Ajatellessamme paastoa ja sen merkitystä ihmiselle, kristitylle, tulee lähdeteoksena ensimmäisenä mieleen Triodion, nimenomaan Paastotriodion.
Triodion on kirja, joka sisältää jumalanpalvelustekstejä koko suuren paaston aikaa varten publikaanin ja fariseuksen sunnuntaista aina suuren lauantain ehtoopalvelusta myöten. On hyvä muistaa, että myös paastoaikaa varten oleellisen tärkeitä jumalanpalveluskirjoja on muitakin, kuten evankeliumi, epistola, horologion eli hetkipalveluskirja, liturgia ja vigiliakirjat
Triodion sellaisena kuin sitä nykyisin ortodoksisessa kirkossa käytetään, on muotoutunut ensimmäisen vuosituhannen loppuun mennessä. Siis nuorimmiltakin osiltaan se on jo noin tuhannen vuoden ikäinen. Ei ole ihme, että monilla ensimmäisenä ja valitettavasti ainoanakin ajatuksena sen suhteen on, että se varmaankin on pahasti vanhentunut. Usein myös epäillään sen olevan yliaskeettinen ja epärealistinen sisällöltään.
Kuitenkin kun lähemmin tutustumme tuohon kirjaan, on helppo todeta, että se on ajaton eikä suinkaan vanhentunut. Sitä lähemmin tutkiessaan on jokaisen myönnettävä, että se tendesseiltään on varsin realistinen. Sen pyhät kirjoittajat, vaikka omassa elämässään usein noudattivatkin suurta askeesia, tuntevat kuitenkin tavallisen ihmisen kaikkine heikkouksineen erinomaisesti.
Voimme jakaa Triodionin sisällön usealla tavalla moneen osaan. Tarkastelkaamme ensin lyhyesti sen merkitystä ortodoksisen uskon opetuksen välineenä.
Didaktinen Triodion
Triodion tarjoaa uskovalle lyhyissä ja selkeissä lauseissa uskon tärkeimmät totuudet.
Triodion ei kuitenkaan suuntaudu yksinomaan hengelliseen ymmärrykseen, vaan se esittää uskon totuuksia usein lähes dramaattisella, näytelmänomaisella tavalla. Siinä tuleekin samalla näkyviin ehkä ratkaisevin ero idän ja lännen kirkkojen jumalanpalveluselämän välillä.
Lännen jumalanpalvelus on luonteeltaan huomattavasti enemmän didaktista, opettavaa, saarnakeskeistä. Voidaankin ehkä sanoa, että kun länsi korostaa yksipuolisesti lausetta ”usko tulee kuulemisesta” (Room. 10:17), haluaa itä myös nähdä, ei vain ikoneissa vaan myös jumalanpalveluksissa.
Dogmaattisesti varmaan ensimmäisellä sijalla on Triodionin verraton opetus Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta. Jumaluus koetaan ennen kaikkea pyhänä, ja siitä syystä myös peljättävänä. Jumala on ”mysterium tremendum”, kauhistuttava salaisuus, mutta samalla myös kiehtova salaisuus, ”mysterium fascinosum”.
Jumala Kaikkivaltias kuvataan toistuvasti peljättävänä tuomarina, jolta mikään ei pysy salattuna, mutta ehkä vielä useammin kuitenkin kaikkihyvänä Isänä, rakkauden, laupeuden ja armon lähteenä. Jumala on ehdottoman pyhä, Voimien Herra, joka täyttää maan kunniallaan.
Hän on salaisuuksien Jumala, näkymätön Kuningas, pitkämielinen ja ylen armollinen. Hänen edessään suuren lauantain kerubiveisun sanoin ”vaikenee jokainen ihmisen liha, seisoo pelolla ja vahvistuksella”.
Opettaessaan Kolmiyhteisestä Jumalasta Triodion herättää ihmisessä selvänä tietoisuuden hänen omasta avuttomuudestaan ja mitättömyydestään Jumalan edessä. Mutta Triodion opettaa selvästi myös ihmisestä, joka on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi, ja jonka päämäärä, tarkoitus, on kehittyä Jumalan kaltaisuuteen ennen kaikkea rakastamalla Jumalaa ja lähimmäistä.
Tässä kehityksessä ihminen saa apua Jumalan armolta. Triodion muistuttaa yhä uudelleen mieleemme, miten ”petollinen Saatana” vietteli ihmisen tottelemattomuuteen, miten ihminen ”rikkomalla pienen paastokäskyn” menetti oman mahdollisuutensa saavuttaa Jumalan kaltaisuuden ja joutui synnin, tuhon ja kuoleman vallan alle.
