Rovasti Johannes Seppälän (21.5.1944–17.8.2017) traktaatti Raamatun kanonista, ortodoksisesta Raamatun käytöstä, kääntämisestä ja traditiosta.
***
Raamatun kanoniksi tai kaanoniksi kutsumme sitä luetteloa, joka sisältää Raamattuun, sekä Vanhaan että Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen nimet, siis eräänlaista sisällysluetteloa. Tällaisia luetteloita meille on säilynyt joitain jo varsin varhaisilta ajoilta.
Erityisen tärkeinä pidetään tietenkin niitä luetteloita, jotka on tehty tai hyväksytty jossakin ekumeenisessa synodissa eli yleisessä kirkolliskokouksessa. Tällaisia ovat Apostolien kanoni 85, Trullon synodin kanoni 2, Laodikean kanonit 59 ja 60, Karthagon kanoni 24 ja 46 sekä Gregorios Teologin ja Amfilokioksen luettelot Raamatun kirjoista.
Kaikki nämä listat on siis juhlallisesti hyväksytty ekumeenisissa synodeissa ja kuitenkin ne ovat jossain määrin erilaisia sisältänsä suhteen. Kuinka tämä tulee ymmärtää? Onhan Raamattu sentään tärkeä kirja. Asia ei suinkaan helpotu, kun tarkastelemme myöhempiä tekstejä, joita joskus kutsutaan ”tunnustuskirjoiksi”, sillä nekin ovat tässä suhteessa ristiriitaisia.
Esimerkiksi Metrofanes Kritopouloksen teoksen ”Tunnustus” mukaan ”emme pidä hyljättävinä muita kirjoja, kuten Tobias, Siirak ja niin edelleen, mutta Kristuksen Kirkko ei ole koskaan hyväksynyt niitä kanonisina ja autenttisina”. Dositeoksen tunnustuksen mukaan taas ”me pidämme näitäkin Raamatun aitoina osina”.
Opin lähde, traditio
Vastausta ongelmaan on etsittävä lähinnä siitä kysymyksestä, mikä on opin lähde.
Usein kysymykseen vastataan sanomalla ”opin lähde on pyhä Raamattu ja pyhä traditio, perimäoppi”. Joskus, vaikkakin harvoin lisätään tarkennus ”kirjallinen ja suullinen traditio”. Vielä harvemmin kuulee todettavan, että oikeastaan suullinen ja kirjallinen Raamatun traditio ovatkin yksi ja sama asia.
Tosiasia on kuitenkin, että on liioittelua kutsua suullista ja kirjallista edes samaksi asiaksi, sillä on olemassa vain yksi traditio, miten hyvänsä sitä kutsutaankin. Raamattu on vain yksi sen ilmenemismuotoja, eikä ilmeisestikään edes niin tärkeä, että olisi todella aiheellista puhua siitä muusta erillisenä tradition muotona. Lienee selvää, että kukaan ei nykyään väitä, että niin sanottu suullinen traditio Raamatun vastakohtana ei olisi kirjoitettua.
Tällaiseen ehkä yllättävään päätelmään tullaan ensinnäkin tarkastelemalla juuri yllä mainittuja kanoneita, ja miksi ei muitakin Raamatun kirjojen luetteloita.
Jo se tosiseikka, että synodien pyhät isät, jotka monissa asioissa osoittivat täysin hyvin kykenevänsä huomioimaan yksityiskohtia aina hiusten halkomista myöten, eivät kuitenkaan nähneet millään tavalla tarpeelliseksi sovittaa yhteen eräitä kanoneita. Tämä todistaa varsin vahvasti sen puolesta, ettei Raamatulla katsottu olevan sellaista arvoa, joka edellyttäisi täysin yksiselitteisen kirjaluettelon laatimista.
Kysymys oli isien kannalta enemmänkin käytännön seikasta: niitä ja näitä kirjoja saa lukea jumalanpalvelusten yhteydessä. Huomattakoon, että samanlainen rajoitus on olemassa myös kirkkoveisujen suhteen. Otettakoon huomioon myös, että todistettavasti jo aivan varhaisimpina aikoina – ja nimenomaan varhaisimpina aikoina – oltiin hyvin tarkkoja siitä, kuka saa tutustua kristinopin ydinkysymyksiin, sen salaisuuksiin.
