On tullut tavaksi rajoittaa patrologian tutkimusalue kahdeksaan ensimmäiseen vuosisataan ja pitää Johannes Damaskolaista (676–749) viimeisenä kirkkoisänä, jonka teoksia patrologia käsittelee.
Jotakin niin laajaa kuin kirkollisen kirjallisuuden historiaa ei tietenkään olisi mahdollistakaan käsitellä yhtenä kokonaisuutena ja siksi on puolustettavissa tämän kirjallisuuden historian jakaminen erilaisiin kausiin ja jaksoihin.
Jokaiselle on varmasti selvää, että minkään historian aineen kohdalla ei kuitenkaan tällaisia jakoja ole muuten kuin tutkijan omassa mielikuvituksessa auttamassa systemaattisesti käsittelemään historiaa sopivan kokoisina annospaloina.
Ja vaikka voidaankin ajatella, että 700-luku viimeisen toistaiseksi yleisen kirkolliskokouksen eli synodin vuosisatana merkitseekin eräänlaista rajapaalua kirkon historiassa, olisi kuitenkin ehdottoman väärin kuvitella, että teologinen ajattelu loppui Johannes Damaskolaiseen, että siis kirkkoisät kirkon opettajat olisivat juuri silloin loppuneet.
Itse asiassa ei tietenkään kukaan niin ole väittänytkään. Siitä todistaa omalla tavallaan sekin, että eräille myöhäsyntyisemmille isille, esimerkiksi Gregorios Palamakselle (1296–1359) on omistettu, ei vain oma muistopäivä, vaan suorastaan oma sunnuntai, jonka vietto ei pelkän muistopäivän tavoin saata jäädä huomaamatta keneltäkään.
Liturgiset käytännöt muotoutuivat 800–1000-luvuilla
Kirkkoisiä on kautta aikojen esiintynyt, ja tulee toivon mukaan vastakin esiintymään, jos annamme kirkkoisälle merkityksen kirkon opettajana ja teologina, jonka ajattelua ja kirjoitusta voidaan pitää siinä määrin tärkeänä kirkon historiassa, että hän itse asiassa eräällä tavalla merkitsee jonkin aikakauden loppua ja uuden alkua.
Olisi kuitenkin käytännössä mahdotonta käsitellä pientäkään osaa kaikista, kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa vaikuttaneista isistä. Sattuu vain niin mukavasti, että kahdeksan ensimmäisen vuosisadan meille säilynyt kirjallisuus on niin vähäistä määrältään, että sitä voidaan suhteellisen mukavasti käsitellä yksissä kansissa historiallisena ilmiönä.
Eri asia tietenkin on, pystyisikö yksikään yksityishenkilö lukemaan koko sitä valtavaa tekstimäärää, mikä kaikesta huolimatta on säilynyt näiltä vanhimmiltakin isiltä, puhumattakaan kaikista muista kirkollisista kirjailijoista, myös harhaoppisista, joita patrologia kuitenkin käsittelee.
Siirryttäessä kohti uudempia aikoja tulee käytännössä välttämättömäksi vetää yhä tiukempia rajoja sille, keitä käsitellään tai keihin tutustutaan. On rajoituttava entistä enemmän vain ”oikeauskoisiin” kirjoittajiin. On myös yleensä tyydyttävä yhden ainoan kansan tai kielialueen kirjoittajiin, jotta lukumäärä ei tulisi aivan mahdottomaksi.
Seuraavassa yritän tehdä pienen katsauksen jälkipatristisiin isiin, tyytyen kuitenkin vain bysanttilaisiin tai Bysantissa vaikuttaneisiin, pääasiassa kreikaksi kirjoittaneisiin. Bysantin kukistuminen vuonna 1453 muodostuu siten itsestään rajaksi, jonka jälkeen ei voida puhua bysanttilaisesta kirjallisuudesta. Olisi kuitenkin taas virheellistä luulla, että kreikankielinen kirjallisuus olisi loppunut siihen.
