Jo esikristillisellä ajalla koettiin vaikeutena eri uskontojen pyhien tekstien kääntäminen sellaiselle kielelle, jota kansa ymmärtää.
Meitä kiinnostavista uskonnoista juutalaiset eivät ilmeisesti koskaan voineet täysin ongelmaa ratkaista. Tosin on viittauksia siihen suuntaan, että kansankieltä koetettiin käyttää.
Itse Raamatussakin on tunnetusti jo osia Vanhasta Testamentista kirjoitettu aramean kielellä, myöhemmin jopa kreikaksi. Esimerkiksi kolmas Makkabealaiskirja ikään kuin sen merkiksi, että kansankieltä on pidetty täysin kelvollisena pyhien asioitten ilmaisemiseen.
Toisaalta ilmeisesti yhtä varhaisilta ajoilta asti juutalaiset lukivat hebreaksi kirjoitettuja osia yksinomaan tällä kielellä. Eräitä käännöksiäkin tehtiin. Kuuluisin varmaan kreikankielinen Septuagintan käännös, mutta ne eivät koskaan saavuttaneet virallista asemaa.
Kuitenkin ongelma tekstin ymmärtämiseksi oli olemassa. Jotakin täytyi tehdä. Koska uskottiin, että pyhät tekstit ovat inspiroituja jopa siihen määrään asti, että voitiin väittää niitä Jumalan itsensä sanelemiksi virheineen kaikkineen, on ymmärrettävää, että niitä ei mielellään käännetty.
Käännettäessähän aina menetetään jotakin alkuperäisen kielen sisällöstä, mutta kuitenkin… Ja toisaalta uusi kieli sisältää joukon uusia ”viittauksia”, joita alkukieli ei tuntenut.
Eräs ratkaisu, johon juuri juutalaiset päätyivät, oli lukea teksti aina ensin alkukielellä eli hebreaksi ja esittää siitä sitten käännös tai selitys, jonka ei suinkaan tarvinnut olla sanatarkka, etenkään kun se oli tarkoitettu ainutkertaiseksi, sillä nimenomaisella hetkellä tapahtuvaksi tulkinnaksi.
Näin syntyi eräänlainen nykyaikaisen saarnan esimuoto. Itse Jeesuksen toiminnasta meillä on esimerkki tällaisesta menettelystä. Eräitä tällaisia arameankielisiä käännöksiä ja selityksiä meille on säilynyt nimellä Targum.
Kun kristinusko levisi, kohdattiin kuitenkin heti ongelma aivan uudelta kannalta. Juutalaiset olivat useinkin vastahakoisia edes kuulemaan uudesta opista. Pakanat taas, joiden joukosta uusi seurakunta muodostettiin, eivät ymmärtäneet ”pyhää kieltä” hebreaa lainkaan. Eiväthän he olleet koskaan saaneet sillä minkäänlaista opetustakaan.
Ensimmäiset lähetyssaarnaajat, apostolit, käyttivät kansan kieltä, meille säilyneitten todisteitten mukaan erikoisesti kreikkaa, joka siihen aikaan olikin levinnein kieli. He olivat kuitenkin kaikki kotoisin alueelta, jolla puhuttiin pääasiassa arameaa eli syyriaa. Se on sellaisenaan jo sukua hebrean kielelle ja niin ollen syyriankieliset ihmiset varmaan ymmärsivät syntyperään katsomatta jotakin hebrealaisestakin tekstistä.
Suurin osa Rooman valtakunnan asukkaista ei suinkaan puhunut syyriaa tai mitään muutakaan seemiläistä kieltä. Kieliä oli monia, yksin Vähässä-Aasiassa kymmenittäin. Jonkinlaisena yleiskielenä kävi kreikka, mutta on luonnollista, että se kreikka, koinee, jota käytettiin, oli ilmaisuvaroiltaan varsin jähmettynyttä tai sitten päinvastoin aivan ilmiömäisen vapaasti käyteltyä.