Kuitenkin Raamattua luettiin julkisesti kaikkien kuullen ja onhan yhä vieläkin selvää jokaiselle, joka vaivautuu liturgiaamme tutustumaan, että Raamatun lukeminen kuuluu jumalanpalvelusten sellaisiin osiin, joitten aikana saivat olla läsnä nekin, joilla ehtoollisyhteys syystä tai toisesta, esimerkiksi puuttuvan kasteen johdosta, on kielletty.
Raamatun kirjat siis eivät ilmeisestikään sisällä mitään salaisuuksia, vaan vain sellaisia asioita, joitten tunteminen on hyväksi, hyödyksikin, myös pakanoille. Tämä seikka jo panee arvelemaan Raamatun merkitystä opin lähteenä.
Ehkä on väärin sanoa, että Raamattu ei sisältäisi salaisuuksia. Kyllä se sisältää ne, niin kuin esimerkiksi laskennon alkeisoppikirja sisältää vaikkapa suhteellisuusteorian, mutta on tuskin luultavaa, että sitä hoksaisi joku, joka ei tunne asiaa muuten.
Epäselvyydet, totuus
Lisäksi on otettava huomioon, että nimenomaan Uuden testamentin kohdalla kysymys ei ole yksinomaan apostolien laatimista kirjoituksista.
On varmaa, että apostolit kirjoittivat paljon sellaistakin, mitä ei ole Raamattuun otettu, ja eräitten kirjojen kohdalla samat epäilykset, jotka vaivaavat tämän päivän tiedemiestä ”tekijänoikeuksien” suhteen – kuuluisimpia esimerkkejä varmaan heprealaiskirje – ovat todistettavasti vaivanneet jo varhaisimpia kirkkoisiä. Se ei kuitenkaan koskaan merkinnyt sitä, etteivät nämä epäilyksenalaiset teokset olisi olleet lähes kaikkialla hyväksyttyjä, mitä tulee jumalanpalveluksissa lukemiseen.
Asian hieman toisin ilmaistaksemme voisimme sanoa, että on ja on aina ollut yhdentekevää, kuka kirjoitti heprealaiskirjeen, jos se kerran sisältää ensinnäkin totuuden ja toisekseen totuuden sellaisessa muodossa, että se voidaan antaa vihkiytymättämänkin käsiin.
Se seikka taas, että joitain kirjoja on toisin ajoin pidetty sallittuina, toisin ajoin kiellettynä, johtuu paitsi paikallisista sattumanvaraisista eroista, ehkä ennen muuta siitä, että Raamatun kirjat eivät ole mitään yksinkertaista luettavaa. Monessa kohdassa niitten sisältö on hämärä ja vaikeaselkoinen, selitystä on siis aina tarvittu, varmasti jo silloin, kun ne kirjoitettiin.
Mielenkiinnon vuoksi pantakoon merkille, että Raamattu itse todistaa tästä: ”Lukekaa meidän Herramme pitkämielisyys pelastukseksi, josta myös meidän rakas veljemme Paavali hänelle annetun viisauden mukaan on teille kirjoittanut… vaikka niissä kirjoituksissa tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon, niin kuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen” (2. Piet 3:15–16).
Ymmärtääksemme, miten on mahdollista, että niinkin ”epäselviä” kirjoituksia on hyväksytty käyttöön, on meidän muistettava nimenomaan se seikka, että salaisuuksia ei saanut paljastaa: ”Minä en ilmoita salaisuutta vihollisillesi enkä suutele Sinua kuten Juudas… ”
Raamattu, alkeisoppikirja
Entä sitten Raamatun käyttö yksityiseen hartauteen? Yllä olevan perusteella on jo selvää, että Raamattu kirjakokoelmana oli tarkoitettu lähinnä alkeisopetukseen, tai paremminkin johdannoksi kristinuskoon.
