Kanoneita kutsutaan usein Kirkon laeiksi, ja sellaisia ne epäilemättä eräässä mielessä ovatkin. Pyritäänhän niitten avulla varsin usein säätelemään Kirkon maanpäällistä hallintoa yksityiskohtia myöten.
On kuitenkin syytä korostaa, että kautta aikojen tätä puolta on hoidettu maallisen lainsäädännön teitä, missä se vain on ollut mahdollista ja tietenkin aina sillä edellytyksellä, ettei jouduta ristiriitaan Kirkon opin sanelemien ja hierarkkista hallintomenetelmää edellyttävien periaatteitten kanssa.
Kanoneita sovelletaan vain Kirkon jäseniin
Kanoneita voidaan verrata lakeihin myös siinä mielessä, että niissä hyvin usein sanellaan rangaistuksia erilaisista rikoksista, synneistä, ei pelkästään Kirkon palveluksessa oleville papiston jäsenille, vaan myös maallikoille eli kaikille Kirkon jäsenille.
Sääntöjä voidaan kuitenkin soveltaa vain Kirkon jäseniin, niitä ei yritetäkään soveltaa muihin. Ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala (1. Kor 5:13), ei Kirkko, joka ei halua edes yrittää mitään sellaista, sillä anateemahan merkitsee sanan epäonnistuneesta käännöksestä ’kirkonkirous’ huolimatta itse asiassa sitä, että Kirkko pesee kätensä asiasta eikä suinkaan vähiten siksi, että asianomainen ulkopuolinen synnintekijä ei edes halua saada apua.
Onkin tärkeätä korostaa, että kanonit on tarkoitettu vain Kirkon jäsenille, muu oikeastaan kaatuukin omaan mahdottomuuteensa.
Jo varsin pintapuolinen kanonien tutkistelu paljastaa, että kanonit eivät ole rikoslaki, sillä niiden säätämät rangaistukset, epitimiat – oikeastaan lääkintäehdotukset, reseptit synnin taudin voittamiseksi – vaihtelevat kanonista toiseen aivan liikaa, jopa siinä määrin, että voidaan puhua ristiriidoista.
Kuitenkin pyhät ja suuret synodit hyväksyivät silmää räpäyttämättä nämä ristiriidat. Miksi?
Asian pitäisi käydä ilmi jo siitä, että kanoneilla on aina nähty olevan jokin muu tärkeämpi kuin lainsäädännöllinen, kirkkokuriin liittyvä tai muu sellainen toiminta. Sillä kun otamme huomioon, miten pienenpieniin yksityiskohtiin synodien isät saattoivat puuttua määritellessään erilaisia opin kohtia, tuntuisi oudolta, että sitten olisi yllättäen synodista toiseen oltu täysin kykenemättömiä huomaamaan näitä ristiriitaisuuksia.
Varsin kiinnostavaa on tässä mielessä tarkastella eri kanoneita, joissa on lueteltu Raamatun kirjoja, sillä nekin (sic!) ovat ristiriitaisia keskenään. Eikä se jo sellaisenaan ole riittävä todistus siitä, että Raamattukin on vain tradition sanelema tuote, jolla ei yksinänsä ole mitään itseisarvoa, jos se yritetään erottaa traditiosta.
Isien mukaanhan on jossain määrin yhdentekevä, mitä kukin tahtoo Raamattunsa sisältävän.
Synodit oikean uskon puolustajia
Etsiessämme ratkaisua kysymykseen, mikä on kanonien merkitys, meidän on luonnollisestikin kiinnitettävä huomio synodien merkitykseen sellaisinaan.
Usein synodeita kuvataan varsin mielellään osaksi Kirkon hallintokoneistoa ja korostetaan niitten ilmaisemaa demokratiaa Kirkossa, koska juuri ne estävät ketään yksityistä ihmistä saavuttamasta minkäänlaista diktatuuria Kirkon asioissa.
Varmasti ne ovat kaikkea tätä, mutta silloin on hyvin outoa, että synodeita on aina kutsuttu kokoon suhteellisen harvoin; tällaista synodia ei ole nähty tähdelliseksi kutsua koolle viimeisten tuhannen vuoden aikana. Mikä hallintolaitos on se, joka voi tuhatkin vuotta olla toimettomana?
Kirkkohistorian mukaan suuri ja pyhä synodi kutsuttiin aina kokoon silloin, kun jokin uskontotuuksista oli erityisen voimakkaasti uhattuna, esimerkiksi kolminaisuusoppi tai Kristuksen jumaluus. Uhan täytyi olla todella vakava, jotta tähän keinoon turvauduttiin.
Ei riittänyt, että joku keksi uuden harhaopin. Todellinen uhka Kirkolle oli olemassa ilmeisestikin vain silloin, kun sen jäsenistä huomattavan suuri osa oli joutunut harhaopin uhreiksi.
