Kaupan ja verotuksen muutokset käynnistivät reformaation. Jalometalleja ryhdyttiin tuomaan siirtomaista ja verotuksen perusteeksi tuli rahan arvo.
Euroopan väestöstä 85 prosenttia asui edelleen maaseudulla ja se oli reformaation onnistumisessa keskeisessä asemassa. Maanomistus (seigneurie) kasvoi liiketoiminnaksi ja keskittyi. Englantilainen lakimies Thomas More julkaisi ajan ongelmista kirjan (Utopia).
Ongelman ydin oli kokoelma oikeudellisia, taloudellisia ja uskonnollisia kysymyksiä. More pohti: Miten toimii yhteiskunta, jossa työn tekijä ei omista työsuoritustaan; mikä oli yksilön oman työn ja muiden hyväksi tehtävän työvelvollisuuden, taksvärkin suhde?
Mondialisaatio ei edennyt Länsi– ja Itä–Euroopassa samassa tahdissa. Inflaatio syntyi, kun kultaa ja hopeaa oli helpompi hankkia kuin elintarvikkeita.
Euroopassa oli kolme kristillistä kansalliskirkkoa, Ranska, Englanti ja Espanja. Ensimmäinen oli syntynyt Ranskaan. Se oli läntisen maailman patriarkan Rooman paavin lempilapsi, ”kirkon esikoistytär” (la fille aînée de l’Église). Tuo asema oli uhattuna saksankielisen itäisen keisarikunnan poliittisen (Reichsreform) ja uskonnollisen (reformatio) transformaation seurauksena. Alkoi sisällissota, jonka haavat paransi ensimmäinen Bourbon–suvun hallitsija Henrik IV.
Protestantiksi kastettu Henrik liittyi katoliseen kirkkoon Ranskan kruunun saadakseen. Tuolta ajalta ovat Henrikin kuolemattomat sanat ”Pariisi on aina yhden messun arvoinen”. Suvaitsevainen Henrik on Jeanne d’Arcin ohella toinen Ranskan kansallissankari, jonka nimi näkyy kaikkien kaupunkien aukioiden ja katujen nimissä. Hänen nimeään kantava Pariisin paras peruskoulu (Lycée Henri–IV) toimii edelleen 500–luvulla perustetun luostarin tiloissa. Koulun kirjasto on Vatikaanin ja Oxfordin yliopiston kirjastojen jälkeen Euroopan suurin keskiajan käsikirjoitusarkisto.
Ranska solmi paavin kanssa sopimuksen (primitiva illa ecclesia), joka oli ensimmäinen moderni konkordaatti (concordatum). Sen mukaan piispojen ja luostarin johtajien nimitysvalta oli kristityllä kuninkaalla, joka sai myös oikeuden määritellä Ranskan piispojen saamista kirkon toiminnan käynnistysveroista (annates) ja avustuksista (benefices).
1500–luku: reformien aika
Kanonisen oikeuden totaalinen kansallistaminen tapahtui ensimmäisenä Englannissa, jossa parlamentin päätöksellä (Statute in Restraint of Appeals) kiellettiin muutoksenhaku paaville Roomaan. Sen jälkeen säädettiin (Act of Supremacy), että kuningas oli Englannin kirkon ainoa päämies.
Paavi oli nimennyt Espanjaan ensimmäisen katolisen kuninkaan (Regi Hispaniarum Catholici) Ferdinandin. Hänen puhdasoppiset seuraajansa yrittivät tuloksetta koota kristillisen maailman koalitiota Itä–Rooman sulttaania Suleiman Suurta vastaan.
Neljäs kansalliskirkko syntyi Saksaan. Sitä helpotti se, että alueetta ei johtanut yksi keisari vaan useat ruhtinaat, joista suurin osa kääntyi protestantismiin jo ennen Augsburgin valtiopäiviä. Sen jälkeen kirkon päätöksentekoa johti papiston ja maallikoiden kokous (consistorium), joka oli kanonista oikeutta tulkitessaan alisteinen ”kenen maa, sen uskonto” –periaatteelle.
