Roomalainen lakimies Cicero on todennut, että oikeudenkäytön tarkoituksena ei ole kansalaisten ja ystävien edut vaan universaalit velvollisuudet (de officiis). Hän puhuu laeista (de legibus), jotka on kirjoitettu ihmisen sydämeen. Cicerolla oli suuri vaikutus kirkkoisien oikeusfilosofiaan.

Tertullianus pohti kompromissia kristinuskon ja kansalaistottelemattomuuden dilemmaan. Hän puolusti mielipiteen vapautta ja oikeudenkäytön avoimuutta tiivistämällä ”epäoikeudenmukainen laki ei ansaitse kunnioitusta” (legis injustae nullus honor). Oikeusajattelun perusta oli kahden termin, oikeamielisyyden ja kohtuullisuuden yhteensovittamisessa.

Ensimmäisenä teorian kristillisestä Rooman valtakunnasta kehitteli pohjoisafrikkalainen Lactanius. Hän selittää teoksessaan (Divine Institutes) kristillisen valtakunnan muodostuvan uskonnon (pietas) ja viisauden (sapientia) liitosta. Lactaniuksen Rooma oli oikeusperiaatteiltaan symmetrinen ja tasa–arvoinen.

Vainojen aika oli osoittanut, että uskontoa ja politiikkaa oli mahdotonta erottaa toisistaan. Rooma oli polyteistinen valtio, jonka tapakulttuuriin kuului jumalien ja jumalattarien palvominen. Rooman keisarit eivät ymmärtäneet, miksi kristityt eivät suostuneet tähän.

Polyteismi oli roomalaista monikulttuurista tapakulttuuria. Sen noudattamisesta harhaoppisiksi monoteisteiksi leimatut kristityt kieltäytyivät. Se oli valtiorikos, joka oli Rooman oikeudessa erityisrikosten kategoriassa. Niiden käsittelyssä noudatettiin samantapaista nopeaa päätöksentekoa kuin sotarikoksissa. Näihin rikoksiin kuuluivat myös laiton poliittinen järjestäytyminen, majesteettirikos (laesa majestas), pyhien esineiden varkaus ja profanisointi (sacrilegus) tai taikuus (magia).

Majesteettirikoksesta tuli maininta myös pyhien apostolien sääntöihin (84. kanoni), joissa siitä käytettiin ilmaisua ”oikeudeton häpäiseminen” (ὑβρίζω). Tuolla samalla arroganssia tai hybristä kuvaavalla termillä apostolien säännöt kielsivät myös piispan (55. kanoni), papin tai diakonin (56. kanoni) loukkaamisen.

Oikeudenkäyttö oli yhden hallitsijan despotismin kaudella yhdistelmä vanhoja ja uudempien lakeja. Ensimmäinen sisälsi vanhoja säädöksiä, senaatin päätöksiä ja juristien tulkintoja, jotka olivat ottaneet koko ajan suuremman osuuden. Uusi laki oli tuoreempi ja se sisälsi myös keisarin päätöksiä, koska hallitsija oli lain lähde ja perusta.

Keisarin oikeuspäätökset olivat julkisia linjauksia (edicta), tapauskohtaisia päätöksiä (decreta), oikeuden istunnoissa luettavia linjauksia (rescripta) ja oikeudenpalvelijoille annettuja ohjeita (mandata). Julkiset linjaukset annettiin vuosittain ja niissä julistettiin ne lait, jotka syrjäyttivät vanhat.

Diocletianus oli aloittanut Rooman lakien kokoamisen kahdella kompilaatiolla (Codex Gregorianus, Codex Hermogenianus), joihin oli koottu keisarillisen arkiston oikeushistoria. Hallinto oli kuitenkin byrokratisoitunut neljän hallitsijan tetrarkian myötä. Konstantinopolin pääkadulle oli pystytetty patsas, jossa kaksi keisaria (augustus) ja kaksi apukeisaria (caesar) syleilevät toisiaan. Pian oltiin sisällissodassa. Kopio kaulailevan neljän keisarin patsaasta seisoo tänäänkin Venetsiassa.

Diocletianuksen despotismin kausi huipentui viimeiseen vuoteen ja kristittyjen suuriin vainoihin. Ne päättyivät sisällissotaan, jonka voitti Rooman valtakunnan itäinen osa Konstantinos Suuren johdolla.

