Artikkeli muodostuu kolmesta julkaisusta.
Ensimmäinen osa ”Ortodoksisen kirkon kanoneista” julkaistiin 7.5.2009. Artikkeli on kirjoitettu yhteistyössä Nikean metropoliitan Johanneksen (1923–2010) kanssa.
Väliotsikkoa”Ortodoksisesta identiteetistä” seuraava artikkeli on julkaistu Savon Sanomissa 16.3.2015 otsikolla ”Kirkko on turvapaikka”.
Kolmas osa ”Kanoninen protokolla” on julkaistu 4.8.2015.
Arkkipiispan nimellä julkaistut tekstit on valmisteltu Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan kansliassa Kuopiossa.
Ortodoksisen kirkon kanoneista
Kanonien lähtökohtana pidetään Uudessa Testamentissa olevia ohjeita (Gal. 6:16), mittapuita (2. Kor. 10:13) ja esimerkkejä (Fil. 3:16) kristillisestä elämäntavasta.
Samoja elämänohjeita käsittelivät lähetyskirjeissään apostoleista seuraavan sukupolven kristilliset opettajat Kleemens Roomalainen, Ignatios Antiokialainen ja Polykarpos Smyrnalainen.
200–400-luvuilla ohjeita kirkon jäsenille tulkitsivat suuret kirkkoisät kuten Athanasios Suuri, Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen ja Gregorios Teologi. Tuolloin vakiintui käyttöön myös termi ”kanoni”.
Kirkkoisien kanoneja käsiteltiin ja tulkittiin Lähi-idän ja Vähän-Aasian kaupungeissa pidetyissä paikallisissa kirkolliskokouksissa ja myöhemmin koko kirkkoa käsittävissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Niistä ensimmäinen pidettiin vuonna 325 Nikean kaupungissa ja viimeinen vuonna 787 myös Nikeassa.
Ensimmäisen täydellisen kokoelman kirkon kanoneja toimitti Konstantinopolin arkkipiispa Fotios Suuri (810–893).
Myös roomalaiskatolinen kirkko tukeutuu kanoneihin. Rooman kirkon kanonikokoelmaan (Corpus juris canonici) kuuluu ortodoksisten kanonien ohella myös vuoden 787 jälkeen pidettyjen latinalaisten kirkolliskokousten päätöksiä ja paavien kiertokirjeitä.
Kanonien tulkitsijat eli kanonistit kuten Teodoros Balsamon (k. 1195), Konstantinos Harmenopoulos (k. 1380) ja Milash Nikodim (k. 1914) ovat kautta koko historian korostaneet sitä, että kanonit eivät ole vain lakikokoelma. Ne muodostavat historiallisen ja hengellisen siteen alkukirkon ja kirkkoisien ajan ajatteluun.
Tähän periaatteeseen nojaavat ortodoksinen ja katolinen kirkko elävät tyystin erilaisessa arvomaailmassa kuin protestanttiset kirkot.
Kanonien ja maallisen lainsäädännön suhde muotoutui 300-luvulla. Jo tuolloin korostettiin sitä, että maallinen lainsäädäntö on yhteiskuntaa varten ja kanonit kirkon oma ohjekokoelma.
Näin ortodoksisen käsityksen mukaan kanonien tulkintakin on kirkon sisäinen asia. Itä-Rooman aikana ei esimerkiksi keisarillakaan ollut oikeutta muuttaa kanoneissa olevaa päätöksentekojärjestystä.
Kanoneja tulkitaan lakien tavoin suhteessa aikaan ja kulttuuriympäristöön. Kanonisen oikeuden tutkimuksessa ortodoksinen kirkko puhuu ”kanonisesta hengestä”. Se merkitsee kanoneissa olevien arvojen kriittistä vertaamista niiden syntymisajan yhteiskunnallisiin oloihin ja arvoihin.
Osa ortodoksisen kirkon piirissä vaikuttavista kanonisen oikeuden tutkijoista, esimerkiksi yhdysvaltalainen professori John Meyendorff (k. 1992) on korostanut juuri kanonisen hengen löytämisen tärkeyttä.