Onko yleensäkään katsottava tarpeelliseksi, että johonkin asiaan jo perehtynyt jatkuvasti lukee alkeisoppikirjoja? Käytämmekö jatkuvasti aapista opittuamme kerran lukemaan?
Voitaneen siis sanoa, että Raamatun käyttö yksityisessä hartaudenharjoituksessa on ilmeisen tarpeetonta, jos – korostan ”jos” – on käytettävissä muuta, pätevämpää, pitemmälle ehtinyttä hartauskirjallisuutta. Tässä yhteydessä lienee erityisesti korostettava, että osia Raamatusta on toki aina pidetty niin suurenmoisina ja hyvinä, että niitä on käytetty.
Erikoinen asema tässä suhteessa on aina ollut psalmien kirjalla. Aikoinaan – siitä todistaa muun muassa Basileios Suuri – se oli ”kaikkien suussa”, sillä psalmien katsottiin joka suhteessa olevan niin taidokasta rukoustekstiä, että parempaa sai turhaan etsiä, olipa sitten kysymys profetiasta, eettisestä opetuksesta, lohdutuksesta murheen aikana tai kiitoksesta ilon hetkinä. Kaikki löytyy psalmeista.
Kuitenkin, juuri tässä yhteydessä kohtaamme tuon kuuluisan tradition: se on antanut ja antaa jatkuvasti meille tuon pätevämmän kirjallisuuden, jos vain haluamme ja voimme siitä ammentaa.
Kansaa ei ole koskaan, esimerkiksi Kreikassa, kielletty lukemasta Raamattua. Kuitenkin ihmiset kautta aikojen ovat lukeneet ja vieläkin lukevat mieluummin esimerkiksi synaksaareja, pyhien elämänkertoja tai vastaavia kertomuksia Herran ja Jumalanäidin suurista juhlista tai saarnoja. Ne eivät varmastikaan ole Raamatun tekstiä, eivätkä ne myöskään pyri sitä millään tavalla korvaamaan; ne ovat täydellisempää, tarkempaa yksityiskohtiin menevää tekstiä samoista asioista, joista Raamattu, kristinopin aapinen monesti on antanut vain aavistuksen.
Niitten arvo ei suinkaan vähene siksi, että ne voivat olla hyvinkin eri asuisia, aina lukijan henkisten edellytysten ja vaatimusten mukaan: lapsille ”satuja”, oppineille ”tiedettä”. Tätä tietä, oikein ymmärrettynä, voimme kärjistäen todeta, että Raamattu ei oikeastaan ole edes erityisen kristillinen teos.
Raamatun kääntäminen
Entä Raamatun kääntäminen puhutuille kielille? Vanhoja kirkkoja on usein syytetty milloin mistäkin tässä asiassa. Tunnettu on Rooman kirkon esimerkki, sillä eräänä aikana Rooma tunnetusti meni äärimmäisyyteen asti, kun ei tahtonut ihmisten lukevan Raamattua muuten kuin kirkon nimenomaan hyväksymänä käännöksenä.
Aivan yhtä pitkälle ei idässä koskaan menty, mutta toisaalta esimerkiksi Kreikan kirkko ei ole milloinkaan nähnyt aiheelliseksi julkaista mitään ”hyväksyttyä” käännöstä, kaikki käännökset ovat muitten kuin kirkon julkaisemia.
Rooman äärimmäisyyksiin menevään kantaan oli tietysti syynsä siinä, että protestanttiset käännytysintoilijat käyttivät juuri Raamattua aseenaan selitellen sitä mielivaltaisesti. Olisihan yksinkertaisin tapa suojata ihmiset näiltä hyökkäyksiltä, jos Raamattua ei käytettäisi. Tämä syy on ainakin idässä monet kerrat ehkäissyt ”virallisten” käännösten syntymisen.
Samaan aikaan kuitenkin, kun tässä asiassa esitetään syytteitä, kieltäydytään huomaamasta, että käännöksiä on aina ilmestynyt. Alkeisoppikirjan suhteen on vähemmän tärkeää, kuinka se käännetään, tietenkin olisi mainio asia, jos alkeiskirja antaa jo etukäteen mahdollisimman hyvät lähtökohdat jatko-opinnoille.
