Trullon synodi (691–692) oli yrittänyt luoda kontrollia kristillisille taikauskoille. Amuletit, ikonit, mosaiikit ja reliikit olivat saaneet sakraalin välitystehtävän rinnalle merkityksen kauppatavarana ja magian välineinä.
Suurin osa Trullon päätöksistä oli disipliinikanoneja. Se siirsi kanonista oikeutta dogmaattisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä henkilökohtaiseen moraaliin.
Trullon synodin kanssa samoihin aikoihin Espanjassa ja Irlannissa julkaistut kanonikokoelmat (Hispana, Hibernensis) sisälsivät Trullon tavoin eniten moraalisääntöjä. Hispana, toiselta nimeltä Isidoriana, oli aika– ja paikkaperusteinen luettelo siihen asti säädetyistä kanoneista. Irlantilainen editio (Hibernensis) sisälsi synodien kanonien lisäksi Uuden ja Vanhan testamentin moraalisäädöksiä.
Puhdasoppinen islam voitti puolelleen koko ajan enemmän kannattajia. Ensimmäiset kirkot oli puhdistettu Jeesusta ja Mariaa esittävistä ikoneista ja patsaista Mekassa jo vuonna 630. Tilannetta ei helpottanut se, että Justinianos II painatti vuonna 702 kultarahoihin Kristuksen kasvot.
Yli sata vuotta kestänyt ikonoklasmi päättyi ikonien kannattajien voittoon. He myös kirjoittivat kriisistä historian, jossa vastapuoli demonisoitiin armotta.
700–luku: kreikka korvaa latinan
Seitsemäs ekumeeninen synodi alkoi vuonna 786 Konstantinopolissa, mutta sotilasmellakoiden vuoksi kokous siirtyi seuraavana vuonna Nikeaan. Kokous oli viimeinen, jolle sekä Rooma että Konstantinopoli antoivat universaalia tarkoittavan epiteetin ”ekumeeninen”.
Nikean toisen synodin teologispoliittinen sisältö koski ikonien palvojien (εικονοδούλος) ja niiden hävittäjien (εικονοκλάστης) kiistaa.
Rooman piispa oli valinnut ikonisodassa kuvien puolustajan roolin. Ikonien kieltäjien ja niiden puolustajien rintamalinjat kulkivat idän ja lännen välillä. Köyhemmän idän kristityt suhtautuivat kuvakieltoon myönteisemmin kuin vauraammassa lännessä, jossa kuvataiteista pidettiin.
Sota ikoneista päättyi virallisesti Nikean päätökseen 13. lokakuuta 787 ikonien kunnioittamisen ortodoksisuudesta.
Pitkän ja repivän kiistan päättyminen näkyi synodin ensimmäisessä kanonissa, jossa saavutettua rauhaa tervehdittiin ilolla (ἀσμένως), mielihyvällä (τέρπομαι), riemulla (ἀγαλλιωμαι) ja poveen kätkien (ἐνστερνίζομαι).
Päätökset muodostivat Nikean synodin prologin (1. kanoni) käyttämän vanhan roomalaisen oikeustermin mukaan oikeamieliset, iankaikkiset todistukset (δικαιοσύνην).
Nikeassa päätettiin (6. kanoni), että piispojen oli pidettävä kokouksia vähintään kahdesti vuodessa kanonisten rangaistusten (κανονικοῖς ἐπιτιμίοις) uhalla. Poikkeamisen kahden vuosittaisen kokouksen säännöstä tuli tapahtua hyvästä syystä.
Piispalla tuli olla taloudenhoitaja (οἰκονόμος) ja piispa ei saanut olla rahanahne (φιλάργυρος), koska vastuu kirkon omaisuudesta ulottui Jumalaan asti (kanonit 11, 12, 19).
Nikean kanoneissa oli myös ohje papiston pukeutumisetiketistä (16. kanoni): sen tuli olla juhlava (σεμνός) eli säädyllinen (solemn).
Piispan, papin tai diakonin valinta maallisten viranomaisten päätöksellä (παρὰ ἀρχόντων) oli moniselitteinen. Lähtökohtana oli säädös, joka kielsi pappeuteen nousemisen pelkällä viranomaispäätöksellä (3. kanoni).