Diocletianus oli julkaissut kokoelmansa aikomuksenaan hallintoreforminsa vahvistaminen. Hänen ansiostaan oli luovuttu vuosittaisista edikteistä ja siirryttiin lakien systematisointiin kokoelmissa (codices). Konstantinos halusi jatkaa Diocletianuksen reformia ja julkaisi vuosina 321–322 Rooman lakiin kaksi täydennysosaa. Niissä oli ensimmäistä kertaa tunnustettu piispan jurisdiktio– ja päätösvalta (auditentia episcopalis), joka oli nostettu julkisoikeudelliseen asemaan. 

300–luku: ensimmäiset synodit

Kirkon oppia ja järjestystä koskevien ongelmien ratkaisuun ei riittänyt antiikin ajan keskustelutilaisuus (συμπόσιον). Yhteisen marssijärjestyksen tai ”tiekartan” (σύνοδος) laatimiseksi tarvittiin formaalisempi kokoontuminen.

Vainojen aikana kompromisseihin ryhtyneitä arvosteli algerialainen piispa Donatios. Hän vaati huhtikuussa 313 keisarilta kysymykseen valtiollista ratkaisua. Konstantinos Suuri hyväksyi Donatioksen vetoomuksen ja asiaa kokoonnuttiin käsittelemään lokakuussa ensin Roomaan ja seuraavan vuoden (314) elokuussa Ranskaan Arles’n kaupunkiin. Molempien kokousten kokoonkutsuja oli keisari.

Sovintoa ei saatu aikaan. Suojelemansa kirkon ylimmäksi auktoriteetiksi noussut Konstantinos päätti riidan hallitsijan ratkaisulla: Donatioksen kannattajat tuomittiin hajaannuksen aiheuttajiksi, donatiolaisiksi. Arles’n konsiilista on säilynyt eri tulkintojen mukaan 22 tai 29 kanonia, joista monet olivat Elviran kanonien vahvistussäädöksiä. Samana vuonna pidettiin myös 25 kanonia säätänyt Ankyran synodi ja 15 kanonia vahvistanut Neokesarean synodi.

Valtakunnan yhtenäisyys saneli myös pappi Areioksen kohtalon. Bitynian paikallisynodin epäonnistuttua Areioksen kurinpalautuksessa, Konstantinos päätti kutsua koolle valtiollisen kirkolliskokouksen eli ensimmäisen ekumeenisen synodin.

Kaikki piispat valtuutettiin käyttämään vapaasti julkista liikennettä (cursus publicus) ja saapumaan 25. toukokuuta 325 Nikean kaupunkiin. Keisari valitsi Nikean kokouksen avajaispäivän sisällissodan voittamisen ja oman valtaannousunsa 20–vuotisjuhlan kunniaksi.

Nikean synodista ei ole säilynyt kronologisia dokumentteja (acta), vaan ainoastaan 20 päätöksen yhteenvedot. Näin esimerkiksi kysymys pääsiäisen viettämisen ajankohdasta tai Nikomedian, Khalkedonin ja Nikean piispojen viraltapanosta tiedetään keisari Konstantinoksen kirjeistä. Niissä hän toteaa Nikean synodin päätösten olevan valtiollisia lakeja. Kolmen piispan kieltäytyminen synodin päätösten allekirjoittamisesta tulkittiin valtiorikokseksi.

Nikean osallistujat pitivät kokousta (kanonit 8, 14, 15, 18) ensimmäisenä suurena ja pyhänä synodina (ἁγίᾳ καὶ μεγάλῃ συνόδος). Päätöksissä kuitenkin viitattiin (kanonit 13, 5) vanhoihin ja kanonisiin sääntöihin (παλαιὸς καὶ κανονικὸς νόμος) ja mielipiteisiin (γνώμη).

Nikean kokouksen teologisfilosofinen dilemma oli ratkaistu synodin alussa luetun uskontunnustuksen uudissanalla ”samaolemuksellinen” (ομοούσιος).

Termistä ”synodi” tuli Nikeassa monimerkityksellinen ja epiteeteillä ryhdyttiin ilmaisemaan synodien arvovaltaa: ne olivat kunnioitettavia (προσκυνητή), katolisia (καϑολική), pyhiä (αγία), suuria (μεγάλη), valtakunnallisia (οικουμενική) tai vanhoja (κοινή). Kanoneja pidettiin raamatullisesti ”mittapuun” (2. Kor. 10:13) tai ”ohjeen” mukaan (Gal. 6:16) säädettyinä.

Nikean synodia seurasivat paikallissynodit Antiokiassa (341), Sardikassa (347), Sirmiumissa (351–352) ja Laodikeassa (365).