Miten esittää Jeesuksen sanoma sellaisessa ympäristössä?
Esiteoriaa pyhien tekstien kääntämiselle
Kun tarkastelemme sitä apostolisten kirjoitusten kokoelmaa, joka meillä on säilynyt eli Uutta testamenttia huomaamme pian, että Vanhan testamentin tekstejä puolittain käännettiin ja puolittain selitettiin niitä siteerattaessa.
Mitään yhtenäistä käännösmuotoa Uuden testamentin kirjoittajat eivät tunnu noudattavan. Tiedämme myös kirkkohistoriasta, että varhainen kreikankielinen kirkko käytti mielellään Septuagintan käännöstä, olihan se juutalaisten itsensä tekemä ja sellaisena varmaankin luotettava.
Mutta tiedämme myös, että kaikkien Vanhan testamentin kirjojen kohdalla näin ei tapahtunut, vaan toisinaan käytettiin muitakin käännöksiä. Esimerkiksi Kreikan kirkko käyttää yhä tänä päivänä niin sanottua Theodotionin käännöstä muun muassa Danielin kirjan kohdalla.
Kumpi sitten olisi oikea menetelmä? Käyttää jotakin inspiroitua ”alkutekstiä”, vai laatia yhä uusia ja uusia käännöksiä kansan tarpeitten ja puhekielen mukaan?
Se oli ongelma, joka kohtasi alkukirkkoa heti. Emme tiedä paljoakaan käännösten varhaisimmasta historiasta, mutta voimme helposti panna merkille, että jo aikaisin kirkossa oli mahdollisuus kääntää toisellakin tavalla. Näin idässäkin lähes kaikkialla, missä ainoana oikeana menettelynä turvauduttiin ”inspiroituun” tekstiin, jota tarpeen mukaan selitettiin kansankielellä.
Molemmat menetelmät ovat tavallaan hyviä, molemmat myös johtavat helposti hankaluuksiin.
Idän kirkko nimenomaan otti käännökset käyttöön. Mutta samalla kehittyi heti myös ongelma siitä, missä määrin jokin yksityinen käännös on ”oikea” ja voitaisiinko teksti mahdollisesti kääntää toisellakin tavalla.
Näin idässäkin lähes kaikkialla päädyttiin ajan mittaan samaan mihin lännessäkin: muodostui joukko ”inspiroituja” käännöksiä, joita pidettiin erehtymättöminä ja joita ei enää haluttu uudelleen kääntää. Ei sittenkään, vaikka olisi ollut selvää, ettei oikeastaan kukaan, muutamia oppineita lukuun ottamatta, kyennyt ymmärtämään tekstiä.
Nykyaikana kohtaamme yllättäen saman ongelman uudestaan, kuitenkin nyt muodossa: pitäisikö käännöksen olla mahdollisimman sanatarkka, vai saammeko kääntää vapaasti, ajatuksen mukaisesti?
Ongelma piilee siinä, ettemme enää ole suinkaan aina varmoja alkuperäisestä ajatuksesta, vaan jokainen meistä kuvittelee jos jonkinlaisia tulkintoja alkutekstille.
Kärjistettynä esimerkkinä voisimme pitää niin sanottuja länsimaisen klassisen sivistyksen saaneita kielimiehiä. He ovat aivan vakuuttuneita siitä, että esimerkiksi apostoli Paavali käsitti kreikankielensä aivan samoin kuin Homeros Iliaassaan ja Odysseiassaan.
Väite on mieletön, mutta kummallisen usein Raamattua tulkitaan sillä periaatteella.
Raamatun alkukielistä
Pyhä kirkkomme on alusta lähtien nähnyt erikoisen tärkeäksi sen seikan, että jokaiselle kansalle julistetaan evankeliumia, Jumalan pyhää tahtoa, jokaisen omalla kielellä.