Nikean II synodin kanoneihin päätyivät myös Tarasios Konstantinopolilaisen (730–806) simoniasta kirjoittamat linjaukset. Sen sijaan Tarasioksen seuraajan Nikeforoksen (758–828) kokoelma katumusrangaistuksista ei saanut hyväksyntää.
Justinianoksen Novellaen lait luostareita varten olivat menettäneet merkityksensä, koska ikonoklasmi oli sulkenut kaikki luostarit ja niiden omaisuus oli takavarikoitu. Nikean II synodin munkkeja ja nunnia koskevien kanonien suuri määrä selittyy sillä, että luostarit oli päätetty rehabilitoida.
Nikean kanonien merkitys huomioitiin Aix–la–Chapelle’n konsiilissa vuonna 789, joka määräsi, että jokaisen papin pitää tuntea kanonit tai muuten hänet erotetaan (kanonit 55, 58).
Itä–Rooman hallinnon kieleksi vaihtui 700–luvulla kreikka ja oikeustieteessä alkoi bysanttilainen aika. Justinianoksen neliosaisesta lakikorpuksesta (Codex, Digesta, Institutes, Novellae) alkoi vallata alaa Digestan ”kaiken sisältäväksi” (πανδέκτης) otsikoitu kommentaariosa.
Ensimmäinen kreikankielinen versio Digestasta oli keisari Leo III:n vuonna 726 julkaisema selektio (ἐκλογή). Latinaksi käännetty (Ecloga Legum) Leon selektio sisälsi lievennyksiä Justinianoksen rangaistusasteikkoon. Roomalaisen oikeuden perheenisälle antamia oikeuksia (patria potestas) kavennettiin vaimon, lesken, lasten ja orpojen hyväksi.
Vanhan testamentin tappamiskielto (2. Moos. 20:13) hyväksyttiin kirjaimellisesti ja rangaistukset korvattiin mutilaatioilla, joilla katsottiin olevan Uuden testamentin hyväksyntä: ”Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti” (Matt. 5:29), ”jos kätesi viettelee sinua, hakkaa se pois” (Mark. 9:43), ”jos jalkasi viettelee sinua, hakkaa se pois” (Mark. 9:45).
Leo III:n aikaan ajoittui myös ensimmäinen jokamiehen oikeuksia edeltänyt laki, jonka nimi oli ”maanviljelijän laki” (νόμος γεωργικός).
Kanoni–termin käyttö laajeni säädöksistä antiikin käytännön tapaan runouteen. Andreas Kreetalainen, veljekset Johannes ja Kosmas Damaskoslaiset ja Teodoros Studionilainen ryhtyivät kirjoittamaan kanoneiksi kutsuttavaa liturgista runoutta.
800–luku: kirkko vai imperiumi?
Kanonisen hallinnon periaate oli territoriaalinen. Vanhassa Rooman valtakunnassa piispan hallintoalue oli ollut sama kuin siviilihallinnossa. Hiippakunta (diocesis) oli synonyymi kaupungille (civitas). Kaupunkien kasvaessa keskusta ja sen ympärille muotoutuva agglomeraatio (suburbium) erotettiin toisistaan.
Kansallisvaltioiden muodostuminen alkoi vuonna 843, kun Ranskan kuningaskunta jakaantui lännen frankkien ja idän germaanien valtakunniksi. Englannissa seitsemän pientä ruhtinaskuntaa (heptarkhia) yhdistyi neljäksi kuningaskunnaksi.
Ensimmäinen myönnytys territoriaalisen hallinnon periaatteeseen oli jouduttu tekemään jo Nikean ensimmäisessä synodissa.
Puritaaniset kataaripiispat armahdettiin ja he saivat pitää arvonsa sillä ehdolla, etteivät muodosta viralliseen kirkkoon rinnakkaisjurisditioita. Kahden kaupunkipiispan kiista ratkaistiin (8. kanoni) Nikeassa sillä, että toisen oli suostuttava maalaispiispan (χωρεπίσκοπος) arvoon.