Toinen ekumeeninen synodi kokoontui Konstantinopoliin toukokuussa 381. Se pidettiin samalla periaatteella kuin Nikeassa: päätettiin ajankohtaisista ongelmista valtion yhtenäisyys etusijalla. Jumalallisen rauhan kirkossa pidetyn synodin päätökset syntyivät summittaisesti, mutta ne otettiin osaksi lainsäädäntöä.

Konstantinopolin vuoden 381 synodin dogmaattiset linjaukset hyväksyttiin kokouksen varapuheenjohtajan Gregorios Naziansilaisen aiemmin kirjoittamien puheiden muodossa. Nuo viisi oratiota (27–31) hyväksyttiin myöhemmin Khalkedonissa viralliseksi trinitologiaksi.

Myös Konstantinopolin synodista puuttuvat kronologiset dokumentit. Kokouksesta on säilynyt vain uskonnontunnustuksen teksti ja käsikirjoituksesta riippuen neljän tai seitsemän kanonin temaattinen klusteri. Konstantinopolin synodin päätökset julkaistiin lakina heinäkuun viimeisenä päivänä 381.

Toisen ekumeenisen synodin kanoneista tulkintaa tulivat myöhemmin aiheuttamaan päätökset Konstantinopolin piispan kunniaetuoikeuksista (πρεσβεία τιμής) sekä linjaukset pätemättömän (invalida) ja laittoman (illicita) vihkimyksen eroista (kanonit 3 ja 4).

Nikean ja Konstantinopolin synodit olivat valtiollisia kokouksia. Niiden rinnalla pidettiin paljon paikallisia synodeja: Afrikassa parikymmentä (345–417) ja 15 nykyisen Ranskan alueella (314–491).

400–luku: kanoneista lakeja

Ensimmäisen kristillisen Rooman (religio Romannorum) oikeudenkäyttöä linjaavan korpuksen kokoamisen aloitti itäisen osan keisari Teodosius II yhdessä läntisen kollegansa Valentinianus III:n kanssa.

Yhdeksän vuotta kestäneen työn jälkeen saatiin kokoon kuusitoista kirjaa sisältänyt kokoelma (Codex Theodosianus), joka julkaistiin vuonna 438. Codex Theodosianus sisälsi Diocletianuksen ja Konstantinoksen ajan lakeja sekä oikeustapauksia ja juristien tulkintoja.

Codex Theodosianuksessa oli yhteensä yli kolme tuhatta dokumenttia vuosilta 312–438 kronologisessa järjestyksessä. Viisi ensimmäistä kirjaa oli yksityisoikeutta, seuraavat (VI–VIII) perustus– ja hallintolakeja, sitten rikoslaki (IX), verolait (X–XI), kunnallis- ja yhdistyslait (XII–XIV), julkiset palvelut ja pelit (XV) ja viimeisenä kirkolliset asiat (XVI). Ensimmäinen Länsi-Euroopan keskiajan lakikokoelma (Lex Romana Visigothurum) oli laadittu Codex Theodosianuksen pohjalta.

Vuosisadan ensimmäiset paikallissynodit pidettiin kahden suurmiehen Origenes Adamantioksen ja Johannes Krysostomoksen tuomitsemiseksi. 200–luvulla eläneen Origeneksen kirjoituksia käsiteltiin vuonna 399 kuudessa kokouksessa. Johannes Krysostomosta vastaan esitettiin vuonna 404 Konstantinopolissa pidetyssä synodissa yhteensä 29 rikosta. Tuomituista toinen, Krysostomos rehabilitoitiin kuolemansa jälkeen.

Kolmannen ekumeenisen synodin (431) intellektuaalinen kiista koski termiäTeotokos”. Nykyisen Turkin länsirannikolla sijaitsevassa Efeson kaupungissa pidetty kokous oli riitaisa ja jatkui Khalkedonin neljänteen synodiin (451) asti. Efeson ensimmäisessä kanonissa käytettiin muotoilua ”pyhä ekumeeninen synodi” (γίας κα οκουμενικς συνόδου), vaikka kokouksen päätökset eivät olleet saaneet lainvoimaa. Teodosius II vahvisti kuitenkin ilmaisun liittämällä Efeson synodin päätökset virallisiksi uskonnollisten asioiden (sacra) laeiksi.