Suomen ortodoksisen kirkon emeritusarkkipiispa Johannes puhuu puolestaan ”luovasta kuuliaisuudesta” suhteessa kanoneihin.
Modernin länsimaisen ihmisen näkökulmasta ainakin eräät kanoneista näyttävät auttamattomasti vanhentuneilta. Myös ortodoksisen kirkon piirissä osaan kanoneissa olevista määräyksistä sovelletaan niin kutsuttua ekonomia-ajattelua. Tuo taloudenhoitoa kreikan kielellä tarkoittava ekonomia ei pyri sivuuttamaan kanonin merkitystä, vaan tarjoamaan tulkintaan joustavuutta ja kohtuutta.
Kanonien tutkimuksen tehtävänä on auttaa näkemään sääntöjen logiikkaa ja ymmärtää kanonien syntytausta. Näin kanonien tavoitteiden toteuttaminen on tärkeämpää kuin niiden kirjaimellinen noudattaminen.
Yksi kanonisen ekonomian esimerkkejä on kirkosta erottaminen. Se oli kirkon alkuvuosisatoina yleinen rangaistus, mutta ei enää juurikaan käytössä. Myös paastoamista koskevia kanoneja tulkitaan kulttuurista riippuen eri tavalla.
Papistoon vihittävien eettisiä ja moraalisia vaatimuksia koskevia kanoneja pidetään ortodoksisessa kirkossa edelleen pätevinä.
Kanonien mukaan pappi ei tule tehtävään omasta halustaan vaan kirkon kutsusta. Näin ollen papiksi vihityltä edellytetään riviseurakuntalaiseen verrattuna monin verroin tiukempia kriteerejä. Tässä suhteessa ortodoksinen pappeuskäsitys poikkeaa merkittävästi esimerkiksi protestanttisten kirkkojen pappeudesta.
Ortodoksinen kirkko ei tunne pappisoikeuksia, vaan ainoastaan pappisvelvollisuudet. Niiden perustana on luottamus kirkon 2000 vuotta kestäneeseen järjestykseen, kirkon autonomiaan tulkita kanoneja sekä papin kuuliaisuuteen piispoja kohtaan.
Suomen ortodoksinen kirkko on suhteessa kanoniseen perintöön osa 300 miljoonaa jäsentä käsittävää maailmanlaajuista kirkkoperhettä.
Kirkko on hyväksynyt kanonit yhdessä ja vain yhdessä niitä voidaan myös päivittää. Tämä prosessi on käynnissä ja kanonien asemaa ortodoksisessa kirkossa on pohdittu muun muassa Sveitsin Chambesyssä koko ortodoksista maailmaa koskevan kirkolliskokouksen valmistelukokouksissa.
Modernissa nopean tiedonvälityksen maailmassa ortodoksiset kirkot ovat huomattavasti lähempänä toisiaan kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Näin myös Suomen ortodoksisen kirkon linjaukset yhteistä kanonista perintöä kohtaan huomioidaan eri puolilla ortodoksista maailmaa.
Ortodoksinen kirkko ei ole kanoneineen jäännös pimeältä keskiajalta vaan historiaa tekevä elävä kirkko.
Suomen kirkon kunnioitus koko ortodoksisen maailman yhteistä perintöä kohtaan merkitsee erityisesti sitä, että kirkko ei ymmärrä itseään ensisijaisesti valtionhallinnon jatkeena, vaan itsenäisenä ja poliittista arvomaailmaa haastavana vastavoimana.
Kirkolla ja valtiolla on omat tehtävänsä. Tälle periaatteelle on Suomen ortodoksisen kirkon mielestä rakennettava myös modernin eurooppalaisen yhteiskuntapolitiikan tulevaisuutta.
Ortodoksisesta identiteetistä
Idän ortodoksinen kirkko on symbioosi kulttuuria ja uskontoa. Vanhoissa kulttuureissa saatetaan olla passiivisia monia yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan, mutta kirkossa ihmisten tuntoaistit ovat herkimmillään.
Ortodoksisen kirkon asema Suomessa on erityislaatuinen. Tämä linjattiin valtiohallinnossa, kun hallitus antoi esityksensä laiksi ortodoksisesta kirkosta. Esityksessä todettiin, että kirkko on ”sekä suomalainen julkisyhteisö että osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa” (HE 59/2006 vp, sivu 6).