Siksi on parempi, jos esimerkiksi Jesaja 7:14 käännetään ”katso, neitsyt tulee raskaaksi” eikä ”katso, nuori nainen tulee raskaaksi”, koska oppi Jumalansynnyttäjän neitsyydestä on totuus. Mutta toisaalta, käännetäänpä tuo kohta miten hyvänsä, totuus ei siitä muutu. Varsinainen oppi sen sisältä, totuus, on pääasia. Se on ortodoksisen kirkon piirissä aina tuotu kansan ulottuville, yleensä muita teitä kuin Raamattua vaivalloisesti selittämällä.
En kiellä Raamatun merkitystä alkeiskirjana, luetaanhan sitä toki joka päiväjumalanpalveluksissa, mutta niin luetaan toisaalta myös hymnologisia tekstejä, ja taas psalmit muodostavat varmasti luetuimman osan Raamattua, eivät esimerkiksi evankeliumit.
Raamattu ja symbolit
Raamattua käytettiin erityisesti ensimmäisten vuosisatojen aikana opin lähteenä silloin, kun opetus tai puolustus oli suunnattu sellaisille henkilöille, jotka entuudestaan tunsivat Raamatun, kuten juutalaiset.
Sen sijaan silloin, kun opetus suunnattiin roomalaisille pakanoille ei Raamattuun juuri vedottu. Ensinnäkään sillä ei heidän kannaltaan olisi ollut minkäänlaista auktoriteettia ja toisekseen epäselvä teksti on epäselvää.
Paljon tehokkaampina pidettiin esimerkiksi ikoneita opetusvälineinä: niitä ei tarvitse edes kääntää, vaan ne puhuvat kaikilla kielillä. Niidenkin kohdalla huomataan selvästi kuitenkin sama asia kuin Raamatun käytössä: salaisuuden turvaamiseksi käytettiin aluksi varsinkin kuvauksia, jotka puhuttelivat vain sitä, joka salaisuuden tuntee.
Mainittakoon vain muinainen kalan kuva kristittyjen tunnuksena. Pakanoiden silmissä se tuskin merkitsi mitään muuta kuin sitä, mikä olikin: kala. Tai ristin kuva, jota viimeaikaisten havaintojen mukaan käytettiin jo erittäin varhain, vastoin aikaisempia olettamuksia: se on muodoltaan siinä määrin samanlainen kuin esimerkiksi egyptiläinen elämän merkki, että sen käyttäjä saattoi siinä mielessä tunnustaa melkein minkälaista uskontoa hyvänsä. Ne eivät ”paljastaneet”.
Käsite ”salaisuus”
On ehkä syytä vielä korostaa käsitettä ”salaisuus” kristinopin yhteydessä. Sillä voidaan erottaa moniakin eri merkityksiä. Esimerkiksi sakramenteista puhuttaessa sanaa käytetään ainakin nykyaikana ja varmasti alusta asti ensisijaisesti merkitsemään ihmisen kykenemättömyyttä käsittää toimituksen toimintaa, vaikutusta, esimerkiksi sitä, miten vesi pystyy kasteessa pesemään pois synnin.
Kysymys on siis jostakin, joka on ja pysyy salaisuutena, koska ihminen ei voi sitä käsittää. Salaisuus taas siinä mielessä, että sitä ei paljasteta ulkopuoliselle, tulee ymmärtää ehkä ensisijaisesti samoin kuin vaikkapa korkeamman matematiikan ”salaisuudet”: niistä puhuminen ei ole mitenkään kiellettyä, mutta monenlaisten väärinkäsitysten ja harhaanjohtavan spekulaation välttämiseksi on viisainta olla puhumatta niistä, ennen kuin kuulijalla omat tarpeelliset pohjatiedot asian ymmärtämiselle.