800–1000-lukujen teologisessa kirjallisuudessa voimakkaimmin vaikuttavina tekijöinä varmaan olleet kuvariidat, jotka eivät suinkaan päättyneet, niin kuin olisi pitänyt seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen päätöksiin tai vielä vähemmän Johannes Damaskolaisen loistaviin kirjoituksiin kuvien puolesta. Sitä seurasivat lopulta eroon johtaneet yhä pahemmiksi käyvät riidat Konstantinopolin ja Rooman kirkkojen välillä.
Mutta voidaan sanoa, että samoihin vuosisatoihin liittyy myös erittäin tärkeä vaihe muun muassa liturgisen kehityksen kannalta. Voidaanpa sanoa, että nykyinen jumalanpalveluskäytäntömme silloin sai muotonsa.
Mainittakoon kuitenkin 700-luvulta vuosisadalta kaksi suurta nimeä, jotka molemmat ovat merkinneet paljon kirkon myöhemmässäkin historiassa.
Patriarkka Nikeforos (758–828)
Nikeforos I syntyi noin Konstantinopolissa ja oli hovissa salaneuvoksena, kuninkaallisten käskykirjeitten kirjoittajana, missä ominaisuudessa hän otti osaa myös seitsemänteen kirkolliskokoukseen vuonna 787. Myöhemmin hän vetäytyi luostariin, jossa kirjoitti ilmeisesti paljon.
Vuonna 806 hänet, vaikka hän oli vielä maallikko, valittiin Konstantinopolin patriarkaksi ja tältä ajalta jo juontavat juurensa erimielisyydet hänen ja Studionin luostarin munkkien, etenkin Theodoroksen, välillä.
Viimemainitut olivat äärimmäisen tiukkoja kanonisen järjestyksen puoltajia, eivätkä hyväksyneet sitä, että maallikko valittiin piispuuteen, ennen kuin hän olisi ehtinyt alemmissa pappeuden asteissa osoittaa kelvollisuutensa.
Myöhemmin studitekset katkaisivat suhteensa Nikeforokseen täysin, kun Nikeforos kieltäytyi erottamasta sitä pappia, joka oli siunannut keisari Konstantinos VI:n laittoman avioliiton. Nikeforos oli innokas kuvien puoltaja, ja joutuikin virasta erotetuksi sen tähden, että keisari ja Konstantinopolin väki suurelta osalta olivat kuvainraastajia. Maanpakolaisena hän kuoli vuonna 828.
Mignen patrologiassa on säilynyt häneltä eräitä teoksia, muun muassa tärkeä kuvien puolustus: ”Sen vastustus ja kumoaminen, mitä jumalattoman Mammonan ympärillä olevat oppimattomasti ja jumalattomasti lärpättelevät Jumalan Sanan pelastavaista lihaksitulemista vastaan”. Mammonalla hän tarkoitti keisari Konstantinus V:ä, jonka lisänimeksi ortodoksit antoivat Kopronymos, likaniminen.
Pari muutakin teosta kuvien puolesta on säilynyt, sekä muutamia kanoneita, joita yleensä pidetään voimassa olevina. Nikeforos kirjoitti myös kaksi selkeää ja esitystavaltaan lyhyttä historiallista teosta, eli ”Lyhyen historian Maurikioksen hallitusajasta Konstantinos V:een” (602–769) ja lyhyen kronikan Adamista vuoteen 829 asti, jota myöhemmin laajennettiin.
Theodoros Studiteslainen (759–826)
Toinen tärkeä nimi 700-luvun lopulta ja 800-luvun alusta on Theodoros Studiteslainen. Vaikka hän oli riidoissa Nikeforoksen kanssa kanonisista syistä, yhdisti heitä sentään yhteinen pyrkimys taistella kuvainraastajia vastaan.
Theodoroskin oli syntynyt Konstantinopolissa ja saanut varsin perusteellisen koulutuksen, mutta setänsä Platonin vaikutuksesta hän vetäytyi Bithyniaan luostariin ja otti useitten perheenjäsentensä kanssa siellä munkiksi vihkimyksen. Muun muassa hänen veljensä Josef tuli myöhemmin Thessalonikan arkkipiispaksi.
Arabialaisten uhan takia joutivat he kuitenkin siirtymään Konstantinopoliin, ja vuonna 798 he asettuivat Studioksen luostariin. Sen oli perustanut Studios-niminen konsuli vuonna 463. Theodoroksen johdossa lähes rappiolle joutunut luostari kohosi uuteen kukoistukseen, kunnes siellä oli jopa 700 munkkia, kaikki tunnettuja fanaattisuutta lähentelevästä hurskaudestaan.