On ehkä mielenkiintoista panna tässä yhteydessä merkille, että vaikka Bysantin keisarit useinkin esiintyivät maalliselta kannalta synodien kokoonkutsujina, niin melkein yhtä usein samaiset keisarit olivat joko itse harhaopin pauloissa tai ainakin selvästi myötämielisiä sille. Onkin siis ilmeisen värin vetää sellaista johtopäätöstä, että synodit olisivat sanelleet päätöksensä keisarien tahdon mukaan.
Oma mielenkiintonsa lienee silläkin, että Kirkkoa ilmeisestikin uhkaa jälleen vaara, joka koetaan vaikutuksiltaan riittävän suureksi. Niinpä on ryhdytty ensimmäisen kerran tuhanteen vuoteen synodin kokoonkutsumiseksi ja nythän suurta ja pyhä synodia on ryhdytty toden teolla valmistelemaan. Miettikäähän kukin itse, missä tämä vaara ilmenee?
Synodit siis ovat ensisijaisesti oikean ja puhtaan opin puolustajia maan päällä. Vasta toissijaisesti ne ovat osa Kirkon hallintokoneistoa, joskin varmasti sen korkein maanpällinen ilmaisu.
Kun siis tällainen synodi näkee hyväksi laatia kanoneita tai vahvistaa voimassa oleviksi muitten laatimia kanoneita, meidän täytyy olettaa, että synodien isillä on ollut jokin muu syy kuin antaa ja säätää kirkkolakeja; niistä saivat huolehtia maalliset viranomaiset tai yksityiset piispat paikallissynodeineen.
Kanonit etiikan dogmeja
Onkin luonnollista yhdistä kanonit dogmeihin, opinkappaleisiin. Kanonien lähempi tutkiminen tekeekin pian selväksi, että niillä on aina dogmaattista merkitystä, myös silloin, kun sitä ensinäkemältä voi olla vaikea huomata.
Tässä vaiheessa on erityisesti korostettava, että nykyinen ero dogmatiikan ja etiikan välillä on varsin uudenaikainen ilmiö. Kirkko ei ole sellaista eroa alun perin tehnyt, eikä oikeastaan tee vieläkään. Ero on puhtaasti tekninen, tai ainakin sen pitäisi olla sellainen.
Valitettavan usein vain tuntuu vallitsevan käsitys, että etiikka olisi jotain aivan muuta kuin dogmatiikka. Kaikessa kuitenkin vallitsee periaate: Oikea usko, oikea elämä. Se joka uskoo oikein, elää – tai ainakin pyrkii elämään – oikein, ja kääntäen; se joka elää oikein, oletettavasti myös uskoo oikein.
Kanonit ovatkin ensisijaisesti etiikan dogmeja. Se mitä synodit määritelmissään sanovat dogmeista teknisesti, ilmaistaan kanoneissa käytännön kannalta.
On ehkä jossain määrin valitettavaa, että kanonit ovat yleensä saaneet lakimääräysten ulkomuodon, mutta se oli ja on helpoin tapa esittää etiikan totuuksia. Toisaalta taas, jos kerran kysymyksessä on totuus, ei tinkimisvaraa ole, joten lakimuotoa voidaan pitää perusteltunakin.
Jo mainittu yksityiskohta, määrättyjen rangaistuksien ristiriitaisuus, ilmaisee nimittäin riittävästi sen, että pyhien isien mukaan pääasia on kuitenkin itse totuudessa ja sen ilmaisemissa, ei rangaistuksissa. Eihän Jumalakaan rankaise meitä yksioikoisesti, vaikka varmasti aihetta olisikin.
Näin päädytään myös selitykseen siitä, miksi kautta aikojen kanoneita on uutterasti rikottu ja Kirkossa on katsottu läpi sormien mitä moninaisimpia rikkomuksia. Suurempi totuus kuin mikään rangaistus on toki totuus Jumalan armosta ihmisiä kohtaan, Jumalan anteeksiantamuksesta katuvalle, ja siksi olisi ilmeistä pahan palvelijan toimintaa olla tiukempi kuin Jumala.
Kanonit ja eettinen ihanne
Kuitenkin ihminen on velvollinen yrittämän parhaansa. Meidän on mahdotonta ilmaista millään kriteerioilla, kuinka paljon kunkin tulisi yrittää, siinä märin yksilöllisesti ovat edellytykset tälläkin alueella ilmeisesti jakautuneet.
Mutta yksi asia on sentään varma: Kukaan ei voi tehdä enempää kuin tarvitaan, kukaan ei voi jossain elämänsä vaiheessa sanoa: Nyt olen pelastunut, nyt olen tehnyt tarpeeksi. Siitä syystä Kirkko kieltäytyykin hyväksymästä esimerkiksi oppia hyvien töitten varastoista, sillä yksin Kristuksella on sellainen varasto; kaikki muut ovat velkaa, ovatpa tehneet kuinka paljon hyvänsä.
Siitä syystä myöskin on mahdollista, että voidaan pitää pyhänä sellaistakin ihmistä, joka ei ulkonaisesti ottaen ole tehnyt mitään muuta kuin katunut, niin kuin ryöväri ristillä, viime hetkellä.
