Kristillisyyden nouseminen enemmistöuskonnoksi kesti idässä ja lännessä tuhat vuotta. Kristinuskon leviämisen mukana länsi joutui kasvotusten tutun kanonisen kysymyksen, hengellisen ja maallisen vallan työnjaosta.
Yhtä ääripäätä edusti Clunyn luostariliike. Se julistautui riippumattomaksi kaikista maallisista hallitsijoista. Sata vuotta perustamisensa jälkeen Clunyn liikkeeseen kuului 1200 luostaria.
Clunyn reformit lännessä muistuttivat Studionin jälleenrakentamista idässä. Studionin luostarireformi oli alkanut ikonoklasmin jälkeen. Tuolloin maanpaosta Konstantinopoliin palanneet munkit aloittivat luostarien autonomiaa korostavan reformin.
Toista tulkintaa edusti Kaarle Suuren perustaman pyhän Rooman keisarikunnan neljäs keisari Henrik IV. Hän vannoi yksin keisarilliseen teokratiaan.
Ääripäiden etääntymistä toisistaan vauhditti kahden keskuksen Rooman ja Konstantinopolin välille syntynyt pysyvä skisma.
Gregoriaaninen reformi pyrki palauttamaan kanonisen lain periaatteet kunniaan. Kanoninen institutionalisointi onnistui, mutta maallinen hallinto, talous ja yhteiskunta muuttuivat nopeasti.
Kaikkea eurooppalaista oikeutta hallitsi alueen hallitsijan omistajuus. Reformin aikaan niiden rinnalle nousivat kauppa– ja pankkikorporaatiot. Esimerkiksi Hansa hallitsi yli kaksisataa vuotta Itämeren kauppaa.
Kaupan etelästä pohjoiseen käynnisti ristiretkiaika ja kaupunkiporvariston vaurastuminen synnytti kapitalismin. Itämeren merkityksen korostuminen näkyi siinä, että Linköpingin konsiili vuonna 1148 teki Ruotsista oman metropoliittakunnan.
1100–luku: keskiajan instituutiot
Kirkko lännessä yritti palauttaa ekumeenisten synodien arvovallan aloittamalla suurten konsiilien kokoontumiset. Ne käynnistyivät neljällä lateraanikonsiililla Roomassa.
Kolmas konsiileista vuonna 1179 pohti, miten täsmentää vanhojen kanonien ohjeita luottamukselliseen (creditum) takaus– ja korkopolitiikkaan. Kaupan monimutkaistuminen siirsi talousmoraalin linjaukset papistolta maallikoille.
Vaurastumisen vuosisata oli tartuttanut rahanhimon myös papistoon. Kolmas lateraanikonsiili kielsi (12. kanoni) papistolta asianajajan ja muiden hyvätuloisten siviilivirkojen harjoittamisen. Konsiiliin osallistunut Chartres’n piispa Johannes julkaisi julkisen vallan suhteita käsittelevän teoksen (Policraticus). Johanneksen mielestä valtiomiehen tulisi aina muistaa, miten ”pyhät hyveiden korkeuksissa halveksivat roolejamme maailman teatterissa” (theatrum mundi).
Länsi–Eurooppaa hallitsivat feodaaliherrat, eikä kuningas ollut lääninherraa suurempi muuten kuin sillä, että hänet oli pyhästi voideltu virkaansa. Ranskan Ludvig VI halusi palauttaa keisarin aseman Justinianoksen Corpuksen mukaiseksi.Periaatteiden palauttamisen poliittinen agenda tuli Ranskan ja saksalaisen keisarikunnan valtataistelusta.
Ludvigin lakineuvonantajien (legis) työ ja Bolognan yliopiston perustaminen palauttivat Justinianoksen Corpuksen kanonisen oikeuden primäärilähteeksi. Bolognan kanonikoulu perusti metodinsa antiikin, Raamatun ja Rooman lähteiden vertailemiseen. Se synnytti kanonisen eksegeesin, kirjoittajia ja lähteitä (auctoritates) vertailevan kriittisen tutkimuksen.
Roomalaisen oikeuden ja jo aiemmin nimettyjen kirkkoisien rinnalle nostettiin uusia auktoriteetteja: Ambrosius Milanolainen, Johannes Krysostomos, Hieronymos ja Augustinos Hipposlainen.