Osittain johtuen riidoistaan patriarkka Nikeforoksen kanssa, mutta ennen kaikkea ankaran kuvien puolustamisensa takia joutui Thedoros viisikin kertaa karkotetuksi keisarin toimesta. Ankarana kanonien seuraajana Theodoros ei suvainnut minkäänlaista ”ekonomiaperiaatetta” ja halusi esimerkiksi kieltää täysin valtiovallan puuttumisen kirkon asioihin.
Kaikessa fanaattisuudessaan hän kuitenkin piti myös maailmallista kirjallisuutta arvossa ja yllytti veljestänsä jäseniä jatkuvaan opiskeluun. Hänen tärkeimpiä teoksiaan ovat kolme puhetta kuvainraastajia vastaan. Hänen pääsanomansa niissä on, että se, joka kieltää mahdollisuuden kuvata Kristus Hänen inhimillisessä muodossaan, kieltää Kristuksen inkarnaation ja sitä myöten koko pelastuksen todellisuuden. Samoinhan selitti myös VII yleinen kirkolliskokous.
Häneltä on myös säilynyt suuri määrä puheita muun muassa opetuspuheita siitä, miten luostarissa on elettävä ja kirjeitä. Mainittakoon että hän piti munkkeutta ja hartauspalvelusta siihen liittyvine muistopalveluksineen sakramentteina.
Hänen nimensä on kuitenkin säilynyt kirkon tietoisuudessa ehkä enemmän kuin kuvien puolustajana
kirkkorunoilijana. Muun muassa ristinkumartamisen kanoni on hänen tekemänsä. Koska hän kirjoitti myös liturgisia tekstejä, muun muassa ennenpyhitettyjen lahjain liturgian selityksen ja eräänlaisen ohjekirjan ”Kuinka noudatetaan ajan kiertoa, eli juhlia ja paastoja” sekä luostarin typikonin, voidaanhäntä pitää eräänä nykyisen typikonimme eli jumalanpalvelusjärjestyksemme isistä.
Patriarkka Fotios Suuri (820–893)
Yhdeksänteen vuosisataan kuuluu kirkkohistoriastakin tuttu patriarkka Fotios. Hänkin oli konstantinopolilainen syntyperältään ja hänkin varakkaan perheen poika. Isä oli keisarin henkivartioston upseeri, ja hänkin sai erittäin perusteellisen koulutuksen niin kristillisessä kuin maallisessakin kirjallisuudessa.
Kun ylhäistä syntyperää oleva keisari Mikael Rangaven poika patriarkka Ignatios, joka kuului studiteslaisten suosimaan fanaattiseen joukkoon, erotettiin virastaan vuonna 858, valittiin patriarkaksi Fotios, joka oli tunnettu sekä sivistyksensä että eettisen elämänsä takia.
Ignatioksen kannattajat eivät kuitenkaan voineet hyväksyä Fotioksen valintaa, ja saivatkin hänet erotetuksi vuonna 867, mutta vuonna 877 Fotios valittiin jälleen patriarkaksi ja oli siinä virassa vuoteen 886 asti. Ignatioksen kannattajat vetosivat Rooman paaviin asiassaan ja saivat paavin puuttumaan kiistaan. Siitä ehkä johtuu, että Fotios tuli Rooman vihassaan niin kiihkeäksi, että häntä hyvinkin voidaan pitää yhtenä tärkeimpänä syynä kirkkojen väliseen eroon myöhemmin.
Asioita ei suinkaan helpottanut alulle päässyt slaavien käännyttäminen, josta asiasta, varsinkin mitä Bulgariaan tulee, Rooma ja Konstantinopoli riitelivät jatkuvasti. Fotios veti esille kaiken, mitä pystyi keksimään Roomaa vastaan: pappien pakollisen naimattomuuden, erilaiset paastomääräykset ja niin edelleen, mutta varsinkin kuuluisan filioque-lisäyksen uskontunnustuksessa.