Laki ortodoksisesta kirkosta alkaa toteamuksella kirkon autonomiasta: “kirkko perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan” ja kirkko on ”yhteydessä Konstantinopolin apostoliseen ja patriarkaaliseen ekumeeniseen istuimeen” (985/2006, 1 §).
Laki antaa ortodoksiselle kirkolle Suomessa selvät rajat. Niiden sisällä kirkko toimii säilyttäen Konstantinopolin patriarkaatin vuoden 1923 autonomia-asiakirjan mukaisesti patriarkaatin ”säännöt järkkymättömänä pohjana”.
”Säännöt” ovat ennen kaikkea liturgisia tai jumalanpalvelusperinteen kautta ilmaistuja globaaliin ortodoksisen perinteen tapoja. Liturginen järjestys on Suomen ortodoksien side muihin ortodokseihin Alaskasta Afrikkaan.
Kirkollisten sääntöjen ja tapojen rooli on ollut merkittävä kirkon yhtenäisyyden säilymisessä, mutta myös riitojen kärjistymisessä. Skismat kirkon historiassa ovat syntyneet pieniltä näyttävistä välikohtauksista.
Jumalanpalvelusjärjestyksen yksityiskohdilla oli merkittävä osa Pyhää Henkeä koskevan Filioque-kiistan (861), Rooman ja Konstantinopolin piispojen arvojärjestyksen (1054) tai vanhauskoisten skisman (1682) kärjistymisessä.
Kirkon historian kriisit ovat jättäneet ortodoksien kollektiiviseen historialliseen muistiin ajatuksen siitä, että liturgia on paikka, johon vieraita vaikutuksia tai muutoksia ei hevillä hyväksytä. Tällainen näkemyksellisyys yhdistää vanhoja ortodoksisia kulttuureja Egyptissä, Kreikassa, Serbiassa ja vaikkapa Syyriassa.
Näissä maissa ortodoksisuus ilmentää vahvaa symbioosia kulttuurin ja uskonnon välillä, ja mahdollisimman oikeanlainen perinteen kunnioitus takaa kristillisen uskonnäkemyksen jatkuvuuden. Myös Suomessa ortodoksien kahden vanhan etnisen ryhmän, karjalaisten ja venäläisten, parissa penseys jumalanpalvelusjärjestyksen muutoksiin on ollut tunnettua.
Ortodoksiseen kirkkoon liittyneet suhtautuvat kulttuurin ja uskonnon liittoon kriittisemmin. Länsi-Euroopassa ja myös Suomessa ortodoksisuuteen kääntyneet ovat tuoneet kirkkoon muutosvaatimuksia, joihin vanhoissa perinteissä ei olla valmiita.
Tähän asti syvempää pohdintaa asiasta ei ole käyty. Syynä on ollut toive – ja ehkä jossain määrin utopiakin – siitä, että Suomeen syntyy kansallinen ortodoksinen kirkko. Tähän voitiin uskoa niin kauan kuin Suomessa ei ollut nykyistä etnistä monimuotoisuutta.
Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärän kasvupotentiaali ei ole nykyisin luterilaisen kirkon jättävissä vaan maahanmuuttajissa. On vaikeaa uskoa, että serbialaiset, ukrainalaiset tai venäläiset ortodoksit muuttuisivat sukupolvessa tai kahdessakaan suomalaisiksi ortodokseiksi.
Maahanmuuttajat assimiloituvat varmasti Suomen yhteiskuntajärjestykseen, mutta ortodoksinen kirkko on heille koti, jonne tuskin mennään kokemaan ensisijaisesti demokratiaa tai tasa-arvoa.
Ortodoksisella kirkolla on muiden kristillisten kirkkojen kanssa yhteiset ekumenian periaatteet, jotka hyväksyttiin Kirkkojen maailmanneuvoston perustamisen yhteydessä vuonna 1948.
Näkemyserot ekumeniassa tiivistyvät perinteen ja uusien tapojen suhteisiin. Ortodoksinen kirkko kieltää kategorisesti liturgisten ja sakramentaalisten perinteiden irrottamisen apostolisesta uskosta.