Saksan alueella oli yhdeksän itsenäistä metropoliittakuntaa (provincia ecclesiastica) ja 54 arkkipiispan tai piispan johtamaa hiippakuntaa. Kanoninen alue oli valtava, se ulottui Itä–Ranskan Besançonista Baltian Riikaan. Kolmannes koko alueen omaisuudesta oli 50 piispan ja 40 luostarin hallinnassa. Kolme piispoista oli myös vaaliruhtinaita (princeps elector) eli alueittensa suvereeneja hallitsijoita.
Martin Lutherin traktaatti (An den christlichen Adel) nosti Justinianoksen kesaropapismin uudelle tasolle: ”Koska siviilivalta on kastettu siinä missä mekin ja koska sillä on sama usko ja evankeliumi, on meidän annettava sen toimia pappina ja piispana ja hyväksyä sen toimet hengellisinä ja hyödyllisinä kristilliselle yhteisölle”.
Idässä Bysantin aika oli päättynyt ensin latinalaisten ja sitten osmanien valloitukseen. Kanonisen lain osalta keskityttiin keskiaikaisten dokumenttien arkistointiin, kuten Demetrios Khomatenoksen ja Ioannes Apokaukoksen töistä käy ilmi. Historiallisen muistin tallentaminen oli erityisessä arvossa: niin Roomassa kuin Konstantinopolissa arkistonhoitajan (cartularium, χαρτοφύλακες) toimi oli protokollassa korkealla.
Oli liian myöhäistä yrittää yhdistää Länsi–Euroopan jakaantunut kirkko. Hajaannusta yritettiin pysäyttää 18 vuotta kestäneessä konsiilissa (Concilium Tridentinum) Italian Trentossa. Suurin osa konsiilin päätöksistä koski disipliiniä.
Katolisen kirkon vaikutusvallan vähenemiseen protestantismin valtaamilla alueilla vastattiin Trentossa esittämällä hallitsijoille vetoomus kansalaisten uskonnollisten oikeuksien kunnioittamisesta. Trenton konsiili vahvisti vuonna 1550 edelleen voimassa olevan linjauksen kanonisesta avioliitosta, joka on yhtä aikaa sekä sakramentti että yksityisoikeudellinen sopimus.
Epävarmuus saksalaisen reformaation menestyksestä sai Tanskan kuninkaan Kristian II:n epäröimään reformaatiohallitsijoihin liittymistä. Kristian matkusti Tukholmaan, jossa vankeudesta vapautettu Uppsalan arkkipiispa Gustav Eriksson Trolle kruunasi Kristianin kolmannen Kalmarin unionimaan Ruotsin kuninkaaksi. Arkkipiispa Trolle oli Kristianin ja Kalmarin unionin tukija, mutta Ruotsin itsenäisyyttä haluavan kuvernöörin (regens) Sten Sturen vastustaja.
Kristian sai arkkipiispa Trollen käyttämään kanonista valtaansa vihollistensa eliminoimiseksi. Toimittamalla Kristianille listan sadasta vääriin opillisiin valintoihin eli heresiaan syyllistyneistä, arkkipiispa Trolle sinetöi heidän kohtalonsa Tukholman verilöylyssä (Stockholms blodbad).
Heresian pääsyynä oli syytettyjen osallistuminen harhaoppisina arkkipiispa Trollen vastaisiin kanteisiin syrjäyttämiseen ja vangitsemiseen. Trollen argumentit olivat kanonisesti valideja. Pyhien apostolien (6. kanoni) ja Konstantinopolin I synodin (75. kanoni) säännöissä hereetikkojen osallistuminen piispanvastaisiin kanteisiin (κατηγορία) kielletään.
Ruotsin ja Tanskan kesaropapismin mallina oli Englanti. Vuonna 1534 Englannissa oli säädetty laki, jolla uskollisuus Rooman paaville oli määritelty valtiorikokseksi. Turun (1599) ja Linköpingin (1600) verilöylyissä tuomion perusteena oli esivaltaa oikeudettomasti loukanneiden rankaiseminen (τιμωρία).
Kuningas Kristianin ja arkkipiispa Trollen kovan linjan perustana näyttäisi olleen pyhien apostolien kanonien (84. kanoni) majesteettirikos, joka oli samassa erityiskategoriassa kuin sotarikokset. Majesteettirikosten tapauksissa Trullon synodin edellyttämä (102. kanoni) punninta tarkkuuden ja vallitsevien tapojen välillä oli osoittautunut käytännössä erityisen vaikeaksi.