Lopulta hän meni nii pitkälle, että kieltäytyi hyväksymästä roomalaisten pappien toimittamia voiteluita, eli siis käytännössä katsoi Rooman harhaoppiseksi. Kaikista riidoista huolimatta Fotios ennätti kirjoittaa paljon ja Mignen patrologia onkin säilyttänyt useita hänen teoksiaan.
Ehkä tärkeimpänä hänen teoksistaan voidaan pitää sitä, jonka nimi on Myriobiblon eli Bibliotheke, jota joskus pidetään ensimmäisenä patrologiana. Kyseessä oli eräänlainen antologia, ei vain kirkollisista vaan myös maallisista teoksista, joihin Fotios oli liittänyt johdannon. Teoksen merkitys onkin pääasiassa siinä, että se on säilyttänyt paljon sellaista, mikä muuten on hävinnyt. Krumbacher pitää sitä ”yhdeksännen vuosisadan tärkeimpänä teoksena”. Raamatun tulkintaa Fotios myös harjoitti ja häneltä on säilynyt eksegeettisiäkin teoksia, joista huomattavin kulkee nimellä Amfilokhia, teos on omistettu Kyzikoksen metropoliitta Amfilokhiokselle.
Sanakirjoja ja runojakin hän ennätti laatia, ja useita puheita suurina juhlina on säilynyt häneltä. Erittäin huomattavina pidetään Fotioksen kirjeitä, joita on säilynyt mitä erilaisimmista aiheista: eksegeettisiä, dogmaattisia, eettisiä, kanonisia, lohduttavia, kiittäviä ja niin edelleen.
On huomautettava, että vaikka Fotios riidan kuumimmillaan ollessa veti Roomaa vastaan myös sellaisia pikkuseikkoja, joita hän itsekin oli aiemmin luonnehtinut ”yhdentekeviksi”, niin periaatteessa hän edusti kuitenkin kirkon linjaa vaatiessaan Roomaa korjaamaan virheensä. Hän myönsi Rooman istuimella olevan ”kunnian ensisijan”, mutta kielsi siltä oikeuden puuttua toisten kirkkojen sisäisiin asioihin.
Häntä on luonnehdittu kirkon demokratian puolustajaksi taistelussa jo silloin Roomassa orastavaa erehtymättömyysajattelua vastaan.
800– ja 900-luvun runoilijoita
Yhdeksännellä vuosisadalla eli myös useita kirkkorunoilijoita, joiden hymnejä yhä on käytössä. Silloin eli myös nunna Kassiane tai Kasia, jonka tunnetuin käytössä säilynyt hymni on suuren keskiviikon eräs stikiira. Itse nunna Kassianesta tiedetään kuitenkin varsin vähän varmaa. Kerrotaan, että prinssi Theofilos olisi valinnut hänet jo puolisokseen, mutta että Kassiane mieluummin meni luostariin, jossa sitten runoili hymninsä.
Kymmenennen vuosisadan tunnetuimpia nimiä on Simeon Metafrastes eli Kääntäjä. Konstantinopolissa syntyneenä hän eli vuosisadan toisella puoliskolla, ja tunnetuksi hän on tullut vanhojen martyrologiumien kääntämisestä. Hän keräsi ja korjasi ne silloisten näkemysten mukaisiksi, muun muassa kielen pyrki muuttamaan vanhahtavammaksi ja juhlallisemmaksi. Hänen teoksensa sai nimen synaksarion ehkä siitä, että se oli tarkoitettu luettavaksi jumalanpalveluksissa, synaksiksissa.
On kuitenkin mahdotonta erottaa varmuudella nykyisin, mitkä osat ovat Simeonin työtä ja mitkä myöhempää lisäystä synaksaarien nykyisissä muodoissa. Häneltä on säilynyt myös eräitä puheita, ja eettisten ajatelmien kokoelma Basileos Suuren teoksista.
Simeon myös runoili, ja eräitä hänen runoistaan on yhä käytössä, kuten säkeet ennen ehtoolliselle valmistautumisrukouksia ovat hänen työtään, samaten jambinen pitkä runo, joka on seitsemäs valmistautumisrukous.