Uskomme, että niin tulee tapahtua, jo senkin perusteella, että ensimmäisenä helluntaina, kun Pyhä Henki tulisten kielten muodossa laskeutui apostolien päälle ikään kuin lähtömerkkinä kirkon maanpäälliselle toiminnalle, niin pyhät apostolit ”alkoivat puhua muilla kielillä” ja”kukin kuuli heidän puhuvan omaa kieltänsä”.
Uskomme, että tämä tapahtui merkkinä siitä, että evankeliumia tulee aina julistaa ihmisten omilla kielillä, eikä millään yhdellä pyhällä kielellä.
Kuitenkin on luonnollista, että kun haluamme tarkasti tietää, mitä Raamatussa todella sanotaan, emme saata tyytyä yhteenkään käännökseen, vaan turvaudumme Raamatun alkuperäiseen tekstiin, sikäli kuin se on meille tunnettu. Tekstin säilymisen ongelma on jatkuvasti erityisten tiedemiesten tutkimuksen kohteena.
Me uskomme, että Raamatun teksti on sisällöltään Jumalan inspiroima, että sen sisältämä oppi Jumalasta ja hänen suhteestaan maailmaan ja ihmisiin on erehtymätöntä, mutta Raamatun tekstin jäljentäjät eri aikoina ovat saattaneet tehdä virheitä, ja tietenkin haluamme saada kaikki erehdykset korjattua.
Kyetäksemme tutkimaan Raamattua sen alkukielellä, meidän on ehdottomasti hallittava kolmea kieltä: hebreaa, arameaa ja kreikkaa.
Varsinkin hebrean kielen kohdalla vaikeudet ovat suuret, sillä hebrean kieli sellaisena kuin sitä on Raamatussa käytetty, lakkasi olemasta elävä kieli jo kauan ennen ajanlaskumme alkua niin sanotun Baabelin vankeuden aikana. Siitä johtuu, että on monia sanoja, joiden tarkkaa merkitystä on vaikea saada selville.
Hebreankielinen teksti muutenkin, siinä muodossa kuin se on meille säilynyt, ilmeisesti sisältää ”painovirheitä”, sanoja ja sanontoja, joita on mahdoton kääntää.
Septuagintan merkitys
Vaikka ortodoksinen kirkko tunnustaakin hebrealaisen tekstin alkutekstiksi ja inspiroiduksi panee kuitenkin suuren painon eräälle siitä tehdylle käännökselle, nimittäin kreikkalaiselle Septuaginta-käännökselle.
Nimi johtuu siitä, että kerrotaan Egyptin kuningas Ptolemaioksen hankkineen 70 tai 72 oppinutta käännöksen tekijöiksi. Uskomme, että tämä käännös edustaa oikeata tulkintaa alkutekstistä silloinkin, kun se on hämärä merkitykseltään.
Suurin osa Vanhaa testamenttia on kirjoitettu hebreaksi. Vain varsin pieni osa siitä on alun perin kirjoitettu arameaksi ja Vanhan testamentin viimeiset kirjat, jotka Suomessa tunnetaan useimmiten apokryfikirjoina, ovat kirjoitetut tai säilyneet kreikaksi.
Koko Uusi testamentti taas on kirjoitettu kreikaksi. Sekä hebrea että aramea kuuluvat niin kutsuttuihin seemiläisiin kieliin, ja ovat siis sukua esimerkiksi arabian kielelle. Verrattuna eurooppalaisiin meille tutumpiin kieliin panemme merkille, että ne eroavat niistä ennen kaikkea ajattelunsa puolesta.
Hieman liioitellen voisi väittää, että niissä on pelkkiä verbejä, jotka lukemattomilla muodoillaan voivat ilmaista kaikkia muitakin sanaluokkia. Mutta verbienkään kohdalla emme voi puhua aikamuodoista, tempuksista samassa mielessä kuin mihin olemme tottuneet.