Yksi Tukholman verilöylyssä poltetuista oli Kustaa Vaasan isä. Oli selvää, että Kustaa valitsi valtaan päästyään reformaation ja erotti Trollen. Kustaa antoi luvan painaa ruotsinkielisen Raamatun ja kruunasi itse uuden luterilaisen arkkipiispan. Ruotsin evankelinen kuningaskunta luotiin Västeråsin valtiopäivillä. Kirkon ensimmäinen jäsen eli päämies oli kuningas. Samalla arkkipiispa, jonka piispanistuin oli sijainnut vuodesta 1164 lähtien Uppsalassa, ei ollut enää piispoista ensimmäinen (summus episcopus) vaan ainoastaan ensimmäinen vertaistensa joukossa (primus inter pares).
Ruotsalaisen luterilaisen kuningaskunnan loi lopullisesti Pohjolan Leijona Kustaa II Adolf. Euroopan ensimmäinen luterilainen kuningaskunta oli kuitenkin ollut Kristian III:n julistama Tanska.
Valtiollinen puhdasoppisuus näkyi myös osmanisulttaanien asenteissa. Ekumeeninen patriarkaatti joutui muuttamaan Konstantinopolissa vuosisadan aikana kolme kertaa ja koko ajan pienempiin tiloihin. Vanhan Rooman rinnalla arvoasteikossa ollut patriarkaatti joutui viettämään seuraavat 400 vuotta hiljaiseloa.
1600–luku: valtiollinen luterilaisuus
Euroopan maat siirtyivät yhteiskuntarauhan turvaamisessa valtiollisiin ratkaisuihin. Saksan Maksimilian oli säätänyt paikallisen kuninkaan takaaman omistusoikeuden (Ewiger Landfriede), jolla kiellettiin keskiaikainen oman käden oikeus (Fehderecht).
Hollantilainen Johannes Wtenbogaert antoi kirjassaan (Tractaet) kirkon ja valtion suhteille kolme mallia. Ensimmäinen oli paavillinen malli, jossa maallinen valta ei ollut kirkollisen yläpuolella. Toinen malli oli kollateraaninen, jossa sekä kirkollinen ja maallinen valta toimivat tahoillaan yhteiseksi hyväksi.
Wtenbogaert hylkäsi molemmat kolmannella, vanhatestamentillisella hallintomallilla. Sen esikuvana oli Mooseksen ja Joosuan teokraattinen johtajuus. Se kerrotaan Wtenbogaertin mukaan tarkasti roomalaiskirjeen (Room.13:1–7) ohjeissa kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan. Wtenbogaert halveksi keskiajan vertauskuvia hengellisestä ja maallisesta, sielusta ja ruumiista tai auringosta ja kuusta. Hänen mukaansa hengellisten asioiden kontrolli (jus circa sacra) kuului yksin paikallisviranomaiselle, maistraatille (magistratus)
Protestantismin yhteiskunnallisen ideologian, maallisen ja hengellisen regimenttien yhteyden, teesitti saksalainen Joachimus Stephani. Regimenttien hierarkian jäsennellyt sitaatti (cujus regio, ejus religio) on Stephanin kanonisen oikeuden kirjasta (De jurisdictione Judaeorum, Graecorum et Ecclesiasticorum): ”Voidaan sanoa, että tänään uskonto ja valta yhdistyvät sillä tavalla, että sieltä, mistä tänään löytyvät valta, eli sotilaallinen johto, hallitus ja alueen omistus tai sen laillinen hallinta, siellä on myös uskonto, eli piispallinen auktoriteetti ja hengellinen ohjaus” (Ideo hodie religionem regioni cohaerere dici potest, ut cujus sit regio, hoc est ducatus, principatus, territorium, seu jus territorii, ejus etiam sit religio, hoc est jus episcopale seu jurisdictio spiritualis).