Ortodoksit osallistuvat yhteisiin rukouksiin muiden kristittyjen kanssa, mutta eivät hyväksy synkretismiä omassa liturgisessa perinteessään.
Tämä todettiin Suomessakin ekumeenisessa neuvostossa 15.10.2002 hyväksytyissä hyvien tapojen suosituksissa: ”kunnioitamme jäsenyhteisöjen oikeutta opillisiin eroihin, erilaisiin rukoustapoihin, jumalanpalvelusperinteitten eroihin ja uskonelämän muotoihin”.
Ortodoksisen kirkon piispat ja teologit ovat korostaneet ekumeenisissa yhteyksissä aina sitä, että jumalallinen totuus ei ole koskaan teologisten teesien tai yhden ihmisen tulkittavissa.
Totuus on pikemminkin elämäntapa, jota kontemploidaan liturgiassa, ja liturgiseen järjestykseen kätketyn totuuden siirtäminen sukupolvelta toiselle on juuri piispojen tehtävä.
Kirkko on historiallisesti ortodokseille hengellisyyden lisäksi myös kirkollisen kulttuurin turvapaikka. Vaikka ortodoksista kirkkoa on kritisoitu kaavoihinsa kangistumisesta ja erityisesti vanhoissa idän kulttuureissa saatetaan olla jopa passiivisia monia yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan, niin juuri kirkossa ihmisten tuntoaistit ovat herkimmillään.
Ortodokseille hengellisen perinteen jatkuvuus avautuu kirkossa, jota nimenomaan piispa edustaa ja kaikilla toimillaan edistää ja vahvistaa.
Tämä selittää myös reaktiot, jotka syntyivät maaliskuun ensimmäisenä päivänä (2015) Uspenskin katedraalissa Helsingissä. Piispa Irja Askolan alttariin vieminen ei ollut ehkä opillinen kannanotto tai ihmisoikeuskysymys, mutta se oli loukkaus ortodoksisen kirkon kulttuuriperinteitä kohtaan.
Ovatko suomalainen ekumeeninen uskaliaisuus ja globaali ortodoksisen perinteen etiketti törmäyskurssilla?
Jos näin on, tulee meidän Suomen ortodoksisessa kirkossa nähdä itsemme entistä selvemmin osana maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa.
Kanoninen protokolla
Etiketti ja protokolla tarkoittavat erilaisissa hierarkioissa – armeijassa, kunnan tai yliopiston hallinnossa, tuomioistuimessa tai kirkossa – olevia sääntöjä tai toimintatapoihin liittyviä muotoja.
Protocollum on latinaksi käsikirjoituksen ensimmäinen sivu ja termin alkuperä on kreikan samaa merkitystä kuvaavissa sanoissa ”protos” ja ”kolla”. Protokollan läheinen synonyymi on etiketti. Tuo kansainvälistä tapa- ja kohteliaisuusperinnettä kuvaava ranskankielinen sana tarkoittaa myös nimi- tai tunnistelappua.
Kanoninen protokolla on kansainvälistä ja yleisortodoksista hierarkian keskinäiseen kommunikointiin ja esiintymiseen liittyvää etikettiä.
Kirjallinen etiketti
Kanoninen protokolla on myös kirjallisessa muodossa hierarkkista. Piispalle osoitettu kirje varustetaan otsikolla, jossa on vastaanottajan täydellinen titteli, esimerkiksi ”Hänen Pyhyytensä, Konstantinopolin arkkipiispa ja Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I”.
Kirje aloitetaan puhuttelulla ”Teidän Pyhyytenne”. Muiden piispojen kohdalla käytetään aseman mukaista protokollaa: ”Korkeasti pyhitetty” tai ”Korkeasti siunattu”. Lyhenteitä ”KP” tai ”KS” ei käytetä silloin, kun viestin vastaanottaja on eminenssi.
Kirjeet ja sähköpostit allekirjoitetaan ensin muodossa ”diakoni” tai ”pappi”, jonka jälkeen tämän alle laitetaan koko arvonimi, esimerkiksi ”rovasti” tai ”kirkkoherra” yhteystietoineen. Allekirjoituksissa omaa titteliä ei lyhennetä, ellei kysymyksessä ole vakiintunut muoto, kuten teologian tohtori ”teol. tri”.