Ensimmäinen eksegeettinen kanonisen oikeuden tutkimus oli Gratianuksen kokoelma (Concordia discordantium canonum, Decretum Gratiani). Sen merkitys tunnustettiin ja siitä tuli ensimmäinen osa Rooman kirkon kanonikokoelmaa, joka sai myöhemmin nimen Corpus juris canonici.
Gratianus oli päätynyt kanonien lähdekritiikissä laajaan ratkaisuun. Gratianuksen Concordia käsitti yli 10 000 dokumenttia: Raamatun ja kirkkoisien sääntöjä, synodien ja pyhien apostolien kanonit, Justinianoksen ja Teodosiuksen lakeja sekä maallisia ja liturgisten kirjojen säädöksiä.
Decretum Gratiani toteutti sekä kanonisen käytännön että tieteellisen tutkimuksen vaatimuksia. Se sisälsi käytännöllisen tai teoreettisen ongelman (casus) esittelyn, sitä sisältävän dokumentaation tulkinnan (summa) sekä vertailun (allegationes) samanlaisiin tai vastakkaisiin tapauksiin.
Gratianuksen kokoelmalle vakiintunut nimi (Corpus juris canonici) ei ollut sattumaa. Nimi indikoi sitä, että kokoelmalle haluttiin samanlainen auktoriteetti kuin Justinianoksen (Corpus iuris civilis) laille. Decretum Gratiani ei ollut kuitenkaan kattava kokoelma vanhoja kanoneja, vaan samantyyppinen narratiivinen oppikirja kuin Justinianoksen Institutes.
Kritiikki Gratianuksen Decretumia kohtaan tiivistyi kysymykseen: voiko kanoninen oppikirja olla kanonisen oikeuden lähde?
Bysantissa kanonisia kokoelmia tekivät Konstantinopolin laki– ja hallintosihteerit Aleksios Aristenos, Ioannes Zonaras ja Teodoros Balsamon. Heistä diakoni Zonaras loi kanonisen tulkintaperinteen, joka oli historiallisten yksittäistapausten luova applikointi. Toinen diakoni Balsamon kehitteli edellisestä Konstantinopolin oikeustieteen koulussa kanonisen eksegeesin perinteen.
Vuonna 1170 julkaistu Teodoros Balsamonin uusi Pedalion nousi idässä samaan asemaan kuin Gratianuksen kanonikoelma Corpus juris canonici lännessä. Balsamonin mukaan Pedalion oli ”kommentaari” (εξήγησεις), jossa jokainen kanoni sai oman tulkinnan.
Balsamonin käynnistämän kanonisen eksegeesin taustalla oli Justinianoksen ajan lakien ja kanonien sporadisuus, satunnaistapauksellisuus. Justinianoksen lakikokoelmien vahvuus oli puolestaan siinä, että yksittäisistä oikeustapauksista oli kehitelty teologisesti ehyt tulkintaperinne.
Balsamon pyrki kirkkolaivan ”peräsimen” (πηδάλιον) vahvistamiseen. Hän teki kriittisen analyysin kanonien historiasta, myönsi niissä olevia ristiriitaisuuksia, mutta syntetisoi lopuksi sen, mikä oli kanonien henki.
Hallitsijan oikeuden puuttua patriarkan toimiin Balsamon hyväksyi, mutta mihinkään opilliseen kysymykseen Balsamon ei antanut keisarille oikeutta lausua.
Balsamon otti etäisyyttä Justinianoksen Corpuksen esipuheessa lausuttuun periaatteeseen: ”Pappeus ja kuninkuus ovat Jumalan ihmisille antamia suuria lahjoja. Ensimmäinen palvelee jumalallisia asioita, toinen keskittyy ihmisten palvelemiseen. Molemmat saavat alkunsa yhdestä ja samasta lähteestä ja kaunistavat ihmiselämän. Näin ollen, jos ensimmäinen totisen tahrattomasti on Jumalan uskollisuuden kaunistus, tekee toinen saman oikealla valtiollisella järjestyksellä ja näiden kahden välillä olkoon sinfonia, jolla se ihmissuvun hyväksi annetaan”.