Mainittakoon, että tälle vuosisadalle kuuluu myös kirjailijana kunnostautunut keisari Konstantinos VII, joka toimi keisarina vuosina 945–959. Häneltä on säilynyt kiinnostava ”Kuninkaallisen järjestyksen esitys”, jossa on tietoja kirkollisista ja liturgisista tavoista eri juhlina. Tärkeimpinä hänen töistään on pidettävä eksapostilarioveisuja, joita yhä käytetään. Myös hänen isänsä Leo Viisas laati kirkkoveisuja.
Simeon Uusi Teologi (849–1022)
Yhdennelletoista vuosisadalle voidaan katsoa kuuluvaksi myös Simeon Uusi Teologi (950–1020). Hänen tarkkaa syntymä- tai kuolinvuottaan ei tiedetä. Mystiikkaan taipuvana hän kilvoitteli ensin Studioksen luostarissa, sitten muuallakin, viimeksi perustamassaan pyhän Marian luostarissa Konstantinopolissa, missä kuolikin.
Häntä pidetään yhtenä Bysantin tärkeimmistä mystiikan edustajista, ja hänen teoksissaan voidaan havaita Pseudo-Dionysioksen ja varsinkin Johannes Klimakoksen vaikutusta. Simeonin näkemyksen mukaan ihminen synnin orjaksi jouduttuaan voi pelastua yksin uskon avulla: puhdistunut sielu puhdistaa ruumiinkin ja siten ”me tulemme Kristuksen jäseniksi, ja käsikin tulee Kristukseksi ja jalka Kristukseksi: liikutan kättäni, ja koko käteni on Kristus”.
Kristukseen yhdistymisen välttämättömiä edellytyksiä ovat maailman pakeneminen, eeettinen valmistautuminen, katumus, joka ilmenee varsinkin kyynelissä –”kyynelittä ei kukaan saata päästä puhtauteen ja himottomuuteen”. Hän pyrki myös, hyvällä mielikuvituksella, selittämään syvemmin jumalanpalvelusten eri toimintoja. Vaikka hänen omaa mystiikkaansa voidaankin pitää jopa sairaalloisena, vaikutti hän kuitenkin erittäin voimakkaasti neljännentoista vuosisadan hesykastiseen liikkeeseen.
Simeon on kirjoittanut puheen rukouksen kolmesta tavasta, runoja ja ”145 käytännöllistä ja teologista lukua”, ajatelmia, joista monet on valittu Gregorios Naziansilaisen, Krysostomoksen ja Dionysios Areiopagitan teoksista.
Mainittakoon myös Akhrisin piispa Leo, Bulgarian arkkipiispa, joka kirjeissään nuhteli ankarasti latinalaisten uudistuksia: tapaa 800-luvulta käyttää happamatonta leipää ehtoollisen vietossa, lauantaisin paastoamista, ”kuristuneen eläimen” ja veren syömistä, ja ”että ette laula hallelujaa suuren paaston aikana, vaan vain pääsiäisenä”. Kiinnostavaa on ehkä lähinnä se, että Leo ei edes mainitse filique-lisäystä.
Mikael Keroularios, joka oli Konstantinopolin patriarkkana vuosina 1043–1059 on jäänyt historiaan pääasiassa siksi, että hänen aikanaan skisma Konstantinopolin ja Rooman välillä tuli lopulliseksi. Hänen omasta tuotannostaan on säilynyt kuitenkin puhe, jossa hän hyökkää niiden kimppuun, jotka vielä pitivät kiinni kuvainraastajien harhaopista. Hän tuntuu olleen taipuvainen mystiikkaan ja jopa astrologiaan, sekä olleen luonteeltaan sangen riitaisa.
Mainittakoon myös Niketas Stethatos, jonka kirjoituksia on otettu myös Filokaliaan. Hänen esityksensä mukaan sielu käytännön askeesin jälkeen etenee luomakunnan fyysiseen näkemiseen eli theoriaan.
1100– ja 1200-luvun runoilijoita
Kahdennellatoista vuosisadalla alkaa kirjoittajien lukumääräolla jo niin suuri, että on hankala valita yksityistänimeä esitettäväksi.