Justinianoksen Corpus oli määrittänyt piispan valinnan kuuluvan hallitsijalle ja papistolle. Tämän rinnalla eli kuitenkin periaate molemminpuolisesta hyväksynnästä (consentement) eli piispan valintaan tuli sisältyä myös kansalaisten myönteinen kanta. Tämä toteutui sillä, että piispan vaalitilaisuudessa katedraalissa kansa ilmaisi hyväksymisensä aplodein. Niistä syntyi sanonta ”vox populi, vox Dei”. Pappien valinnassa oli kaksi käytäntöä: demokraattinen ja piispan privilegioon perustuva.
Idän kuvakielto oli kumottu Nikean toisessa synodissa ja vahvistettu lännessä Pariisiin paikalliskonsiilissa vuonna 825. Ikonoklasmin luoman poliittisen hajaannuksen vaikein osa oli luostarien jälleenrakennus. Konstantinopolin paikallissynodissa vuonna 861 luostareiden rakentaminen määriteltiin pyhäksi ja kunnioitettavaksi perinnöksi.
Nikean II synodin sopu idän ja lännen välillä ei kestänyt, vaan vanhoja kiistoja ratkottiin kuudessa (815–879) synodissa Konstantinopolissa. Latinan vaihtumisella kreikaksi oikeudenkäytön ja diplomatian kielenä oli kohtalokkaat seuraukset. Epätarkat käännökset johtivat pitkään Fotioksen skismaan, jonka kanoninen kysymys koski patriarkan viraltapanoa.
Viidessä päivässä (20.–25.12.858) maallikosta patriarkaksi noussut Fotios kirjoitti valinnastaan muille pentarkian patriarkoille Roomaan, Aleksandriaan, Antiokiaan ja Jerusalemiin. Rooma ei valintaa hyväksynyt.
Paavi Nikolaus I ilmoitti kaksi kanonista laiminlyöntiä: edellinen patriarkka Ignatios oli erotettu ilman Rooman konsultointia ja maallikosta patriarkaksi noussutta Fotiosta oli pidettävä äsken kääntyneenä (neophytus), jollaisen vihkimisen pyhien apostolien (80. kanoni) ja Nikean I:n synodin (2. kanoni) säännöt kieltävät.
Kolmas Fotioksen skisman ongelma koski kanonisen territoriaalisuuden pysyvyyttä. Fotioksen mukaan bulgaarien alue Balkanilla kuului Konstantinopolin patriarkaatille, Rooman mukaan paikalliselle hallitsijalle.
Skisman jälkeen Fotios jäi idässä historiaan pyhänä ja lännessä konnana. Hänen toinen depositio patriarkan virasta oli esinäytös Borgian paavien vaiheista: Fotioksen seuraajaksi patriarkkana tuli hänen 19–vuotias veljensä Stefanos.
Keisari Basileios I:n käyttöön valmisteltiin vuonna 886 revisio Leo III:n lakiselektiosta (Ecloga Legum). Uusi editio oli nimeltään Epanagoge ja sisälsi 40 osaa.
Epanagoge ja sai nimensä ilmaisuista ”paluu olennaiseen” (eπαναγωγή). Siitä käytettiin myös johdantoa (eἰσαγωγή) tarkoittavaa otsikkoa Eisagoge.
Justinianoksen perinteet näkyivät Epanagogen valmistelussa: lain johdannon maallisen ja hengellisen vallan sinfoniasta kirjoitti patriarkka Fotios. Epanagogen ero Justinianoksen Codexin linjauksiin oli hallitsijan ja patriarkan suhteissa. Codexissa ja Trullon kanoneissa maalliset (πολιτικοί) ja jumalalliset (ϑείος) asiat oli eroteltu. Epanagogessa niillä ei ollut funktionaalisia eroja.
Epanagoge oli ensimmäinen lakikirja, jonka alkukieli oli latinan sijaan kreikka. Se oli myös ensimmäinen lakiteos, joka käännettiin Konstantinopolin uusille liittolaisille ruseille. Siitä tuli ensimmäinen bysanttilaisen oikeuden venäjänkielinen teos, kanoninen ohjauskirja (кормчая книга). Teoksen linjaus keisarin ja patriarkan suhteista tuli näyttelemään keskeistä osaa 1600–luvun skismassa Venäjän tsaarin Aleksein ja Moskovan patriarkan Nikonin välillä.