Myös muiden papiston jäsenten kohdalla kirjeessä on ensin vastaanottajan virallinen titteli ”rovasti” tai ”pastori” ja sen jälkeen kirje aloitetaan puhuttelulla, esimerkiksi ”Kunnianarvoisa rovasti” tai ”Hyvä isä”. Luostarien johtajia puhutellaan ”Kunnianarvoisa isä igumeni” tai ”äiti igumenia”.
Kirjeissä on ylhäällä ensin lähettäjän ja sitten vastaanottajan yhteystiedot.
Puhuttelu
Suomen kielessä ei ole puhutteluun liittyvää vokatiivisijamuotoa, joka on erottamaton osa kreikkaa, latinaa ja slaavilaisia kieliä.
Yleisimmissä maskuliinisubstantiiveissa vokatiivi päättyy e-kirjaimeen, esimerkiksi latinan ”Et tu, Brute” ja kirkkoslaavin ”Bože moi”.
Kreikan ja venäjän kielellä patriarkka on kirjoitettaessa ”Panagiotatos” tai ”Svjateištšii” mutta puhuteltaessa ”Panagiotate” tai ”Vaše Svjateištšestvo”. Arkkipiispalle tai metropoliitalle kirje osoitetaan muodossa ”Sevasmiotatos” tai ”Vysokopreosvjaštšenneišij”, mutta heitä puhutellaan vokatiivimuodoissa ”Sevasmiotate” tai ”Vaše Vysokopreosvjaštšenstvo”.
”Isä” on kirjoitettaessa ”otets” ja puhuteltaessa ”Otše”.
Vieraskielisiä puhuttelunimiä ei pidä käyttää, jos termillä on suomen kielellä muu merkitys. Esimerkiksi diakonin vaimo on kreikaksi ”diakonissa” mutta suomeksi diakonissa on ammatti.
Puhelimessa kleeruksen jäsen esittäytyy ”diakonina” tai ”pappina”. Puheluun vastaava puolestaan vastaa käyttämällä arvoja ”hyvä isä rovasti” tai ”äiti igumenia”.
Puhelinkeskustelu piispan kanssa aloitetaan sanoilla ”esipaimen siunaa”. Liturginen puhuttelumuoto ”eulogeson despota, vladyko blagoslovi” on muissakin yhteyksissä aina yksiköllinen ”esipaimen siunaa”.
Kirkollisten termien oikeinkirjoitus
Liturginen kieli ja hyvä yleiskieli ovat ortodoksisessa käytännössä jossain määrin eri asioita. Raamatun käännöskomitea esitti vuonna 1979, että suomen kielellä Jumalaa ja Kristusta käytettävien pronominien käytössä siirryttäisiin pieniin alkukirjaimiin. Näin on tehty uudessa raamatunkäännöksessä.
Ortodoksisissa liturgisissa kirjoissa noudatetaan Hän-pronomineissa edelleen vanhaa periaatetta ja isoja alkukirjaimia. Liturgisessa kielessä on suomeen vakiintunut käytäntöjä, jotka ovat edelleen erilaisia kuin modernissa yleiskielessä.
Kirkkojen nimet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella: ”Pyhän Kolminaisuuden kirkko”, mutta ”Uspenskin katedraali”, koska katedraali viittaa myös muihin julkisiin rakennuksiin, kuten kaupungintaloon tai eduskuntataloon, jotka nekin kirjoitetaan pienellä.
”Pyhä” sana kirjoitetaan erisnimissä isolla, kuten Pyhä Jaakob ja kotipaikkojen yhteydessä ”Sergei Valamolainen”. Kirkollisten henkilöiden nimet kirjoitetaan suomalaisen käytännön pienellä alkukirjaimella – patriarkka, metropoliitta, arkkimandriitta.
”Jumala” ja ”Raamattu” ovat erisnimiä, mutta jumalanpalvelus tai ehtoopalvelus eivät ole. Myös antifoni, ehtoollinen, pääsiäinen tai helluntai eivät ole erisnimiä. Ne kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.
11.4.2025
