Paavin vankeus Avignonissa oli jättänyt Länsi–Eurooppaan valtatyhjiön. Pariisin yliopiston rehtori Marsile de Padoue kirjoitti tilanteeseen sopivan hierokratian vastaisen traktaatin (Defensor pacis) sekulaarista valtiosta.
Marsile de Padoue nosti auktoriteetiksi apostoli Paavalin, joka kehotti alistumaan Jumalan antaman maallisen vallan tahtoon. Marsile meni jopa pidemmälle kuin Paavali: paavi on samanlainen julkisen vallan käyttäjä kuin kuka tahansa ihminen. Kirkko ei ole juridinen vaan hengellinen entiteetti ja sen opillisetkin kysymykset kuuluvat maallisen lain alle. Uskovaiset kansalaiset (universitas fidelium) ovat myös uskollisia kansalaisia (universitas civium) totesi de Padoue.
Myös luostarisääntökuntien kasvava vaikutusvalta oli uhka. Yksi köyhyyteen ja kontemplaatioon omistautunut sääntökunta oli kasvanut niin vaikutusvaltaiseksi, että Wienin konsiili lakkautti 1312 sen toiminnan. Näin päättyi fransiskaanimunkeista alkanut ja ristiretkien aikana Kristuksen sotilaina esiintynyt temppeliherrojen ordo.
Wienin konsiili sai käsiteltäväksi ranskalaisen Menden piispan Guillaume Durandin reformiesityksen (Tractatus de modo generalis concilii celebrandi). Se sisälsi ehdotuksen ekumeenisten kirkolliskokousten synodaalisen päätöksentekomallin palauttamisesta ja pappien selibaatin poistamisesta. Molemmat ehdotukset jäivät hyväksymättä.
Toinen merkittävä kanonisti oli lempinimen ”Palermon Abba” (Abbas Panormitanus) saanut Niccolò Tedeschi. Hän julkaisi toisen päivitetyn kommentaarin Gregorius IX:n sata vuotta aikaisemmin tekemään versioon Gratianuksen kokoelmasta. Myös Tedeschi oli kanonisissa kysymyksissä enemmän konsiilien kuin pontifikaatin kannattaja.
Patriarkan valinta oli kuulunut Konstantinopolissa keisarille. Marraskuussa 1254 patriarkan vaali oli alkanut imperiumin hoviprotokollaa säätelevän ohjekirjan (De Administrando Imperio) mukaan. Piispainsynodi esitteli keisarille kolme kandidaattia, mutta tämä kieltäytyi valinnasta ja antoi arvan ratkaista.
Patriarkaksi vihittiin viikossa munkki Arsenios, joka tulkitsi arvan merkinneen Jumalan tekemää valintaa. Arvalla valinta oli vanha antiikin ja roomalaisen ajan käytäntö, jota kristityt ryhtyivät kutsumaan Jumalan valinnaksi. Arpalipun nostajaksi valittiin usein lapsi, joka antoi sattumalle vilpittömyyden kasvot.
1300–luku: kesaropapismista hierokratiaksi
Arsenionksen valinnasta patriarkaksi seurasi valtataistelu, joka huipentui epäonnistuneeseen unioniin Lyonissa Rooman kanssa. Luottamus kirkon johtoon oli romahtanut ja patriarkka vaihtui lyhyen ajan sisällä (1283–1321) seitsemän kertaa. Valta luisui luostarisääntökunnille ja Justinianoksen kesaropapismi vaihtui hierokratiaksi.
Bysantin tosiasiallisia johtajia olivat siitä lähtien patriarkat. He edustivat selooteiksi kutsuttua kiivailevaa munkkikuntaa. Nämä toiselta nimeltä hesykasteiksi kutsut munkit vahvistivat asemansa yhteiskunnan huipulla kuudessa (1341–1351) Konstantinopolissa pidetyssä kirkolliskokouksessa. Niissä olivat vastakkain keisari ja Tessalonikan arkkipiispan Gregorios Palamaksen kannattajat.
Palamaksen kannattajien voitto ei estänyt Bysantin valtakunnan tuhoa, mutta poliittiseksi hesykasmiksi kutsuttu munkkiliike levisi uutena valtioaatteena kaikkialle Itä–Eurooppaan. Monet Serbian ja Venäjän hallitsijatkin olivat hierokratian edustajia.