Tyydytäänkin tässä mainitsemaan Johannes Zonaras, joka vuosisadan alkupuolella luopui asemastaan hovissa ja meni luostariin. Vaikka hän kirjoitti myös kronikan, tunnetaan hänet sekä häntä hieman nuorempi Theodoros Balsamon nimenomaan kanonien tulkitsijoina. Balsamon valittiin vuonna 1193 Antiokian patriarkaksi. Heidän tulkintojaan pidetään jatkuvasti erittäin arvokkaina, mutta niillä on merkitystä myös tulkittaessa heidän aikansa tapoja ja elämää. Saamme muun muassa tietää, että jouluna ja loppiaisena oli papeilla tapana esiintyä kirkoissakin naamiaisasuissa!
Kolmannentoista vuosisadan aikana esiintyi monia myös elämältään huomattavia kirkollisia kirjailijoita. Mainittakoon vain Germanos II, joka oli Konstantinopolin patriarkka. Oikeastaan hän oli Nikean piispa, joka toimi patriarkkana sinä aikana, kun Konstantinopoli oli latinalaisten valloittama (1222–1240).
Erikoisesti Germanos pyrki tukemaan latinalaisten alaisuuteen joutuneita ortodoksisia pappeja sekä kohentamaan olosuhteiden vuoksi heikentynyttä kirkollista ja eettistä järjestystä, mutta hän taisteli myös bogomiilien harhaoppeja vastaan. Onkin luonnollista, että suuri osa hänen säilyneistä teoksistaan ja kirjeistään käsittelee latinalaisten harhaoppeja, erityisesti filique-kysymystä. Myös runoja hän kirjoitti, varsinkin mystiikan sävyttämiä, ja korosti Johannes Klimakoksen tavoin nimenomaan kyynelten merkitystä ”toisena kasteena”.
Gregorios Palamas (1296–1359)
Neljännellätoista vuosisadalla oli tärkein teologinen aihe hesykasmin aseman tutkiminen. Nimi hesykasmi johtuu sanasta hesykhia, hiljaisuus, sillä jo varhaisimmista ajoista asti nimenomaan hiljaisuutta pidettiin yhtenä tärkeimpänä välineenä pyrittäessä kohti mystistä Jumalaan yhdistymistä.
Mainittakoon ensinnäkin Barlaam Kalabrialainen, joka oli hesykastisen mystiikan ankarimpia arvostelijoita, ja vastusti erityisesti ideaa, jonka mukaan olisi mahdollista nähdä jumalallinen valo jo tässä elämässä.
Barlaamin pahimpia riitakumppaneita oli Gregorios Palamas, joka oli syntyisin Konstantinopolistaja perehtynyt hyvin sekä teologiaan että filosofiaan,varsinkin Aristoteleen oppeihin. Kahdeksan vuotta Gregorios kilvoitteli Athoksella, jossa hesykastiset ideat kukoistivat.
Myöhemmin hänet kutsuttiin apuun Barlaamia vastaan, ja hän yritti ensin ystävyydellä käännyttää Barlaamin oikeaan, mutta vuonna 1341 jouduttiin kutsumaan kokoon synodi, jonka edessä Barlaam vasta luopui harhaopistaan, kääntyäkseen kuitenkin varsin pian roomalaiskatolisuuteen.
Gregorios Palamas kirjoitti paljon hesykasmin puolesta, varsinkin ”luomattomasta valosta” jonka näkemisiin usein pyrittiin. Hän oli erittäin suosittu ja hänet julistettiin pyhäksi jo varsin pian kuolemansa jälkeen patriarkka Filotheoksen aikana (1354–1355, 1364–1376),joka myös kirjoitti hänestä ylistyspuheen.
Thessalonikan arkkipiispana Gregorios kirjoitti paljon myös muista aiheista,varsinkin askeettisista ja eettisistä kysymyksistä. Häneltäon säilynyt myös paljon puheita eri juhlina ja kirjeitä.
Olisi hankalaa yrittääkään luetella kaikkia niitä suuriakaan nimiä, jotka vaikuttivat tällä vuosisadalla.Tyydytäänkin mainitsemaan vain Nikolas Kabasilas (1290–1370), joka on tunnettu liturgian selityksensä takia.