Patriarkka Johannes Skolastikoksen vuonna 560 julkaisema kokoelma Synagoge (Συναγογη κανονον) oli aloittanut lakien ja kanonien yhdistävän nomokanoni–perinteen.
Vuonna 883 patriarkka Fotios laati Skolastikoksen kokoelmasta ja sen kolmesta päivityksestä (Nomokanon 50 Titulorum, Nomokanon 14 Titulorum, Syntagma 14 Titulorum) viidennen nomokanoni–edition, joka sai nimen patriarkka Fotioksen nomokanoni (Νομοκάνων του Πατριάρχη Φωτίου). Fotioksen kokoelma sisälsi Trullon, Nikean II:n ja kahden Konstantinopolin paikallissynodin (861 ja 869) kanonit sekä imperiumin lakeja.
Fotioksen nomokanonissa kirkkoisien kanonisten kirjeiden luetteloon lisättiin Nikean toisen synodin puheenjohtajan patriarkka Tarasioksen kirje simoniasta. Myös paavi Nikolaus I hyväksyi Skolastikoksen kokoelman antamalla sille nimen Concordia canonum.
Johannes Skolastikoksen Synagogen aloittamasta ja patriarkka Fotioksen viidenteen editioon jatkamasta nomokanoni–perinteestä tuli idälle samanlainen kanonisen oikeuden perusta kuin lännen kahdesta kokoelmasta.
Niistä ensimmäinen (Codex canonum Ecclesiæ Universæ) oli Dionysios Exiguuksen editoima ja se sisälsi kommentaarit neljän ekumeenisen synodin ja paikallissynodien kanoneihin. Toinen (Concordia canonum) oli Cresconius Africanuksen kokoama. Sitä käytettiin keskiajalla Afrikan ja Gallian alueilla ja Concordia sisälsi pyhien apostolien kanonit, synodien kanonit ja paavin kiertokirjeet 400–luvulle saakka.
Hallitsija oli kirkon suojelija. Papiston valintojen vahvistaminen oli hänen prerogatiivinsa, jonka hallitsija antoi vaalin alla kandidaattien vahvistuskirjalla (concessio regalis). Piispojen valinnan kohdalla voitiin puhua kahdesta vaalista: kanonisesta ja kuninkaallisesta.
Justinianoksen periaate maallisen ja kirkollisen vallan sinfoniasta levisi länteen. Kaikkialla Länsi–Euroopassa keisari, kuningas, prinssi tai ruhtinas osallistui virkansa vuoksi (ex officio) kirkollisen hierarkian valintaan.
Prinssin, papiston tai kansan valinta tai vaali ei kuitenkaan tehnyt piispaa. Se tapahtui vasta sitten, kun muut piispat olivat antaneet valinnalle oman kanonisen vahvistuksensa. Se tapahtui ordinaatiossa, jossa piispat vahvistivat valinnan panemalla kätensä valitun päälle. Piispat vetosivat valinnassa Nikean toisen synodin kanoniin: ”hänet, joka aikoo kohota piispan arvoon, tulee piispojen valita” (3. kanoni).
Vuonna 892 valmistunut Leo Viisaan Basilica Nomina (Βασιλικά) oli lyhennelmä Justinianoksen Corpuksesta ja Digestasta. Se oli ensimmäinen Justinianoksen Corpukseen perustuva Itä–Rooman laki, joka ei siirtynyt missään muodossa länteen.
Leo Viisaan Basilica Nomina sisälsi 112 säädöstä. Uusia lakeja entisiin verrattuna oli määräys juutalaisten elämisestä kristillisten tapojen mukaan (55. säädös), pappien ja munkkien oikeus toimia holhoojana (68. säädös) ja pykälä rangaistuksista niille papeille, diakoneille ja alidiakoneille, jotka avioituvat vihkimyksensä jälkeen (79. säädös).
29.3.2025
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
Seuraava osa: Kanonien historia VII – 900–luku: suojelu ja simonia, 1000–luku: moraalireformi