Teodoros Balsamonin linjaus johti Bysanttia kesaropapismista kohti hierokratiaa.
Balsamon tulkitsi Trullon (kanonit 17, 18) ja Nikea II:n (10. kanoni) synodin päätöksiä papiston siirtymisestä hiippakunnasta toiseen niin, että Konstantinopolin patriarkalla oli samanlainen oikeus kuin paavilla ottaa vastaan myös ilman piispallista vapautuskirjaa (εγγράφου ἀπολυτικῆς) pappeja muista kirkoista.
Avioliitto oli ollut siviilioikeudellinen sopimus, mutta siitä tuli niin idässä kuin lännessä kirkon monopoli ja sakramentti. Maallisen ja kirkollisen avioliiton virallistaminen yhdeksi merkitsi sitä, että Khalkedonin ja Trullon synodien avioliiton tiukkoja muodollisia kriteerejä piti lieventää tai kiertää.
Ongelma oli suurempi idässä. Balsamon kirjoitti vuonna 1195 kysymyksestä Antiokian patriarkalle, jonka alueella Lähi–idässä seka–avioliitot muslimien kanssa olivat väistämättömiä. Balsamon nimitti avioliittoja saraseenien ja hereetikkojen kanssa valeliitoiksi (συνάπτονται τάχα γαμικῶς). Perustelu oli validi liiton sakramentaalisuuden osalta, mutta ei legaalisesti, koska merkittävä osa Bysantin prinssejä ja prinsessoja eli avioliitossa islamilaisissa kaanin hoveissa ja katolisissa kuningasperheissä.
Ratkaisun ongelmaan toi kirkkopolitiikka: Rooman ja Konstantinopolin skisman jälkeen lännen kristittyjä pidettiin hereetikkoina, mutta Bysantin valtakunnan palveluksessa olevia muslimeja ”Rooman miehinä” (Ἄνδρες ’Ρωμαῖοι).
Gregoriaanisen reformin seurauksena lännessä kanoninen identiteetti, joka oli ollut sekoitus oikeutta ja teologiaa, alkoi saada autonomisen oikeusdisipliinin piirteitä. Justinianoksen perinteen mukaan jumalalliseksi tieteeksi ymmärretty kanoninen laki liittyi näin osaksi skolastiikan tutkimusperhettä.
Kahdensadan vuoden aikana (1140–1378) tapahtui valtava muutos: kanonit kasvoivat ulos klerikaalisesta empirismistä itsenäiseksi tieteenalaksi.
Lain ja tapojen välinen suhde oli herkkä. Tuhat vuotta vallalla ollut kanoninen tulkintaperinne oli lähtenyt siitä, että disipliini muodostui moraalikoodin ja tapojen symbioosista. Se oli moraalin perusta, eikä erillistermiä kanoninen oikeus (ius canonicum) käytetty.
Paavin, patriarkkojen, piispojen tai synodien oikeutta kanonien laatimiseen tai niiden tulkitsemiseen ei kyseenalaistettu. Ongelmaksi muodostui kysymys siitä, mitkä olivat maallisia ja mitkä kirkollisia rikkeitä? Jaroslavl Viisaan kirkkojärjestyksessä (церковный устав Ярослава) ratkaisu oli termeissä. Synnistä (грѣхъ) rankaisi kirkko, rikoksesta (преступление) valtio.
1100–luvun keskeinen teesi oli kristillinen ”maailmanjärjestys” (dominium mundi). Kysymyksessäoli Justinianokselta peritty idea yhdestä kristillisestä imperiumista. Lännen kirkon kanta lähti siitä, että maallinen hallitsija ei voinut syntiensä vuoksi (ratione peccati) olla myös hengellinen hallitsija.
Paavi Aleksanteri III teki Justinianoksen kesaropapismista linjauksensa ”todellinen hallitsija on paavi, hallitsija on hänen vikaarinsa” (imperator papa verus est, imperator est vicarius eius).
Maallisen ja hengellisen rajojen luominen johti välirikkoihin: arvovallasta taistelivat paavi Aleksanteri III ja Fredrik I Barbarossa sekä Canterburyn arkkipiispa Thomas Becket ja kuningas Henrik II. Seurauksena oli se, että kuningas teki paluun feodaalijärjestelmän yläpuolelle.