Yhteiskunnallisilla muutoksilla oli kanoninen ulottuvuus. Vanhan maailman valtioaate oli perustunut lakien ja kanonien harmoniaan. Uudella ajalla kaikki kansalaiset olivat yhden lain alaisia. Kuninkaan Englannin alahuoneessa käyttämän termin mukaan tällaisen lain oli tuottanut oikeusvaltio (the rule of law). Termi ei arvota oikeutta tai valtiota, vaan yhdistää ne tavalla, joka sai monen valistuneen itsevaltiaan toimimaan ilman moraalisia pidäkkeitä.
Protestanttisen ja katolisen monarkkisuuden rinnalla eli edelleen niitä, jotka puolustivat konsiliaarista konstitutionaalisuutta. Kanonisteista muun muassa italialainen Thomas Cajetan ja ranskalainen Edmond Richer vastustivat absolutismia niin kuninkaallisissa kuin paavillisissa kirkoissa.
Keskiajan perintönä pappien rekrytoinnissa oli ollut kolme tietä: hallitsijan etuoikeuden (regalia), papiston ja maallikkojen kokouksen (consistorium) sekä kirkon omistajan (patronus) tahdon kautta. Nuo kolme tietä olivat eläneet rinnan ekumeenisten synodien ajoista lähtien.
Pohjoismaissa suurin osa pappien valinnasta oli tapahtunut piispan ja seurakuntalaisten yhteistyössä. Muutoksen tähän toi Kustaa Vaasa, joka määräsi niin pappien nimittämisen kuin seurakuntien perustamisen yksin hallitsijan privilegioiksi. Hallitsijan etuoikeusperiaate johti myös käytäntöön, jossa kirkon virat siirtyivät usein perintönä isältä pojalle.
Leo Viisaan lakikokoelmasta (Basilica Nomina) lähtien lain tulkinta oli siirtynyt Bysantissa hierokratian kanonisteille. Oikeustieteen kehitys esti kuitenkin sen, ettei kanonien sakralisointi johtanut monoliittiseen toora– tai sharia–tyyppiseen oikeusfilosofiaan. Vaara tällaiseen oli todellinen.
Bysantin perintöalueilla Balkanilla ja Venäjällä hallitsijat tulkitsivat lakeja usein kanonien hengessä. Moskovassa pidetyssä kansallis- ja kirkolliskokouksessa (Стоглав) säädettiin sata kanonia, joissa kirkollisen disipliinin rikkomisesta säädettiin kovia maallisia rangaistuksia.
Vastareformaation oppi seitsemästä sakramentista tai ensimmäisen kansan käyttöön tarkoitettavan messukirjan julkaiseminen 100 000 kappaleen painoksena ei pysäyttänyt reformaatiota. Kaksi vastareformaation käynnistämää kampanjaa kuitenkin onnistui: konkordaatit Rooman ja uusien kansallisvaltioiden välillä sekä kasvatuslaitosten (seminarium) käynnistäminen pappien kouluttamiseksi.
Ensimmäiset konkordaatit olivat sopimuksia, joilla taattiin katolisten oikeus kanonisten prinsiippien applikoimiseen. Myöhemmin sopimuksista tuli diplomaattisia konventioita. Konkordaattien seurauksena katolisia ja myöhemmin myös ortodoksisia pappisseminaareja perustettiin satoja ja niistä tuli kunnallisten keski- ja oppikoulujen edeltäjiä.
Pohjoismaisen kesaropapismin erinomainen edustaja oli Kaarle XI, jonka kirkkolaissa (Kyrkio–Lag och Ordning) kuningas määriteltiin kirkon ja valtion johtajaksi samalla tavalla kuin Jumala on maailman herra. Sunnuntaijumalanpalvelus säädettiin kansalaisille pakolliseksi, samoin kuin Lutherin pienen katekismuksen opetteleminen.
Samantyyppinen nomokanoni (Соборное уложение) säädettiin Moskovassa pidetyssä kansallis- ja kirkolliskokouksessa. Tsaari oli absoluuttinen itsevaltias (самодержец) ja rikkeet kirkkoa tai monarkkia kohtaan määriteltiin Ruotsin mallin mukaan rikoslaissa. Moraalisuuden ja pietismin kannattajaksi päätyi myös Tanskan Fredrik IV, joka määräsi jumalanpalveluksista poisjääneille kanonisia rangaistuksia: sakkoja ja häpeäpaalua.