Bysantin loppuaikojen isiä
Bysantin valtion loppuaika, viidennentoista vuosisadan alkupuolisko, oli jo monista syistä vaikeaa ja sekavaa aikaa. Riitakysymykset Rooman kanssa olivat taas erittäin voimakkaasti esillä, sillä itse keisaritkin halusivat kirkkojen uudelleen yhdistymistä ymmärtäessään, että ainoa toivo uhkaavaa turkkilaista vastaan oli lännen aseissa, joita ei kuitenkaan voitu saada apuun, niin kauan kuin oltiin eriuskoisia.
Syvimmin on jälkensä kirjallisuuteen varmaan jättänyt Firenzen synodi vuonna 1439, jossa keskusteltiin kirkkojemme välisistä eroista ja yhdistymismahdollisuuksista. Tosiasiassahan Konstantinopolin edustajat lähes kaikki lopulta suostuivat Rooman ehdoilla tapahtuvaan yhdistymiseen, vain yksi, Markos Eugenikos, pysyi loppuun asti tiukkana vastustajana. Oli muitakin, jotka vastustivat, mutta he lähtivät kokouksesta pois ennen kuin tuli välttämättömäksi päättää allekirjoittamisesta.
Markos Eugenikos syntyi Konstantinopolissa noin vuonna 1400 ja Efeson arkkipiispaksi hän tuli vuonna 1437. Kirkkojen yhdistymisen vastustajana keisari sulki hänet erääseen luostariin Konstantinopolissa, jossa hän kuolikin vuonna 1444.
Hän kirjoitti paljon, varsin luonnollisesti nimenomaan latinalaisia oppeja vastaan. Eräässä kirjeessään hän nuhtelee erikoisesti niitä, jotka horjuivat puolelta toiselle, osaamatta päättää mihin kirkkoon kuuluisivat. Mutta kirjoitti hän muistakin asioista, tulkitsi muun muassa jumalanpalveluksia, tutki kuoleman ongelmaa ja ihmisen eettisistä heikkoutta.
Mainittakoon vielä Georgios Skholarios (1405–1472), joka oli vuodesta 1450 nimellä Gennadios. Hän joutui vaikeaan asemaan: olemaan ensimmäinen patriarkka turkkilaisvallan aikana. Kaksikin kertaa hän joutui luopumaan asemastaan parjauksen takia, kunnes lopulta vetäytyi luostariin ja omistautui kirjoittamiselle.
Hänkin kirjoitti paljon latinalaisten oppeja vastaan, mutta myös valitusrunoja Konstantinopolin ja kansan kohtalon johdosta. Hänen teologisista teoksistaan mainittakoon hänen kirjoituksensa Jumalan kaitselmuksesta ja ennalta määräämästä, predestinaatiosta. Hän korostaa sitä, että Jumala tuntee niin menneisyyden, nykyajan kuin tulevaisuudenkin ikään kuin kaikki olisi nykyaikaa: siltä kannalta Hän tietää ja määrää kaiken ennalta, mutta ihmisen vapaa tahto on kuitenkin todellisuutta. Myös sielun alkuperästä ja kohtalosta kuoleman jälkeen hän kirjoitti.
Viimeisenä olkoon Simeon, Tessalonikan arkkipiispa (1410–1429). Hänen kirjoituksistaan, joista monet tietysti käsittelevät filioque-kysymystä ja muita riitakohtia Rooman kanssa. Kannattaa myös mainita kirjoitus ”Pyhistä toimituksista”, joissa hän puhuu seitsemästä sakramentista, liturgiasta ja muista jumalanpalveluksista, temppelistä, vihkimyksistä ja muusta.
Simeon tulkitsee kaiken symbolisesti, olipa sitten kysymys vaatekappaleista, astioista tai pappien lukumäärästä. Mukaan hän tietysti sekoittaa kelpo haukut niin latinalaisia kuin armenialaisiakin vastaan.
Yllä oleva on erittäin pieni katsaus jälkipatristisen kirjallisuuden historiaan, tuskin voi toivoakaan, että sillä olisi mitään muuta arvoa, kuin ehkä innostaa näkemään, että kautta aikojen ja kaikkialla on isien aika toki jatkunut aina nykyisyyteen asti ja jatkuu varmaan tulevaisuudessakin.
rovasti Johannes Seppälä 1989
15.3.2025