Tridionin ihmiskuva
Erityisen selkeästi Triodionissa esitetään perisynnin seuraukset ”alkuperäisen kuvan turmeltuminen, Jumalan valmistaman vaatteen kadottaminen, pukeutuminen häpeän vaatteeseen, tahrattuun viittaan”.
Etäällä Jumalasta ihminen nyt tuhlaa ”armolahjojen rikkautta eläen maanpaossa”. Ihminen on ”pahojen aivoitusten ja himojen ryövärijoukon haavoittama, lihan aivoitusten pimentämä”, jotka ”hengellisenä Eevana” rasittavat häntä ”synnin raskaalla taakalla”. Ihmistä vaivaa jatkuva ”nälkä, kaipaus vanhaan kotiin”, paratiisiin, mutta tämän nälkänsä hän pyrkii mielensä eksytyksessä tyydyttämään ”sikojen ruoalla”.
Triodion antaa siis ihmisestä varsin synkän kuvan. Omin voimin ei ihminen kykene kaipaustaan tyydyttämään. Kaikki ihmisen omat pyrkimykset vieläpä hyvässä tarkoituksessakin johtavat vain entistä pahempaan ja epätoivoisempaan tilaan. Ei edes ”sikojen ruokaa” hän saa, koska moninaiset himot eivät kykene koskaan tuottamaan todellista tyydytystä, päinvastoin.
Triodion ei kuitenkaan johda pessimismiin. Siitä on todisteena jo se, että Triodion esittää monia Vanhan testamentin pyhiä, vanhurskaita ajalta ennen Kristusta. Niillä osoitetaan, että joskin ihmisen mieli on synnin heikentämä, niin ymmärrys ei ole kuitenkaan täysin kadonnut.
Monin tavoin esitetään myös, miten saimme elävästi kokea Kristuksessa ”ainoan historiallisen Jumalihmisen ja Vapahtajan”, jossa taas löydämme yleisinhimillisenlunastustoiveen täyttymyksen, sillä Hän ”laskeutui maan päälle suuresta armostaan pelastaakseen maailman”.
Aivan erityisellä tavalla Triodionissa eletään sekä kärsimys että ylösnousemus, pääsiäinen, uskovaisten mystinen osallistuminen Kristuksen, ylimmäisen papin ja Kuninkaan kärsimyksiin ja kunniaan.
Triodionin mukaan Vapahtaja ”kärsi meidän tähtemme hirvittävällä tavalla”. Hän on ”vapaaehtoisesti maailman edestä teurastettu Jumalan Poika”, joka ”vuodatti meille synninpäästön”. Vain Häntä seuraamalla ihminen voi saavuttaasen armon, joka tarvitaan ”vanhan kauneuden” palauttamiseen.
On totta, että Triodionissa toistuvasti puhutaan siitä, miten ihmisen on välttämätöntä vastustaa tätä maailmaa, jossa häntä hallitsee ”lihan himo ja silmäin pyyntö”. Mutta Triodion ei kuitenkaan opeta vapautumista tästä maailmasta sellaisenaan, vaan vapautumista pahan maailmasta.
Monesti ja monin tavoin Triodion opettaa meitä näkemään Jumalan luoman maailman kauneuden, aineellisen luomakunnan ihanuuden. ”Kesä, aurinko, kuu, tähdet, valo, pimeys, sade, tuli, helle, viileys, pakkanen, lumi, salamat, taivas, maa, vuoret, kedon puut, virrat, meret” ja kaikki esitetään osallisina sielumme sisäisiin liikkeisiin.
Triodion selittää myös, että on Jumalan siunaus, kun ihmisellä on ”maallista hyvää”, runsaasti viljaa, leipää, viiniä ja öljyä, tarhoittain lampaita, kameleita, nautoja, purppuraa ja liinakankaita”. Sama myönteisyys näkyy jo jokapäiväisessä suuressa ekteniassakin, kun rukoilemme ”suotuisia ilmoja, runsaita maan hedelmiä ja rauhallisia aikoja”.
Myönteistä suhtautumistaan aineeseen Triodion korostaa myös muistuttamalla siitä, että näkyvää ainetta – leipä ja viini, vesi, öljy, mirhavoide – käytetään pyhien mysteerien toimittamiseen. Mutta Triodion tekee kuitenkin selväksi sen, että kaiken aineellisen tulee heijastaa iankaikkisuuden valoa.
Eivät aineelliset hyvyydet itsessään ole pahoja, niiden käyttö himojen tyydyttämiseksi on pahaa. Koska ilman omaisuutta sitä ei voi käyttää väärin, on siis parempi olla köyhä kuin rikas.
Triodion – Tie Valoon
Myös ihmiseen itseensä, ihmisen ruumiiseen, Triodion suhtautuu myönteisesti.