”Kenen maa, sen uskonto” –periaate toimi myös niin, että hallitsija pystyi vaihtamaan uskontonsa. Se voitiin tehdä poliittisin tai tunneperustein. Tanskan ja Ruotsin kuninkaiden kääntyminen katolilaisuudesta luterilaisuuteen oli poliittinen valinta. Puolan kuninkaat August II ja Fredrik August kääntyivät luterilaisuuteen tunnesyin. Protestantit olivat suvaitsevaisempia uskonnon vaihtamiseen kuin katolilaiset tai ortodoksit.
Syy siihen, että Venäjän hovissa käännyttiin 1700–luvulta lähtien hallitsijoiden vaimojen hankkimiseksi saksalaisten ruhtinaiden puoleen oli yksinkertainen: saksalaiset olivat protestantteja ja valmiita vaihtamaan uskontonsa ortodoksisuuteen. Katolisissa kuningashuoneissa tämä ei olisi tullut kysymykseen. Katolisesta uskosta luopuminen olisi johtanut paavin langettaman kirkonkirouksen uhkaan.
Bysantin hierokratian perinteet jatkuivat osmani–imperiumissa, jossa sulttaanit olivat ryhtyneet ottamaan itselleen myös uskonnollisen johtajan kalifin arvon. Vähemmistöjen uskonnonvapaus taattiin suojelusopimuksella (dhimma), joka oli vastapalvelu veronmaksusta.
Dhimma solmittiin kolmen suurimman uskonnollisen vähemmistön kanssa. Niitä olivat kreikkalaiset ortodoksit, armenialaiset ja juutalaiset, joita oli muuttanut Espanjasta karkotuksen jälkeen tuhansittain dhimman suojelukseen Balkanille. Kaikkien ryhmien oikeudenkäyttöön sovellettiin sharian sallimia autonomiaperiaatteita. Näin Lähi-idän ja Balkanin ortodoksien kanonisen lain ylimmäksi tulkitsijaksi tuli Konstantinopolin patriarkka.
Osmanien suvaitsevaisuudessa armenialaisia, ortodokseja tai juutalaisia kohtaan korostui taloudenhoito. Piispat olivat sulttaanin palvelijoita yhteisöverojen kantajina ja jakajina (iltizām). Hiippakunnilta ja luostareilta kannettu yhteisövero oli korkea ja edellytti erityisesti Konstantinopolin patriarkalta korruption tunnistamista ja kanonisen taloudenhoidon tarkkaa noudattamista.
Venäjällä bysanttilainen hierokratia sai yhä enemmän teokratian piirteitä. Tsaari Aleksein uskonnolliset reformit johtivat patriarkan viraltapanoon Moskovan suuressa kirkolliskokouksessa 1667. Kokouksessa puhunut Gazan metropoliitta Paisios Ligarides julisti: ”Moskovan tsaari olkoon kuten Bysantin keisari Jumalan vikaari maan päällä”.
Ekumeenisten synodien kanoneissa moraalisesti moitittava käytös viittasi yksilön eksessiivisen itsetunnon eli hybriksen ongelmiin. Profanisointia (βλασφημία) merkitsevän käytöksen tulkitseminen tapauskohtaisesti rikkeeksi, synniksi tai virheeksi (ἁμαρτία) avasi mahdollisuuden kanonisten kysymysten käsittelemisen sotalakien prosessisäädösten mukaan. Henkilön syntien käsittelemistä ei-julkisina perusteltiin syytetyn oikeusturvan näkökulmasta. Käytännössä asia oli päinvastoin. Esimerkiksi Jumalan profanisoinniksi tulkittava puhe saattoi johtaa kuolemantuomioon jumalanpilkasta. Ajattelun ja tekojen niputtaminen yhdeksi rapautti kanonisen oikeuden uskottavuutta.
Kanoninen kirjallisuus uudella ajalla
Kanonien historia 1500–1800-luvuilta löytyy Auguste Flichen ja Victor Martinin teossarjan Histoire de l’Église depuis les origines jusqu’à nos jours neljästä viimeisestä kirjasta (XVII–XX).