Ongelman kanoninen puoli koski julkisen ja hengellisen toimivallan rajoja. Roomalaisen viisauden mukaan johtajan luottamuksen perusta oli henkilön hyveet ja oikeudentaju (auctoritas), ei kyky vakuuttaa ja voittaa puolelleen (potestas). Auctoritas ymmärrettiin kaitselmuksen (providentia) seuraukseksi, potestas oli puolestaan pelin (hasard) tuotos.
Kesaropapistien mukaan molemmat, sekä hengellinen että julkinen valta, kuuluivat saman kuuliaisuuden prinsiipin alle. Kanonistit referoivat vallan jakoa Ciceron mukaan ”valta kansalla, auktoriteetti senaatilla” (cum potestas in populo auctoritas in senatu sit). Tulkinta johti semanttiseen sotkuun.
Keskiajan hierokratian teesiä ”auktoriteetin täyteys” (plenitudo potestatis) ryhtyi ensimmäisenä käyttämään paavi Innocentus III. Hän oli sitä mieltä, että paavin jurisdiktio on appellaatioiden yläpuolella oleva korkein instanssi.
Ekumeenisten synodien kanoneissa olevaa periaatetta piispan vaalin riippumattomuudesta oli perusteltu roomalaisella viisaudella ”auktoriteetti alkaa siellä, missä julkinen valta loppuu”. Piispan vihkiminen oli Nikean I:n (4. kanoni), Trullon (kanonit 16, 17, 33, 37, 39, 45, 62) ja Nikean II:n (kanonit 3, 15) synodien mukaan sama toimitus kuin virkaanasettaminen (καϑίστημι) ja vähintään kolmen piispan tuli siihen osallistua.
Myös virasta erottaminen oli pyhien apostolien (74. kanoni) ja Konstantinopolin synodin sääntöjen (6. kanoni) mukaan yksin piispojen oikeus. Piispojen viraltapanosynodeja oli satoja, mutta patriarkan tai paavin kohdalla synodit joutuivat kanonien lisäksi arvioimaan keisarin tai kuninkaan kantoja.
Näin provinssisynodien yläpuolelle luotiin metropoliitoista tai kardinaaleista koottu pysyvä elin, pyhä synodi tai kardinaalikollegio. Roomassa kardinaalikollegio toimi myös vetoomustuomioistuimena (Sacra Romana Rota), jonka jäseninä oli paaviksi myöhemmin nousseita kanonisteja, Sinibaldo Fieschi (Innocentus IV) ja Gui Foucois (Kleemens IV).
Viimeinen sana piispan viraltapanossa oli ollut Sardikan paikallissynodin (343) mukaan paavilla ja tämä vahvistettiin Konstantinopolissa (861). Päätös jäi idän osalta kuolleeksi kirjaimeksi, koska paavi oli menettänyt asemansa patriarkka Mikael Kerularioksen ja kardinaali Humbertin välienselvittelyn seurauksena.
1200–luku: kirkon jäsenyys
Yhden keisarin Rooman kristillisen imperiumin aika päättyi idässä ranskalaisten ristiretkiarmeijan tunkeutumiseen Konstantinopoliin. Lännessä yhden hallitsijan aika oli päättynyt jo 800 vuotta aikaisemmin.
Bysantin perillisiksi julistautuneita ortodoksisia keisarikuntia syntyi useita. Ristiretkeläisiä paenneet perustivat vuonna 1204 Nikean autokratian (αυτοκρατορία), Trebizondin keisarikunnan (βασίλειον) ja vuotta myöhemmin Epeiroksen imperiumin (δεσποτᾶτον).
Yksi pirstaloituneen Bysantin imperiumin kanonisteista oli Demetrios Khomatenos, josta tuli Epeiroksen imperiumin pääkaupungin Ohridin arkkipiispan neuvonantaja.
Khomatenos kirjoitti ensimmäisen keisarin valtaa rajoittavan kanonisen traktaatin tilanteessa, jossa oikeauskoisia keisareita oli yhtäaikaisesti kolme. Khomatenos perustelee rajojen asettamista hallitsijan vallalle samoin kuin Teodoros Balsamon: hallitsija edustaa katoavaa instituutiota, kirkon periaatteet ovat katoamattomia.