Bysantissa kanonisen lain kodifionnista ajantasaisiksi ja loogisiksi kokonaisuuksiksi vastasivat Matteos Blastares ja Konstantinos Harmenopoulos.
Tessalonikalainen Blastares näki itsensä Ioannes Zonaraksen ja Teodoros Balsamonin seuraajana ja julkaisi vuonna 1335 kreikan 24 aakkosen mukaan kanonien alfabeettisen järjestyksen (Σύνταγμα κατά στοιχείον). Blastareksen kanoninen konstituutio (σύνταγμα) oli jaettu 303 alaotsikolla avioliitosta ordinaatioon.
Blastares antoi kategorisen kiellon (οτι οὐ δεῖ γάμους ποιεῖν μετὰ τῶν Λατίνων) seka–avioliitoille katolisten kanssa ja syytti Rooman kirkon jäseniä likipitäen kaikista kirkon historian heresioista. Bysantin siviililaeista Blastares otti Syntagmaan vain ne, jotka olivat olleet voimassa 900–luvulle saakka.
Blastareksen Syntagma käännettiin tuoreeltaan serbiaksi, jossa Balkanin ensimmäisen suurvallan keisari Stefan Dušan teki siitä lakikirjan. Vuonna 1274 piispainkokous Vladimirin kaupungissa päätti ottaa Dušanin slaavinkielisen Syntagma–käännöksen (Кормчая книга) käyttöön myös Venäjänmaalla.
Kanonisen lain tulkinta oli Venäjällä kuitenkin pitkään yhteydessä erilaisiin yhteiskuntajärjestelmiin: Novgorod tai Pihkova olivat avoimia kauppavaltioita, jota hallitsi aristokraattinen eliitti. Pohjoisen Vladimirissa ruhtinaskunta oli feodaalinen.
Myös Konstantinos Harmenopouloksen kuusiosainen Heksabiblos (Εξάβιβλος) sai virallisen aseman vuonna 1345. Harmenopouloksen Heksabiblos oli Justinianoksen Codexin viimeinen editio Bysantissa, mutta siitä tuli osmaniajalla Balkanin kristittyjen lakikirja.
Heksabibloksen ensipainos painettiin vasta imperiumin kukistumisen jälkeen vuonna 1540 Pariisissa, jossa siitä tuli vuosisadoiksi idän kanonisen oikeuden tärkein manuaali. Nimensä mukaisesti kuusi (heksa) kirjaa sisältävä teos oli jaettu Rooman lain ja oikeudenkäytön historiallisiin periaatteisiin, talous– ja kiinteistöoikeuteen, kauppaoikeuteen, perintö– ja testamenttioikeuteen ja rikosoikeuteen.
Heksabiblos oli osmanien ajalla käytössä Balkanilla ja siitä tuli myös osa Kreikan tasavallan siviilioikeutta. Heksabiblos oli voimassa Kreikassa vuoteen 1946 asti.
1400–luku: viimeiset konsiilit
Skandinavian valtioiden synty alkoi viikinkiajan päättymisestä. Tanska, Islanti ja Norja siirtyivät kristityn kuninkaan hallintaan.
Viimeisenä Skandinavian valtioista muodostui Ruotsi. Kristillisen kuningasvallan vakiintuminen merkitsi absoluuttisen ja vertikaalisen vallan mallia. Tämä muutti luostareiden, sääntökuntien ja järjestöjen kanonisen aseman. Niille kävi kuten nomadiviikingeille: etuoikeudet poistettiin ja heistä tuli alamaisia muiden tavoin.
Kuningasvaltaisten valtioiden muodostuminen näkyi Skandinavian paikalliskonsiilien määrässä. Niitä pidettiin vuosien 1430–1474 välillä Trondheimissa, Bergenissä, Oslossa, Skatholtinissa, Wadstenassa ja Arbogassa.
Ruotsin Arbogassa säädettiin vanhojen synodien linjausten mukaan, että jokaisessa katedraalissa on oltava ekonomi (25. kanoni) ja prelaattien on asuttava katedraalissaan (36. kanoni). Kirkkomusiikin esittämistä koskeva Arbogan kanoni linjasi, että Uppsalan katedraalikuoron laulu on mallina muille kuoroille (26. kanoni).