Tuntuu vaikealta ajatella, että isät olisivat suorastaan kieltäytyneet puhumasta kristinuskon kaikistakin puolista. Olisi kuitenkin ollut ilmeisen turhaa selittää esimerkiksi aamupalveluksen kaavaa sille, joka ei tiedä mitään lunastuksesta. Vaikka hän oppisikin liturgiikan, tai sen puolesta täydellisen luettelon sakramenteista, ei sillä tiedolla olisi mitään merkitystä ilman välttämätöntä perustietoa asian todellisesta merkityksestä.
Sama asia matematiikan kielellä: On tarpeetonta tuntea edes kaavaa e=mc1/42, ellei tiedä, mihin sitä käyttää. Ja integraalilaskenta panee kaiken vain sekaisin, jos ei tunne sen käyttöä.
Miksi sitten uskontoa pitäisi opettaa nurinpäin? Kysymys ei siis ole missään tapauksessa varsinaisesta salailusta. Ei tämän päivän atomifyysikko pidä tietojaan salassa, vaikka ei niistä pyrikään kaikille puhumaan. Hän tietää nimittäin, että seuraukset eivät kuitenkaan olisi hyvät. Jos hänellä on opettajan kutsumus, lähetyskutsumus, hän tietysti pyrkii opettamaan, mutta alkaen alkeista, eikä taaskaan sen tähden, että nimenomaan haluaisi salata jotakin.
Raamatun yksinomainen käyttö johtaa harhaoppiin
On kuitenkin syytä korostaa myös sitä, että opettaja, jokaitsepäisesti haluaa käyttää aina vaan alkeiskirjaa japyrkii pakottamaan oppilaansa johtamaan kaikki tieteensalaisuudet pelkistä alkeista, jotka tietenkinteoreettisesti ottaen sisältävät kaiken, ei varmastikaan täytä tehtäväänsä.
Tuloksena on todennäköisesti varsinhatarat tiedot ja monesti, kun oppilaat kuitenkin ennemmintai myöhemmin joutuvat selittämään oppeja yksin, ominvoimin suoranaisia harhaoppeja.
Siitä syystä juuri Raamatun yksinomainen tai pääasiallinen käyttö opin lähteenä on johtanut ja johtaa jatkuvasti mitä moninaisimpien kirjavien harhaoppien syntyyn, jotka kaikki vakuuttavat olevansa raamatullisen opin edustajia.
Totuus on kuitenkin vain yksi, eikä totuutena voitaisi millään muullakaan alueella pitää kaikkea, mihin mielivaltaisilla päätelmillä alkeisoppikirjoista päädyttäisiin. Kuvitelkaa, mitä tapahtuisi, jos joku tuntisi vain joukko-opin alkeet ja koettaisi selvitä raha-asioistaan vain sillä!
Inspiraatio
Jos Raamattu on vain alkeiskirja kristinuskon oppimiseksi, niin miten sitten on sen inspiraation laita?
Kaikella sanotulla ei suinkaan ole tarkoitus kumota tai edes lieventää oppia Raamatun inspiraatiosta. On kuitenkin huomattava, että inspiraatio ortodoksisen uskon mukaan koskee sitä totuutta, joka Raamatussa on ilmaistuna, ja vaikka se olisikin alkeiskirja, niin se ei muuta miksikään sen totuudellisuutta.
Vielä kerran: laskennon alkeisoppikirja sisältää kyllä koko matematiikan, vaikkakin tarvittaisiin epäilemättä hyvin laaja eksegeettinen työskentely, jos ei haluttaisi käyttää muita lähteitä.
Se, että Jumala on ohjannut ja inspiroinut Raamatun kirjoittajia kirjoittamaan totuuden ja vain totuuden, ei toki merkitse, että tarkempia selvityksiä ei olisi annettu. Tietenkin Raamatussa on kohtia, jotka selvyydessään ovat täysin yksiselitteisiä, esimerkiksi kymmenen käskyä ja jotka eivät varmasti kaipaa lisäselvityksiä, vaikka juuri kymmentä käskyä kummallisen innokkaasti aina selitelläänkin.