Myös Ioannes Apokaukos pakeni Konstantinopolista latinalaisvalloittajia Joonian meren länsirannalle. Apokaukos todisti Naupaktoksen arkkipiispana yhden keisarin imperiumin hajoamista useiksi feodaalivalloiksi. Apokaukos aavisteli Khomatenoksen tavoin kristillisen imperiumin katoamisen merkitsevän sitä, että kanonisen perinteen vaaliminen jäisi yksin kirkon harteille.
Korintinlahden Naupaktos oli 1200–luvulla heimojen hallitsemaa imperiumin reuna–aluetta, jossa keskitetty lainkäyttö ei toiminut. Piispa oli Balkanilla oikeudenjakajana maaomistuskiistoissa ja väkivaltarikoksissa. Tässä kontekstissa kanoninen oikeus ohjautui ainoaksi moraaliseksi auktoriteetiksi. Apokaukos pohti tarkkuuden ja kohtuullistamisen suhteita. Hän päätyi Basileios Suuren säännössä (86. kanoni) olevaan arvioon: näiden kahden punnitseminen edellyttää paimenellista erottelukykyä (διάκρισις).
Nikean ensimmäisessä synodissa oli päätetty, että paikallissynodien on kokoonnuttava vähintään kahdesti vuodessa (5. kanoni). Tuo periaate ei käytännössä toiminut, koska Nikean synodia seuraavan tuhannen vuoden aikana idässä paikallissynodeja pidettiin vain puolitoistasataa. Lännessä konsiileja pidettiin samalla ajanjaksolla monikertaisesti enemmän.
Paikallissynodien kulta–aika alkoi gregoriaanisen reformin seurauksena. Konsiilit kokoontuivat hiippakunnallisin ja kansallisin kompositioin, mutta myös erilaisten luostarien ja niiden sääntökuntien kesken.
Useissa tapauksissa paikalliskonsiileissa referointi vanhoihin kanonisiin prinsiippeihin oli sekundaarista ja seurauksena oli paikallisen tapakulttuurin kanonisointia. Tämä kiusaus näyttäisi koituneen ainakin osittain Rooman neljän lateraanikonsiilin kohtaloksi. Ne aloittivat myös antisemitististen kanonien epookin: neljännessä lateraanikonsiilissa (1215), Lyonissa (1245) ja Roomassa (1254) säädettiin kymmeniä juutalaisten oikeuksia rajoittavia kanoneja.
Synodien kanonien mukaan kaste oli kirkon jäsenyyden ehto. Sitä edelsi katekumenaatti, jota ohjasi henkilökohtainen vahvistaja, vastaanottaja tai hengellinen isä. Trullon synodin (78. kanoni) mukaan heidän tuli myös antaa todistus siitä, että kastettava oli oppinut uskon (πίστιν ἐκμανϑάνειν).
Kaste piti periaatteessa toimittaa kolmesti upottamalla virtaavan veden äärellä. Käytännössä tapaa ei noudatettu ja 1200–luvulla kiisteltiin edelleen laajasti sekä vedestä, upotuksesta että kastettavan iästä ja valmistautumisesta.
Lopulta päädyttiin tulkintaan, jonka mukaan kastettu oli kirkon jäsen riippumatta siitä, kuka kasteen oli toimittanut niin kauan, kuin se oli toimitettu Pyhän Kolminaisuuden nimessä. Lapsikaste (pedobaptisme) tuli vallitsevaksi tavaksi siitä syystä, että sillä varmistettiin kastettavan oikea kristillinen kasvatus. Lapsikasteen uskottiin lujittavan kristillistä yhteisöllisyyttä.
Lapsi ja vanhemmat sidottiin osaksi yhteisöä luottovanhemmalla, jota ryhdyttiin kutsumaan termillä kummi (patrinus). Kummiuden sidosta kastettavan perheeseen korostettiin sillä, että kummius muodosti lähisukulaisuuteen rinnastettavan esteen avioliittoon. Lapsikaste siirsi vastuun kirkon opetuksesta kummeille. Kastetulle astuivat voimaan kuitenkin säädökset (lex credendi) kristillisen tapakulttuurin noudattamisesta. Vanhin sääntö koski osallistumista jumalanpalveluksiin Herran päivänä (dies dominicus) eli sunnuntaisin.
