesta, tullimiehestä, evankeliumissaan: väen paljouden tähden hänen piti nousta puuhun saadakseen nähdä Jeesuksen, ja puuhun noustuaan sai hän kuulla Jeesuksen ihanan lupauksen tulla hänen kotiinsa.

Se väen paljous – niin pyhät isät ovat meille selittäneet – on se kiusausten suuri joukko, joka pyrkii kaikkina hetkinä estämään meitä tapaamasta Jeesusta. Metelillään se pyrkii kiinnittämään meidän huomiomme kaikkeen maalliseen tärkeämpään, jotta emme vain vastaisi Jeesuksen kutsuun.

Olemme ehkä jotenkin epämääräisesti selvillä siitä, että Jeesus on lähellämme, että Hän todella on läsnä nytkin ja joka hetki pyhässä Kirkossansa, pyhissä salaisuuksissansa, että Hän nytkin kutsuu meitä, mutta tuo suuri joukko ja melu tekee meidät haluttomiksi kaiken kiireen keskellä noudattamaan Sakkeuksen esimerkkiä: emme halua kiivetä hyveen puuhun, jotta Jeesus näkisi meidät, emme kiireittemme ja huoliemme keskellä halua vastata Hänen kutsuunsa.

Kuitenkin tuo kutsu kaikuu nytkin meitä tavoitellen. Jumala tarvitsee meitä. Vastaammeko Hänelle? Menemmekö Hänen tykönsä?

rovasti Johannes Seppälä 1979

12.6.2025