Ruumis on ”Pyhän Hengen temppeli” (1. Kor. 6:19). Siispä koko ruumiin on oltava osallisena jumalanpalveluksessa. Elämä ja terveys ovat suuria lahjoja, joista myös Taivaallinen Isä ja Vapahtaja, ”elämän lähde, sielun ja ruumiin lääkäri” erikoisesti huolehtii.
Triodion ei missään tapauksessa aliarvioi ihmisen ruumista ja sen tarpeita. Jopa asketismin huippukin, pyhän Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni, ylistää esimerkiksi avioliittoa Kristuksen siunaamana.
Monin tavoin Triodion esittää sitä ihannetta, jonka mukaan ihmisen tulisi elää. Vielä moninaisemmin se esittää sen, miten voimme nämä ihanteet saavuttaa: miten voimme saavuttaa sen Jumalan armon, joka todellisesti vapauttaa meidät pahan maailmasta ja tarjoaa ihmisen syvimmän kaipuun tyydytyksen.
Tällaisia Triodionin tarjoamia välineitä ovat Jumalan armon vapaaehtoinen vastaanottaminen, nöyryys, katumus, puhdistautuminen, paasto ja askeesi, hyvyyden harjoittelu, rukous, pyhä ehtoollinen, esikuvien seuraaminen. Luetteloa voisi jatkaa.
Todettakoon erikoisesti askeesista, että siinä ei Triodionin mukaan selvästikään ole kysymyksessä ruumiin kieltäminen tai halveksiminen. Ei tuomita ruumista sellaisenaan, vaan ruumiin palvominen. Ei ruumista tarvitse kukistaa, vaan ihmisessä piilevät pahat himot, jotka käyttävät ruumista hyväkseen, ja lopulta tuottavat tuhon niin sielulle kuin ruumiillekin.
Oikea askeesi on kuvattu ”virvoittavaksi, kirkastavaksi, valoisaksi”, eikä suinkaan synkeäksi ja pimeäksi. Triodionissa ehdotetaan, että ”pidättyväisyydessä inhoten ruokain hekumaa pitäkäämme huoli laupeudesta”, eli käyttäkäämme ruoassa saavuttamamme taloudellinen hyöty kristillisen rakkauden harjoittamiseen. Korostetaan sitä, miten esimerkiksi pelkkä paastoaminen ei sellaisenaan ole mitenkään arvokasta, ellei sen tuloksia, kuten säästöä käytetä jotenkin hyväksi.
Varsin nykyaikaiselta tuntuu myös Triodionin kehotus karttaa saastuttavia, turmelevia ruokia, jotka tunnetusti liikaa nautittuina ovat terveydelle vaarallisia, ja joista luopuminen kirjaimellisestikin merkitsee ruumiin puhdistumista ja samalla kaikinpuolista virkistymistä, mutta ei väsymystä ja masentumista.
Ruokapaasto nähdään erinomaisena keinona oikean paaston harjoittamiseen, koska se siis pudistaa ja voimistaa ruumiin. Siinä sivussa se tarjoaa aineellista säästää, joka voidaan käyttää vaikkapa laupeuden töihin.
Varsinainen paasto, jota voi harjoittaa vasta vapauduttuaan ruumiillisten himojen sidonnaisuudesta, niiden tuottamasta väsymyksestä ja kyllästymisen tunteesta. Se sisältääkin pääasiassa rukousta, rakkauden harjoitusta, Jumalan armon vastaanottamista erityisesti pyhässä ehtoollisessa, ”Jumalallisten salaisuuksien” tutkistelua, hyviksi tunnettujen esimerkkien seuraamista. Voimakkaasti korostetaan myös eskatologisia aiheita, koska juuri ne kertovat ihmisen päämäärästä, ihmisen tulevaisuudesta.
Triodionin kirjoittajien suurta ihmistuntemusta osoittaa se, että he korostaessaan henkisen ja hengellisen kasvatuksemme tärkeyttä ovat erinomaisesti selvillä ihmisen psykosomaattisesta rakenteesta. He tietävät, että ihminen ei henkisesti kykene puhdistumaan ja parantumaan, ellei hän samalla tee niin myös ruumiillisesti. Jos ruumis saa jatkuvasti harjoittaa pahaa, miten voisi sielu toimia siitä erillään!
Jos ruumis on väsynyt, on turha odottaa hengen virkeyttä. Roomalaisen kirjailijan Juvenalin lause ”Mens sana in corpore sano” sopii myös Triodioniin. Ihmiselle tarjotaan ilo, mutta ilo voidaan saavuttaa vain voittamalla murhe, taistelemalla sitä vastaan.
Yhdistymällä Kristukseen pääsemme eroon pahasta, mutta mitään keskitietä ei ole olemassa. ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt. 6:24).
rovasti Johannes Seppälä 1989
1.3.2025