Välimeren keskiaika päättyi traagisesti: musta surma puolitti Euroopan väkiluvun, Ranska ja Englanti kävivät satavuotisen sodan. Katolisessa lännessä keskiaika päättyi Grenadan antautumiseen tammikuussa 1452.
Idässä vanhan maailman loppuna pidetään Konstantinopolin valloitusta toukokuussa 1453. Valta vaihtui Välimeren molemmissa päissä. Itäisestä Välimerestä tuli osmani–imperiumin sisävesi, läntisestä Välimerestä ja Gibraltarista puolestaan hollantilaisten, brittien, portugalilaisten ja espanjalaisten reitti Afrikan kullan kuljettamisessa Eurooppaan.
Toivo paluusta Rooman valtakunnan aikaan ei ollut kadonnut. Idea kristillisestä imperiumista oli edelleen vaikuttimena myös kirkolliskokouksille. Monilla säilyi usko siihen, että kristillinen maailma tarvitsi yhden, kaikki ihmiset yhdistävän laillisen hallitsijan (Lex Regia). Monarkia ei voinut kuitenkaan olla enää hallitsijan rajattomaan valtaan, despotismiin, rakentuva, vaan kansojen yhteisö (commonwealth).
Maallisen ja kirkollisen lainsäädännön symbioosi oli johtanut kanonisen lain ohjautumiseen maallisen oikeuden alle. Paluuta kanoniseen järjestykseen yritettiin yhdeksällä konsiililla, joille annettiin sama arvonimi ”ekumeeninen”, kuin ensimmäisen vuosituhannen aikana Bysantin alueella pidetyille synodeille.
Konsiilit pidettiin Konstanzia lukuun ottamatta paavin residenssikaupungeissa Roomassa, Lyonissa, Wienissä ja Firenzessä. Konsiileissa yritettiin delegoida kanonisen lain käyttöä paikallissynodeille niin, että kanonisen oikeuden ylimpänä auktoriteettina säilyi paavi, vaikka olikin joutunut yli sadaksi vuodeksi maanpakoon. Skisma päättyi konsiiliin Saksan Konstanzissa, joka oli kutsuttu koolle Konstantinos Suuren despotismin hengessä.
Kirkko eli kolmen kilpailevan paavin kurimuksessa ja konsiilia johti keisari. Hän ajoi läpi päätöksen (Haec sancta), jolla synodaalinen konsiili julistettiin paavia korkeammaksi auktoriteetiksi. Synodaalisen demokratian nimissä kolme kanonistia ja teologia, Jan Hus, Jeronym Pražsky ja John Wycliffe julistettiin hereetikoiksi.
Kolme vuotta kestänyt Konstanzin konsiili oli päättänyt, että paavinkin toimintaa arvioitaisiin synodaalisesti ja säännöllisesti. Tämä oli syynä Baselissa alkaneelle seuraavalle konsiilille, joka hajosi riitojen vuoksi, jatkui Ferrarassa ja päättyi vasta 14 vuoden kuluttua (1445) Firenzessä. Siellä osmanien piirittämän Konstantinopolin keisari ja patriarkka allekirjoittivat unionisopimuksen Rooman kirkon kanssa.
Bysantin keisarin allekirjoittama sopimus täytti Justinianoksen lain muotosäännöt, mutta unionia vastustavilta piispoilta evättiin Firenzessä puheenvuorot. Unioni sai aikaan valtavan vastustuksen ja se annuloitiin lopullisesti Konstantinopolin synodissa 1484. Perusteluja oli kaksi: Firenzen konsiilia ei kutsuttu koolle kanonisesti eli keisarin päätöksellä, ja sen osallistujat eivät olleet kanonisesti kompetentteja päätöksentekijöitä. Jälkimmäinen perustelu lähti siitä, että kokouksen osallistujista suuri osa oli heterodokseja. Termin valinta oli tarkoituksellinen, koska Justinianoksen perintönä bysanttilaiset tunsivat dogmi– ja valtioheresian vivahde–erot.