Vielä enemmän siellä on kohtia, joiden käsittämiseksi – oikein käsittämiseksi – ohjaus ja opastus on välttämätöntä. Siihen tarvitaan traditiota, sillä me olemme vakuuttuneita siitä, että Jumala ei jättänyt ilmoitustaan opetuslapsilleen pelkästään siinä sekavassa ja vaikeaselkoisessa ja melkein miten hyvänsä selitettävässä muodossa, kuin Raamattu on.
Uskonnon opetus
Monet kerrat on sanottu, että Raamattu on alkeiskirja. Sellaisena se on myös tärkeä, jopa korvaamaton. Ottaen inspiraation huomioon, voitaisiin kai sanoa, että se on ainoa ”kouluhallituksen tarkastama ja hyväksymä oppikirja alallaan”. Ja on varmaa, että se sisältää kyllä varsin selvällä kielellä uskon tärkeimmät, välttämättömimmät totuudet.
Ei ole mahdollista odottaa, että kaikki ihmiset oppisivat milloinkaan hallitsemaan koko totuutta, ei yksikään meistä ja onhan selvää, että ihmisten kyvyt ovat tavattoman erilaisia. Olisi kuitenkin väärin tyytyä siihen, että opitaan vain ensimmäiset alkeet. Aivan niin kuin tieteittenkin alalla, täytyy ainakin eräitten yksilöiden perehtyä alaan kylliksi, jotta tarvittava tieto olisi aina saatavilla.
Kirkko ei vaadi, eikä ole koskaan vaatinut, että yksilön tulisi tuntea teologian salakarit. Voidaan jopa väittää, että kirkko sallii tietyssä määrässä suoranaista harhaoppisuutta, mutta kuitenkin sillä ehdottomalla edellytyksellä, että harhaoppia ei yritetä levittää. Opettaminenhan kuuluu jo Raamatunkin mukaan niille, jotka ovat opettajia ja että ihminen kuitenkin on aina halukas ja avoin vastaanottamaan oikean tiedon.
Aivan niin kuin etiikka vaatii meitä pyrkimään yhä korkeampaan ja korkeampaan hyveeseen, milloinkaan tyytymättä jo saavutettuun, sillä eihän ihminen kuitenkaan pysty tulemaan edes niin hyväksi, että voisi omin voimin pelastua, samoin voidaan sanoa uskonopinkin alalta: ei koskaan pidä kuvitella tietävänsä jo kaiken, ei koskaan pidä luulotella oman ymmärryksen ja tiedon riittävän.
Voidaan kyllä puhua eräänlaisista minimivaatimuksista uskon sisällönkin kohdalla – minimi tässä tapauksessa on, että ihminen tietää kasteesta ja haluaa kasteen – mutta Jeesuksen sanojen mukaan opetuksen tulee liittyä kasteeseen. Yksin Jumala on kaikkitietävä, joten aina riittää ihmiselle jotain opittavaa.
Kristologia tärkeintä
Voidaan tietysti myös sanoa, ja varmaankin oikeutetusti, että todella tärkeä dogmi on vain kristologinen dogmi eli oppi Kristuksesta. Mutta kun ajattelemme asiaa tarkemmin, huomaamme varsin nopeasti, että uskonopin alueella tuskin on sellaista asiaa, jolla ei olisi kristologisia yhteyksiä.
Ajatellaanpa vain ekumeenisten synodien historiaa. Aluksi käsiteltiin oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Sen kristologinen yhteys lienee selvä. Sitten tuli välttämättömästi puhe Jeesuksesta Kristuksesta, Hänen jumaluudestaan ja ihmisyydestään. Siihen liittyi oppi Jumalansynnyttäjästä, sillä ei ollut kysymys Marian henkilöstä, vaan hänen lapsensa henkilöstä.
Vieläpä seitsemännen ja toistaiseksi viimeisen synodinkin pääaihe, ikonit, liittyy suoraan kristologiaan: jos Jeesus oli todellinen ihminen, Hänet voidaan kuvata, ja kääntäen, jos Häntä ei voida kuvata, Hän ei ollut todellinen ihminen.