Katumus (paenitentia) vähintään kerran vuodessa ja papin läsnäollessa määrättiin pakolliseksi vuonna 1215. Harkintavallan muodostumisen alku (annus discretionis) tapahtui seitsemänvuotiaana. Henkilö saavutti täyden harkintavallan (discretio plena) puberteetti–ikäisenä, joka alkoi 14:nä ikävuotena. Vanhuuteen liittyi prestiisi, jonka vuoksi ikärajoja harkintavallan päättymiselle ei määritelty.
Kristityt muodostivat kolme yhteiskuntaluokkaa: papit, maallikot ja luostariasukkaat. Naiset olivat enemmistönä keskiajan yhteiskunnassa. Pyhien apostolien kanoneissa (67. kanoni) ja Trullon synodin (92. kanoni) säädöksissä oli määräykset, jotka suojelivat naisten oikeutta selibaattiin ja heidän asemaansa avioliitossa.
Ekumeenisten synodien kanoneista käy ilmi, että papisto oli muodostanut aina valitun ryhmän, eliitin osana kristillistä yhteisöä. Pappeudessa oli ollut aluksi kolme astetta, piispat, presbyteerit ja diakonit. Vaikka kolmijako säilyi periaatteena, tuli hierarkiaan uusia asteita. Piispoista oli tullut patriarkkoja, arkkipiispoja ja metropoliittoja, presbyteerit ja diakonit jaettiin tavallisiin ja proto– tai arkkiepiteeteillä nimettyihin. Munkkien kohdalla arvoasteikko oli vielä laajempi.
Pappeuden kriteereissä noudatettiin ekumeenisissa synodeissa vahvistettuja periaatteita. Piispan piti olla Nikean II:n synodin (2. kanoni) mukaan todistetusti oppinut (ἐπιστήμη) ja papin tuli Nikean I:n synodin päätöksen nojalla (9. kanoni) olla nuhteeton (ἀνεπίληπτος). Pappi ei saanut olla pyhien apostolien sääntöjen mukaan kuuro, sokea (78. kanoni), neofyytti (80. kanoni) tai vaimonsa jättänyt (5. kanoni).
Nikean kanonin ehto oppineisuudesta koski aluksi piispoja. Oppineisuus oli mahdollisuus osoittaa vokaatiolla, joka merkitsi termin alkuperäisen merkityksen mukaan lupausta oppia ja sitoutua kirkon perinteeseen. Gregoriaanisen reformin seurauksena vokaatio osoitettiin selibaatilla. Sitä perusteltiin Trullon synodin kanonilla, joka kielsi yhteisasumisen naisten ja palvelijattarien kanssa (5. kanoni).
Selibaattipappeuteen liittyi myös korruptionvastaisuus. Erityisesti piispoista oli tullut osa yläluokkaa, jota puhuteltiin aristokraatin tavoin termillä ”herrani” (monseigneur).
Maallikko ymmärrettiin latinan tai kreikan termien mukaan vihkimättömäksi tai kansalaiseksi (laicus). He kuuluivat maallikkoina kotipaikkansa (domicilium) kirkkoon. Konstantinopolin (7. kanoni) ja Trullon (95. kanoni) synodien päätöksellä kirkkoon liittymistä odottaville oli annettu lupa olla läsnä (χρονίζω) näissä seurakuntakirkoissa. Seurakuntaan merkitseminen oli samalla asuinpaikan virallinen rekisteröinti.
Kanoninen perinne oli luonut papiston ja maallikoiden välille alistussuhteen, subordinaation. Dikotominen jako synnytti vastustusta maallikoiden parissa, ja vastarinta ohjautui maallisen ja hengellisen pappeuden erottavan liikkeen (coetus clericorum) syntymiseen. Se valmisti tietä lukemattomien riippumattomien luostari– ja maallikkosääntökuntien kehittymiselle.