Kesaropapismin vaihtuminen hierokratiaksi näkyi siinä, että Bysantin viimeistä keisaria oli ryhdytty nimittämään luostarijärjestyksen valvojan nimellä (ἐπιστημοναρχης), jolla oli sekä ”koeteltu viisaus, että tiedon täyteys” (ἐντέχνῳ καὶ ἐπιστημοναρχικῷ σοφίᾳ).
Luostarielämä oli kanavoitunut sääntökuntiin ja järjestöihin. Keskiajan suurin luostariverkosto benediktiinit oli saanut rinnalleen sisterssiläisen, fransiskaanisen ja augustinolaisen liikkeen. Sääntökunnat toimivat kanonisen lain mandaatilla, mutta kasvun myötä niistä tuli myös kanonisen lain linjaajia. Augustinolaisen munkkeuden legendaarisin edustaja oli Martin Luther.
Keskiajan viimeiset suuret kirkolliskokoukset pidettiin aikana, jolloin maallikkojen johtamat uudistusliikkeet haastoivat perinteisen hierarkkisen kanonisuuden. Kirkon instituutioiden ja luostarien rinnalle syntyi yhteisöjä (Fratres Vitae Communis, Devotio Moderna), joiden perustana eivät olleet perinteiset kirkon yhteyttä korostavat kysymykset vaan yksilön valinnat.
Keskiaika oli kääntymässä kohti renessanssia ja reformaatiota, jonne tietä avasi Nicolaus Cusanus. Hän esitteli Baselin konsiilissa kanonisen tutkielmansa (De concordantia catholica), jossa Cusanus jakoi sata vuotta aikaisemmin eläneen kollegansa Niccolò Tedeschin näkemykset konsiilien pontifikaatin yli ulottuvasta auktoriteetista.
Bysantin poliittinen hesykasmiksi levisi valtioaatteena Venäjälle, jossa oli alkamassa omien kansallis– ja kirkolliskokousten (собор) aikakausi. Esimakua niiden linjauksista antoi Novgorodissa vuonna 1450 julkaistu kodinoppi (Домострое).
Domostroe oli kirjoitettu perheille ja valkoiselle, eli naimisissa elävälle papistolle. Luostareiden ja mustan, eli munkkipapiston osalta vastaavaa teosta ei tehty. Tämän käytännöllisiä moraaliohjeita sisältävän kirjallisen tyylin vanhin slaavinkielinen versio (Изборник) oli julkaistu vuonna 1073. Kodinoppi oli nimensä (oἰκονομικός) mukaisesti katekismuskirja. Sen esikuva oli Aristoteleen Politiikassa esittämissä ihanteissa, jonka ensimmäinen kirja käsitteli perheyhteisön luonnetta ja valtasuhteita.
Mallina käytännön moraaliohjeita sisältäville katekismuskirjoille toimivat Aristoteleen, filosofi Ksenofontoksen ja myöhemmin Athanasios Siinailaisen (Ερωταποκρίσεις) traktaatit. Näitä kysymyksiä ja vastauksia sisältäviä katekismuksia julkaistiin kreikan ja venäjän ohella myös ranskaksi (Le Chastoiement d’un Père à Son Fils) ja italiaksi (Trattato del governo della famiglia). Kristillistä arkea säätelevä katekismuskirja, siveysoppi pyrki suojelemaan kirkkoa sekulaareilta vaikutuksilta. Toiveena oli Justinianoksen sinfonian periaatteiden palauttaminen: kirkko ja valtio muodostavat yhdessä täydellisen yhteiskunnan (Societas Perfecta).
Konsiiliväsymys alkoi painaa länttä. Roomassa, Lyonissa, Wienissä, Konstanzissa ja Firenzessä oli pidetty kolmensadan vuoden aikana yhdeksän ekumeeniseksi kutsuttavaa konsiilia. Ne olivat säätäneet satoja kanoneja, joiden tarkoituksena oli ollut sekä ekumeenisten synodien päivittäminen että niiden auktoriteetin siirtäminen länteen.
13.5.2025
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
Seuraava osa: Kanonien historia X – 1500–luku: reformien aika, 1600–luku: valtiollinen luterilaisuus, kanoninen kirjallisuus uudella ajalla.