Teodosiuksen Codex sisälsi tärkeän nootin (caveat), jonka mukaan piispat vastaavat valtakunnan lakien teologisista ja kanonisista perusteluista. Vaikka Efeson synodi (1. kanoni) alkoi tervehdyksellä poissaolevalle paavi Celestinukselle, ”teidän pyhyydellenne ja rakkaudellenne” (γιότητι κα γάπη), oli edellisessä Konstantinopolin synodissa käytetty muotoilu uuden pääkaupungin piispan prerogatiiveista tulkinta, johon Efesossa ei saatu ratkaisua (3. kanoni).

Khalkedonin neljäs ekumeeninen synodi (451) oli Trullon kokouksen ohella kanonisen historian tärkein. Khalkedonissa vahvistettiin ensimmäinen kanonien normatiivinen luettelo: ”tähän asti julkaistut säännöt ovat voimassa” (1. kanoni). Myöhemmin Khalkedonin synodin aseman vahvisti Justinianos Suuri perustuslaissaan: ”Kunnioitamme neljän ekumeenisen konsiilin kantoja kuten Raamattua”.

Khalkedonin synodin 30:sta kanonista kontroversaalisimmat (kanonit 9, 17, 28) koskivat edelleen Konstantinopolin patriarkan kunnia-asemasta aiemmin käytetyn ilmauksen tulkitsemista ”etuoikeuksiksi” (πρεσβείων). ”Hyvästä syystä” (εὔλογος) syntynyttä päätöstä perusteltiin teleologisesti: Rooman valtakunnan hallitus ja senaatti olivat muuttaneet Konstantinopoliin.  

Khalkedonin kanoneissa on paljon viittauksia moraalirikkomuksiin (kanonit 2, 3, 8, 10), joista käytettiin asenteellisuutta kuvaavia filosofisia termejä ”voitonhimo” (αἰσχροκερδία), ”rahanhimo” (φιλαργυρία) ja ”tyhjä kunnianhimo” (δόξης κενῆς πιϑυμίαν). Termien alkuperä oli kirkkoisien Basileioksen ja Gregorioksen kirjeissä, joissa asenteellisuuden selitettiin syntyvän ylpeydestä. Sardikan paikallissynodi (343) oli viitannut ylpeyteen (superbia) neljässä säännössä (kanonit 1, 12, 14, 20).

Khalkedonin kanoneissa mainittuja pyhiä isiä kutsuttiin kirkkoisiksi. Näiden kirkon kanonisista ja dogmaattisista kysymyksistä kirjoittaneiden miesten määrä oli kasvanut areiolaisuuden myötä.

Kirkkoisien kahdensadan vuoden (265–471) aikana kirjoittamat tekstit koottiin kahdentoista pyhän isän kanoneiksi (ερο κανόνες π γίων πατέρων).

Kanonisiksi primäärilähteiksi nousivat näin Dionysios Aleksandrialaisen, Gregorios Neokesarealaisen, Pietari Aleksandrialaisen, Athanasios Suuren, Basileios Suuren, Timoteos Aleksandrialaisen, Gregorios Teologin, Amfilokios Ikoniumilaisen, Gregorios Nyssalaisen, Teofilos Aleksandrialaisen, Kyrillos Aleksandrialaisen ja myöhemmin myös Gennadios Konstantinopolilaisen kirjoitukset. Kirkkoisien kanoneiksi luetaan myös egyptiläisten Antonioksen ja Pakomioksen luostarisäännöt.

Donatiolaisten ja areiolaisten jälkeen kolmas uskonnollisyhteiskunnallinen ongelma koski roomalaisen Pelagius-nimisen saarnaajan tulkintoja Augustinos Hipposlaisen opetuksista. Augustinos oli syntetisoinut pääteoksessaan Jumalan kaupunki (De Civitate Dei) eettistä ja yhteiskunnallista ajatteluaan tavalla, joka ohjasi Länsi–Eurooppaa tuhat vuotta reformaatioon asti. Augustinoksen teos sai nimensä psalmin jakeesta ”Kunniakasta on kaikki, mitä sinusta on puhuttu, sinä Jumalan kaupunki!” (Ps. 86:3 LXX).

Idän kreikankielisessä maailmassa Augustinoksen näkemyksiä ryhdyttiin myöhemmin kutsumaan jumalallisen tieteen (ϑεολογία) sijasta pejoratiivisella termillä ”teologinen mielipide” (ϑεολογουμένους).

Khalkedonin synodin jälkeen pidettiin kymmenen paikalliskonsiilia. Yksi niistä järjestettiin Irlannissa maan kansallispyhäksi myöhemmin korotetun piispa Patrickin johdolla.

© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024

1.3.2025

Seuraava osa: Kanonien historia V – 500–luku: maalliset ja jumalalliset, 600–luku: moraalin rappio