Nykyisen tavan mukaan antiminssi on välttämätön kaikkialla, missä halutaan toimittaa jumalallinen liturgia.
Antiminssi voidaan määritellä kangaskappaleeksi, jonka taakse on kiinnitetty pyhäinjäännös ja jonka etupuolelle on kuvattu Kristuksen hauta, ehkä muutakin, kreikkalaisen tavan mukaan usein neljä evankelistaa kulmiin kuten evankeliumikirjoissakin.
Lisäksi antiminssin pyhittänyt piispa kirjallisesti ja omalla nimikirjoituksellaan nimenomaan ilmoittaa, että antiminssi on tarkoitettu pyhän liturgian toimittamista varten. On selvää, että antiminssin tulee olla kyllin suuri, jotta ehtoollisastiat mahtuvat sen päälle.
Vanhimmat viittaukset antiminsseihin löytyvät vasta niinkin myöhään kuin seitsemänneltä vuosisadalta. Bedas nimittäin kertoo kirkkohistoriassaan, että kaksi lähetyssaarnaajaa, jotka julistivat evankeliumia saksoneille, kuljettivat ehtoollisastiaston lisäksi mukanaan erityistä levyä alttaria korvaamaan ”tabulam altaris vice dedicatam”.
Idästä taas kertoo kronikoitsija, että vuoden 776 pääsiäisenä Konstantinopolin hippodromilla toimitettiin pyhä liturgia antiminssin päällä.
On ilmeistä, että ajoittain sangen ankariksi käyneet kuvariidat lisäsivät antiminssin käyttöä, koska joskus ei ortodoksien ollut mahdollista päästä lähellekään oikeita kirkkoja tai marttyyrihautoja erikoisesti niinä kausina, jolloin keisari kuului kuvainraastajiin.
Tiedetään myös, että sotaretkillä käytettiin puusta tai kankaasta valmistettua kannettavaa alttaria, eli siis antiminssia. Myöhempinä aikoina puuta ei enää sen aineena käytetty, vaan pelkästään kangasta, joskus pellavaa, mutta uudemman tavan mukaan silkkiä.
Vielä Simeon Tessalonikalaisen aikana antiminssejä annettiin ”piispan päätöksellä sinne, missä niitä tarvitaan, mutta ei ole kirkkoa” (Migne, 155, 332). Siitä jo eräällä tavalla ilmenee, että antiminssi on tarkoitettu korvaamaan pyhää pöytää, että se on eräänlainen kankaasta valmistettu liikuteltava pyhä pöytä: anti on ”sijasta”, mensa on ”pöytä”.
Epäsuorasti siitä voidaan myös päätellä, että antiminssia ei suinkaan ole aina ollut tapana käyttää, jos vain on ollut käytettävissä varsinainen asianmukaisesti vihitty pyhä pöytä.
Slaavilaisissa antiminsseissa lukee nykyään yleensä ”Tämä on antiminssi, se on pyhitetty trapeza verettömän uhrin kantamista varten”. Kreikkalaisissa teksti on vain hieman erilainen: ”Jumalallinen ja pyhitetty alttari, jotta sen päällä toimitettaisiin jumalallisia palveluksia”.
Lisäksi ilmoitetaan aina, kuka piispa on antiminssin pyhittänyt, sekä myös pyhityksen aika, sekä slaaveilla että kreikkalaisilla bysanttilaiseen tapaan ilmaisten paitsi vuosilukua jälkeen Kristuksen syntymän, myös vuosiluku jälkeen maailman luomisen, kuukausi ja päivä sekä indiktio.
Antiminssin siis pyhittää aina piispa. Hänellä on valittavanaan silloin kaksi mahdollisuutta: Hän voi pyhittää suurehkon määrän antiminsseja samalla, kun vihkii uuden kirkon, tässä tapauksessa ei käytetä mitään erityisiä rukouksia antiminssin pyhittämiseksi, vaan niiden annetaan ”itsestään” pyhittyä kirkkoa vihittäessä, kuitenkin niin, että kaikki antiminssit levitetään uudelle, vielä vihkimättämälle alttaripöydälle, sen neljälle kulmalle.
Sitten piispa kaataa mirhaa pöydälle, kolmesti ristin muotoon, levittää sen käsin niin pöydälle kuin antiminsseillekin, sen jälkeen antiminssit kootaan kahteen kasaan päällekkäin pöydälle, joka tietenkin välillä on puettu. Vihittävän kirkon oma antiminssi tulee päällimmäiseksi. Siihen ei sijoiteta pyhäinjäännöksiä, koska sellaiset ovat alttaripöydässä itsessään ja niiden päällä toimitetaan seitsemän päivän ajan liturgia, joka päivä. Sen jälkeen piispa vahvistaa antiminssien pyhityksen nimikirjoituksellaan.
Toinen mahdollisuus on siunata antiminssit erillisellä palveluksella, jonka yhteydessä piispa priiskottaa niille ensin niin sanottua kukkavettä, sitten mirhaa kolminkertaisena ristinmerkkinä, yksi keskelle ja yksi kummallekin sivulle, lukee tietyt rukoukset, asettaa vahaan sijoitetut pyhäinjäännökset antiminssin takana olevaan taskuun, lukee vielä yhden rukouksen ja vahvistaa antiminssit nimikirjoituksellaan.
Jumala ”lepää pyhissänsä” (vrt. Ps 150:1 LXX)
Näin on Kirkko aina opettanut ja sen korostamiseksi on haluttu jumalallinen liturgia toimittaa paikalla, johon on haudattu marttyyri, uskon todistaja. Alkukirkon aikana tällaisia paikkoja ehkä löytyi riittämiin, siitä pitivät pakanalliset vainoojat huolen.
Myöhemmin se ei enää ollut mahdollista, varsinkaan kuin Kirkko levisi yhä laajemmille ja laajemmille alueille, sellaisillekin, joista ei ennen ollut tiedetty mitään. Silloin tuli tavaksi sijoittaa pyhäinjäännös alttaripöytään, pyhään pöytään, niin että liturgia kaikesta huolimatta voitaisiin toimittaa ikään kuin marttyyrin haudalla.
Sitä varten myös antiminssiin kätketään pyhäinjäännös, että marttyyrin hauta olisi mukana sielläkin, missä ehkä vain väliaikaisesti joudutaan liturgia toimittamaan.
Tätä ajatusta ilmaisee myös ylistyslauselma, jonka pappi lausuu ektenian päätteeksi kirkkoa vihittäessä ”Sillä pyhä olet Sinä, meidän Jumalamme, joka lepäät Sinun tähtesi kärsineitten kunniallisten marttyyrien päällä…”
Mainittakoon lopuksi, että Konstantinopolin patriarkka Nikeforoksen ensimmäisen kanonin mukaan antiminssi ei menetä pyhitystään, vaikka se pestäisiinkin. Monissa ohjeissa kiinnitetäänkin huomiota siihen, että antiminssi tulee pitää puhtaana.
Jos antiminssi likaantuu tai kuluu huonoksi, se on vaihdettava. Silloin pyhäinjäännös poistetaan siitä, käytettäväksi myöhemmin uudelleen, ja vanha antiminssi pannaan varmaan talteen tai hävitetään polttamalla.
18.5.2025
rovasti Johannes Seppälä 1980
Kuvat: Kaksi antiminssia ortodoksisen kirkkomuseon Riisan kokoelmista. Ensimmäinen on Katariina Suuren ajalta 1700-luvun lopulta ja toinen Viktor Vasnetsovin piirustuksen mukaan kopioitu 1900-luvun alkupuolella.