Aina on pyrittävä parempaan. Siitä johtuu suoraan se, että eri aikoina ja erilaisissa olosuhteissa rangaistukset ovat voineet vaihdella suurestikin. Siellä missä ulkoiset olot ovat hyvät, on ilmeisesti myös edellytyksiä vaatia enemmän. Ja kun kerran on sellaisia edellytyksiä, täytyy niitä mainitun periaatteen mukaan noudattaa.
Vain paras on kyllin hyvä. Siksi kanonit ilmaisevat meille eettisiä ihanteita, ideaaleja, joita ei ehkä koskaan ole voitu aivan kirjaimellisesti ihmisvoimin toteuttaa, mutta joita kuitenkin tulisi yrittää toteuttaa.
Aivan samalla tavallahan Kirkko hyväksyy ne moninaiset epäselvyydet opillisissa kysymyksissä, joita sen yksityisillä jäsenillä varmastikin on. Anateemaan, Kirkosta erotetuksi, julistetaan vain sellainen henkilö, joka ei edes yritä uskoa oikein.
Huomautettakoon sivumennen, että anateemaan julistaminen tulee kysymykseen vain Kirkon omien jäsenten erottamiseksi Kirkosta. Sen sijaan sitä ei käytetä esimerkiksi protestanttisten suuntausten kohdalla, nehän ovat syntyneet ja kehittyneet Kirkon ulkopuolella.
Rikkomus, katumus, tuomio, armo
Kirkko on myös katumuksen Kirkko, oikeastaan sen koko olemassaolo perustuu katumuksen ideaan. Ihminen katuu syntiä ja pyytä pelastusta Jumalalta.
Jumala tarjoaa pelastuksen jokaiselle pyytäjälle sakramenttien välityksellä. Katumuksen Kirkko hyväksyy katumuksen tässä maailmassa ja on aina valmis tarjoamaan apuaan jokaiselle, joka haluaa katua. Siksi ketään syntistä ei eroteta Kirkosta. Kuten jo sanottiin, anateemaan joutuvat vain ne, jotka ilmeisesti eivät haluakaan katua.
Siitä syystä voidaan munkki, joka rikkoo valansa – mikä on hirvittävää – vihkiä normaaliin kirkolliseen avioliittoon. Munkki katuu ja saa aloittaa uuden elämän; synti ei ole hänen avioliittonsa, vaan hänen munkkeutensa, ja siitä siis on päästävä irti.
Korostettakoon toisaalta myös sitä, että milloin hyvänsä avioliiton katsotaan perustuvan syntiin, se myös kielletään, esimerkiksi avioliitto lähisukulaisten kesken.
Se, että Kirkko kuitenkin varsin armottomasti saattaa erottaa papit virasta, on myös nähtävä oikealta kannalta. Seurakunnan opettajina pappien on oltava mahdollisimman pitkälle esimerkkeinä oikeasta opista ja oikeasta elämästä.
Jos he eivät pysty olemaan hyvinä esimerkkeinä, on parempi, etteivät he toimi myöskään opettajina. Mutta huomattakoon: heitä ei toki eroteta Kirkon yhteydestä, vaan heillä on aivan samat mahdollisuudet ja oikeudet vastaanottaa pelastus kuin kenellä muulla hyvänsä.
Asia on helppo ymmärtää opettajana eli esimerkkinä toimimisen vastuullisuuden pohjalta. Kanoneista toki saattaa tulla se vaikutelma, että on olemassa ankarampi etiikka papeille kuin maallikoille. Etiikka on kuitenkin sama, ihanteita vain sovelletaan ankarammin siellä, missä ihanteita pitää ehdottomimmin ollakin.
Mutta ihmisenä, yksilönä, papiston jäsenellä on pohjimmiltaan samat oikeudet kuin kaikilla Kirkon jäsenillä, ja siis oikeus myös katumiseen. Ehkä on paikallaan mainita vielä, että on olemassa riittävästi esimerkkejä siitä, että milloin virasta erottamista voitaisiin pitää aivan liian kohtuuttomana, sitä ei myöskään ole sovellettu käytäntönä, vaan taas kerran on rikottu kanoneita.
Jeesuksen vertaus leiviskäistä on ehkä tärkein ohje Kirkon eettisessä ajattelussa: se, joka on paljon saanut, siltä myös paljon vaaditaan, ja siltä, joka sai vähän, myös vaaditaan vain vähän. Jokaiselta kuitenkin vaaditaan, että hän tekee parhaansa. Paha palvelija, joka kätki leiviskänsä, teki näennäisesti ehkä oikeinkin, ainakaan hän ei hävittänyt saamaansa leiviskää. Mutta koska hän ei yrittänytkään käyttää sitä hyväksi, hänet tuomittiin.
Samalla tavalla uhkaa tuomio jokaista, joka ehkä kyllä elää synnittä, mutta ei vähimmässäkään määrin yritä saavuttaa yhä parempaa ja korkeampaa elämä. Lankeemuksen saa anteeksi; armo on aina tarjolla, mutta vain sille, joka sitä etsii.
rovasti Johannes Seppälä 1988
30.1.2025