Oikeuskäsityksen kehityksestä 1600–1700-lukujen Pohjoismaissa saa hyvän yleiskuvan artikkelista Absolutism and Autocracy Caroline Boggis–Rolfen kirjassa ”The Baltic Story. A Thousand–Year History of its Lands, Sea and peoples”. Venäjällä samaa ajanjaksoa kuvaa Византийская идея на Русской земле Aleksei Nikolinin kirjassa ”Церковь и государство, история правовых отношений”.
Balkanin kansojen 1600–1700-lukujen identiteetin muutoksista kerrotaan artikkelissa De l’idée slave au panslavisme autoritaire Francis Conte’n teoksessa ”Les Slaves: Aux Origines De Civilisations D’Europe Centrale Et Orientale VIe–XIIIe siècles”.
Lutherin ja Henrik VIII:n valtiokirkkodoktriinin syntyhistoria löytyy tarkasti dokumentoituna ja selitettynä Joseph Leclerin kirjassa ”Histoire de la tolérance au siècle de la Reforme”.
Balkanin oikeuskäsitysten muutoksia 1800-luvulla taustoittaa Yves Ternon kirjan ”Empire ottoman. Le déclin, la chute, l’effacement” artikkeli Un empire à découper.
Synodin ja pontifikaatin suhteita käsitellään Yves Congarin teoksen ”Episcopat et L’Eglise universelle. Unam Sanctam 39” tutkielmassa Primauté et collégialité au Premier Concile du Vatican, Potestas vere episcopalis.
Euroopan kristillisten perinteiden vaikutusta Pohjois-Amerikan kehitykseen analysoi Jean–Michel Lacroix’n Yhdysvaltojen historiaa käsittelevän kirjan ”Histoire des États-Unis” artikkeli La société coloniale.
Kanonista näkökulmaa demokraattisen ja rojalistisen maailmakuvan dialogiin löytyy David Heith–Staden väitöskirjasta The Rudder of the Church. A Study of the Theory of Canon Law in the Pedalion (Media–Tryck. Lund University).
Modernin nomokanonisuuden rajankäynnistä hyvä artikkeli on Jean–Paul Durand’n Code civil et droit canonique (Pouvoirs 2003/4. Le Code civil).
Papiston roolia kuninkaan ja kansan palvelijana analysoi Mikko Hiljasen tutkimus Servants of the Crown or Trustees of the People? Personal Agency Among the Local Clergy 1550–1610 (Finnish Literature Society).
Kanonisesta taloudenhoidosta Lähi-idässä, Balkanilla, Kreikassa ja Turkissa hyvä lähde on Marie-Christine Marcellesin ja Anne-Valérie Pont’n toimittama kirja ”Religions et fiscalite dans le monde méditerranéen”.
Marcellesin ja Pont’n kirjassa ortodoksista kanonista taloudenhoitoa Balkanilla analysoivat Raúl Estangüi Gómez artikkelissa Le statut fiscal des biens ecclésiastiques à Byzance: l’exemple des biens monastiques (XIe-XIVe siècle) ja Isabelle Dépret tutkimuksessa Èglise orthodoxe et fiscalite, de l’Empire ottoman à la Grèce contemporaine: reflets de rapports évolutifs entre une instituion religieuse et l’Etat?
Ortodoksisen kirkon kanonisteista 1800-luvulla Balkanilla, Kreikassa, Romaniassa ja Venäjällä löytyy hyvä katsaus metropoliitta Grigorios Papathomaksen kirjasta ”Droit canonique et ecclésiastique de l’Église orthodoxe. Sources, histoire, institutions et particularités”.
Papathomaksen kirjan artikkeleista hyödyllisin on Iulian Mihai L. Constantinescun ”La Science du droit canon (canonistes orthodoxes) au cours des XIXe et XXe siècles”. Constantinescu esittelee siinä tärkeimmät kreikan, romanian ja venäjän kielellä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa julkaistut akateemiset kanonisen oikeuden tutkimukset.
Suomenkieliset kommentaarit kanoneihin löytyvät metropoliitta Johanneksen kirjasta ”Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde kirkossa ekumeenisten synodien tradition valossa” ja rovasti Johannes Seppälältä traktaatista ”Kanoneista ja niitten luonteesta”.
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
31.5.2025
Seuraava osa: Kanonien historia XI – 1700–luku: absolutismi, 1800–luku: kohti tasavaltoja