Näin päädymme toteamaan, että lähes kaikki kirkon opissa liittyy kristologiseen dogmiin, ja meidän vaikeutemme ja velvollisuutemme on jatkuvasti pyrkiä todella näkemään, mikä asia siihen liittyy, mikä ei.
Evankeliumi – Kristuksen kuva
Raamattu on kuitenkin Jumalan Sanaa, koska se on Jumalan inspiroimakin. Sellaisena sitä kunnioitetaan ja tuleekin kunnioittaa. Se sisältää selvästi kristinopin perussanoman: sanoman ihmisen pelastuksesta, ja siksi se on samalla Kristuksen kuva.
Tässä mielessä me jumalanpalvelusten yhteydessä kunnioitamme ja kumarrumme evankeliumikirjaa, niin kuin ainakin Kristuksen kuvaa, eikä sen kunnioitettavuutta vähennä mitenkään se, että se on aivan niin kuin viivoilla piirretty kuvakin vajavainen monessa suhteessa. Jumalaahan kerta kaikkiaan ei voi kuvata. Siksi evankeliumikirjalla on kunniasija pöydällä, sen keskustassa ja se siirretään syrjään vain siksi aikaa, kun itse Kristus pyhässä ehtoollisessa tulee sen paikalle. Silloin saa tietenkin kuva väistyä.
Tämä erityisasema annetaan evankeliumikirjalle, koska evankeliumeissa välitetyllä tavalla kerrotaan Jeesuksesta, mutta kaikkia Raamatun osia kunnioitetaan. Samoilla perusteilla ei vain Raamatun osia, vaan kaikkia jumalanpalveluskirjoja, koska ne kaikki sisältävät samaa Jumalan Sanaa.
Juuri inspiraatio myös antaa Raamatulle erikoisaseman muitten kirjojen kohdalla. Suurinkin kirkkoisä on joskus sortunut inhimillisiin virheisiin, Raamatussa ei virheitäole, kunhan sitä osataan oikein tulkita. Sen tähden etsiessämme oikeata oppia pyhien isien kirjoituksista, käytetään yhtenä menetelmänä niitten vertaamista Raamattuun. Jos ne sisältävät jotakin Raamatun vastaista, sen täytyy olla väärin.
Jälleen voisi viitata laskennon alkeiskirjaan: liikutaanpa miten korkeassa matematiikassa tahansa, sen tulee pitää yhtä alkeiskirjan kanssa, muuten ollaan väärässä.
Traditio – oikea tulkitsija
Kun puhumme Raamatusta alkeisoppikirjana ei siis tarkoitus ole sitä väheksyä. Haluamme vain sanoa, että Raamattua tulkittaessa ei tulkintaa tarvitse onneksi perustaa joillekin arvauksille, vaan meillä on olemassa tarkempi tieto tradition muissa osissa, kirkon salaisessa opissa.
Se on oikea, totuudenmukainen tieto, eikä sen tähden ole tarpeellista sitä sen kummemmin tarkastaa jostain sellaisenaan olemattomastakin alkutekstistä.
Aiemmin mainittiin Jesajan kirjan kohta 7:14, jossa alkuteksti eli heprealainen teksti käyttää sanaa, joka ei sellaisenaan ilmaise välttämättä käsitettä ”neitsyt”. Kreikkalainen septuagintan käännös käyttää neitsyt-sanaa, niin kuin käytännöllisesti katsoen kaikki muutkin käännökset. Itse asiassa siinä on tulkittu alkutekstiä kirkon tunteman totuuden mukaan, mutta niin kuin aiemmin sanottiin, totuus ei muutu millään tavalla, käänsimmepä tuon kohdan miten hyvänsä, tai vaikka heittäisimme sen pois Raamatusta.
Tältä pohjalta kaikkinainen työskentely niin kutsutun alkutekstin kimpussa on uskonopin kannalta täysin turhaa. Sillä on mielenkiintoa vain lähinnä kielentutkimisen ja tietenkin tuon mainion alkutekstin kannalta, ei muuten.
rovasti Johannes Seppälä 1989.
15.2.2025