Seitsemän ekumeenista synodia oli määritellyt kanoniset rajat kaupungeille ja provinsseille. Hallinnon perusyksikkö oli roomalaisen maakuntapäällikön nimen (έπαρχος) mukaan hiippakunta. Territoriaalista hallintoa oli järjestelty vanhaan referoiden. Nikean I synodissa (kanonit 6, 7) oli viitattu Egyptin, Libyan ja Pentapoliksen tapoihin (ἔϑη), Trullossa (kanonit 36, 39) tottumukseen ja vanhaan perintätapaan (κεκράτηκε καὶ παράδοσις) Jerusalemissa, yhtäläisiin etuoikeuksiin (πρεσβείων) Rooman kanssa tai vallitseviin vanhoihin tapoihin (ἀρχαίαν συνήϑειαν) Kyproksen saarella.
Kaupungistuminen ja Pohjois–Euroopan vaurastuminen nostivat esille kanonien vanhentuneen tulkinnan vieraiden kansojen (βαρβαρικοῖς ἔϑνεσι) alueista, joilla tarkoitettiin kaikkia vanhan Rooman valtakunnan ulkopuolella asuvia ihmisiä. Niiden hallintoon etuoikeus oli Konstantinopolin synodissa annettu vain Rooman ja Konstantinopolin piispoille (kanonit 2, 3).
Hiippakuntien, luostareiden, seurakuntien ja sääntökuntien valtava määrä ja ideologiset erot vaikeuttivat territoriaalista hallintoa. Khalkedonissa seurakunnille ja luostareille oli säädetty oikeus kiinteään omaisuuteensa ja myös papisto oli sidottu aina tietyn kaupungin tai kylän kirkkoon (6. kanoni). Lännessä muutoksen tähän periaatteeseen toi kolmas lateraanikonsiili, joka hyväksyi papistolle myös paikasta riippumattoman statuksen vihkijäpiispan palveluksessa.
Itä–Rooman ekumeenisiin synodeihin verrattavien konsiilien aika jatkui lännessä. Neljän lateraanikonsiilin pyrkimyksenä oli säilyttää vahvistuvat kansalliset ja paikalliset identiteetit paaviin sidotun universaalin ykseyden kaitsennassa. Teoria ja käytäntö sopivat yhteen niin kauan, kuin jälkimmäinen todisti ensimmäisen. Kanoninen territoriaalisuus tunnustettiin, mutta sen korkein auktoriteetti kyseenalaistettiin.
Radikaalein yhteentörmäys syntyi Englannissa, jossa kuningas erotti Canterburyn arkkipiispan vetoamalla vanhaan latinalaiseen (Vox populi, vox Dei) anekdoottiin ”the voice of the people is the voice of God”. Edellinen arkkipiispa Thomas Becket, joka oli kyseenalaistanut kuninkaan vallan kirkollisissa asioissa, oli kärsinyt marttyyrikuoleman.
Bolognan kanonistit eivät ylenkatsoneet teologiaa, mutta pitivät näitä kahta eri disipliineinä. Jos kanonisen oikeuden primäärilähde oli Gratianuksen kokoelma (Concordia discordantium canonum), tuli teologiassa samanlaiseksi Petrus Lombarduksen Sentenssit (Quatuor libri sententiarum). Se oli ensimmäinen systemaattinen ja ristiriidat väistelevä tunnustuskirja.
Justinianoksen Corpuksen malli yhdestä kristillisestä maailmanvallasta ei ollut relevantti, mutta periaatteet kaikille kuuluvista jakamattomista ihmisoikeuksista – sekulaarin sakraalisuudesta – sai pian Bolognan kanonistien parissa laajan hyväksynnän. Kanonisen oikeuden yhteys Rooman oikeusjärjestelmään oli fakta, jota ei voitu sivuuttaa.
Franciscus Assisilaisen köyhien veljien yhteisöön kuulunut Joakim Fiorelainen lausui vuonna 1202 apokalyptisen ennustuksen. Joakim ennusti, että Isän ja Pojan, lain ja oikeuden aikakautta seuraisi Pyhän Hengen eli vapauden aikakausi. Kanoninen laki ja oikeus menettivät paikkansa, mutta vapautta se ei tuonut.
1.5.2025
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
Seuraava osa: Kanonien historia IX – 1300–luku: kesaropapismista hierokratiaksi, 1400–luku: viimeiset konsiilit