Olisi ehkä oikeampaa puhua pelkästään moduksista. Siitä johtuukin niiden suuri vaikeus eurooppalaisen opiskelijan kannalta. Jollakin tavalla niitä voi oppia ymmärtämään siinä kuin kaikkia muitakin kieliä, mutta jotta todella ymmärtäisi, mitä kirjoittaja on tarkoittanut, vaaditaan tavattoman pitkää ja sitkeää opiskelua.
Kreikan kieli puolestaan kuuluu indoeurooppalaisiin kieliin, ja sellaisena on sukua useimmille Euroopan kielille. Senkään oppiminen ei ehkä ole aivan ongelmatonta, onhan juuri Raamatun edustama niin sanottu koinee-kreikka täynnä muun muassa seemiläisperäisiä sanontoja, niin kuitenkin ilmeisesti sitä oppii paljon helpommin kuin hebreaa.
Kauan pidettiin hebreaa Jumalan omana kielenä. Esimerkiksi Origenes uskoi, että Jumala opetti tämän kielen israelilaisille salaperäisellä tavalla, yhtäkkiä, kun he lähtivät Egyptistä Mooseksen johdolla.
Kirjoitettuna kielenä hebrea kuuluu joka tapauksessa vanhimpiin kieliin ja nykyisistä kielistä ehkä vain kiina ja koptinkieli voivat kehua yhtä vanhalla, jatkuvalla historialla. Kopti, jota Egyptin koptilaiset yhä käyttävät kirkkokielenään, on muinaisen egyptinkielen suora jatke.
Juutalaiset käyttivät hebreaa jumalanpalveluskielenään ja oppineitten rabbiinien kielenä kautta aikojen, myös siellä, missä heidän puhekielensä oli aivan toisenlainen, esimerkiksi saksa, ranska tai espanja. Onpa hebrean kieli onnistuttu nykyisessä Israelin valtiossa uudelleen herättämään puhekieleksikin, joskin ehkä nykyaikaistetussa muodossa.
Alun perin se näyttää olleen varsin yleinen kieli muinaisessa Kanaanissa, mutta vähitellen aramean kieli syrjäytti sen eräänlaisena kansainvälisenä kielenä, ja kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta aramea tuntuu syrjäyttäneen kokonaan hebrean. Siihen viittaa sekin, että hebrean oma alkuperäinen aakkosto, joka oli samanlainen kuin foinikialaisten käyttämä, korvattiin aramealaisella kirjoituksella.
Kun puhumme arameasta, tarkoitamme oikeastaan kokonaista ryhmää lähisukuisia kieliä. Toisinaan taas rajoitamme nimityksen tarkoittamaan yksinomaan juutalaisten käyttämää kieltä ja kutsumme muitten kieltä muilla nimillä. Esimerkiksi syyria on vain aramean yksi murre, jota kuitenkin kirjoitettiin hieman toisenlaisilla kirjaimilla.
Nykyään on aramea melkein kokonaan jäänyt käytöstä puhekielenä, vain pienet ihmisryhmät enää käyttävät sitä, sillä arabia on vuorostaan syrjäyttänyt sen.
Ennen arabiankielen tuloa levisi Lähi-itäänkin kuitenkin kreikan kieli, varsinkin Aleksanteri Suuren valloitusten jälkeen, ja vielä roomalaisetkin käyttivät runsaasti kreikkaa kanssakäymisessään muitten kansojen kanssa.
Jostakin syystä latina ei levinnyt itään päin. Apostolien aikana kreikka oli laajimmalle levinnyt, yleisimmin osattu kieli, ja siitä johtuu, että kaikki Uuden testamentin kirjoitukset on tehty sillä kielellä.
On syytä korostaa tässäkin sitä, että uskomme näidenkin tekstien olevan inspiroituja sisältönsä puolesta, vaikka niissä voidaan selvästi erottaa eri kirjoittajien henkilökohtaisen kielitaidon eroja.
25.4.2025
rovasti Johannes Seppälä 1979
