Syksyllä 2018 ortodoksinen kirkko tunnusti Johannes Karhapään (1884‒1918) pyhäksi nimellä Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Hän oli kiertävä uskonnonopettaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka koki marttyyrikuoleman 1918. Hänen muistopäiväänsä vietetään 8.3.
Johannes Karhapää oli kiertävä uskonnonopettaja, mutta myös aktiivinen kirkollinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän syntyi Sonkajaan, joka kuului vielä tuolloin Ilomantsin kappeliseurakuntaan silloisessa Kuopion läänissä. Perhe muutti pian viereiseen Sonkajanrantaan. Karhapään toimesta Sonkajanrantaan perustettiin koulu (1908) ja rakennettiin kirkko (1915). Lisäksi aloitettiin Sonkajanrannan tien rakentaminen (1915). Työn motiivit olivat kirkollisia. Johanneksen määrätietoinen ja periksiantamaton toiminta ja yhteydet silloiseen hallitusvaltaan herättivät kateutta ja vastustusta, ja vuonna 1912 häntä vastaan nostettiin parjauskampanja useissa eri lehdissä.
Vuotta 1918 lähestyttäessä vastustus yltyi ja Karhapää menetti sekä kirkollisen että maallisen esivallan tuen. Johannes pidätettiin valkoisten kutsunnoissa Tuupovaarassa ja kuljetettiin vangittuna Joensuuhun. Kevättalvella 1918 hänet asetettiin teloitusriviin muutamien punavankien joukossa Joensuun Siilaisilla. Teloitus tapahtui ilman oikeudenkäyntiä.
Kirkkolauluinnostus
Karhapään toiminta sai alkunsa kirkkolauluinnostuksesta. Innostus kietoutui yhteen Suomen kreikkalaiskatolisen hiippakunnan sekä Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunnan ja sen vaikuttajien, erityisesti rovasti Sergei Okulovin (1853–1940) keskeisiin tavoitteisiin. Tavoitteiden mukaan kirkon tuli vahvistaa sekä sisälähetystä että kirkkolaulua, erityisesti kansanlaulua.
Pyrkimyksiä tuki merkittävällä tavalla arkkipiispa Sergei (1905‒1917), ja paikallisesti asiaa piti vireillä Ilomantsin toinen pappi Aleksander Jakubov (1902‒1908, kirkkoherrana 1908‒1910).
Nuorisoseuran alku
Vuonna 1906 arkkipiispa Sergei teki tarkastusmatkan Ilomantsin seurakuntaan ja kyliin, myös Sonkajanrantaan. Jakubov kuvasi myöhemmin Aamun koitto -lehdessä piispan vierailun vaikutusta Karhapäähän ja muutamiin muihin nuoriin miehiin Raamatun kertomuksella sinapinsiemenestä, jolla on vaatimaton alku, mutta joka kasvaa suureksi puuksi (Matt. 13:31‒32).
Arkkipiispa saapui Sonkajanrantaan polkuja pitkin, sillä kylään ei ollut kunnollista tietä. Karhapäiden talossa pidettiin kiertokoulua ja aluksi kuulusteltiin lasten tiedot. Jakubovin mukaan vierailu tartutti kirkkolauluinnostuksen neljään nuoreen mieheen, joiden joukossa olivat 21-vuotias Johannes Karhapää ja hänen 16-vuotias veljensä Jaakko. Vanhempien tuella nuoret miehet päättivät alkaa harjoittelemaan kirkkolaulua. Tehtävä oli haastava, koska he eivät tunteneet nuotteja, mutta kiertokoulun ajalta heidän mieleensä oli jäänyt joitakin veisuja.
Yksi nuorista miehistä, luultavasti Johannes, oli ollut renkinä Ilomantsin pappilassa ja siellä kuullut kirkkolauluharjoituksia. Avuksi harjoituksiin otettiin (virsi)kannel. Nuorukaiset saivat hankittua myös liturgia- ja nuottivihot.
Johanneksen ja Jaakon kaksi aikuista velipuolta ivailivat nuorukaisten intoa mahdollisesti ilkikurisuuttaan, mutta heihin kohdistui muitakin pilkkapuheita. Vuoden 1906 loppuun tultaessa pilkka laantui ja lauluharjoituksista innostuivat ortodoksien lisäksi alueen luterilaiset. Nuorukaiset alkoivat pitää ensimmäisiä harjoituksia eräänlaisen kirkkolauluseuran alkuna.
Ensimmäinen jumalanpalvelus ja seuran perustaminen
Kesällä 1906 pappi ‒ luultavasti Jakubov ‒ kuulusteli, mitä nuorukaiset olivat oppineet ja määräsi, että he vastaisivat neliäänisesti viikon päästä (22.7.1906 uuden luvun mukaan) pidettävän liturgian veisuista. Maakirkko määrättiin pidettäväksi Karhapäiden kotitalossa. Ajankohta sijoittui kiivaimpaan heinätekoaikaan, joten nuoret miehet harjoittelivat öisin. Päivisin he veisasivat töitä tehdessään yöllä opettelemiaan veisuja.
Jumalanpalveluksesta he selviytyivät omin voimin, ja vielä samana päivänä pidettiin Sonkajanrannan oikeauskoiskirkollisen nuorisoseuran perustamiskokous ja laadittiin seuran säännöt. Seuran tehtäviksi määriteltiin lähetystoimi, uskon ja siveysopillisen sivistyksen kohottaminen, seurakuntayhteyden vahvistaminen ja kirkkolaulun harjoittaminen. Lisäksi seuran tuli perustaa haaraosastoja sekä kerätä jäsenmaksuja ja uutta jäsenistöä. Myös lasten kirkollinen kasvatus huomioitiin. Kirkollisen kirjallisuuden myynti otettiin myös mukaan. Kaiken toiminnan tuli tapahtua seurakunnan ja papiston valvonnassa.
Kotikirkko ja ensimmäinen vuosijuhla
Seuran taivaallisiksi esirukoilijoiksi valittiin pyhittäjät Sergei ja Herman Valamolaiset. Seuran vuosijuhlaksi määrättiin pyhittäjien pyhäinjäännösten Novgorodista takaisin Valamoon siirtämisen muisto (24.9.). Siten ensimmäistä vuosijuhla vietettiin jo seuran perustamisvuonna 1906.
Vuosijuhlaa varten Karhapäiden talon yhteen huoneeseen rakennettiin kotikirkko. Osa kotikirkon ikoneista on säilynyt Sonkajanrannan kirkossa.
Jakubovin mukaan vuosijuhlan vigiliaan tuotiin käsinkirjoitettuina liuskoina Sergein ja Hermanin juhlan veisut, joita ei oltu aiemmin julkaistu suomeksi. Käännöksen laati Jakubov. Kuoro harjoitteli veisuja ahkerasti. Vuosijuhlassa teksti teki osallistujiin suuren vaikutuksen, sillä he kuulivat pyhittäjin veisut ensimmäistä kertaa omalla äidinkielellään. Jakubovin mukaan kuulijoidenkin sydämet suorastaan hyppivät riemusta, kun kuoro veisasi Valamon vuorien hyppivän riemusta pyhittäjien muistoa kunnioittaen.
Seuraavan päivän juhlaliturgiassa ehtoolliselle osallistui 50 henkilöä, ja sen opetuspuheena luettiin pyhittäjien elämänkerta. Toiveena esitettiin, että juhlan veisut julkistettaisiin koko kirkkoa varten. Tämä tapahtuikin vuonna 1908. Vihkoseen laadittiin myös suomennos pyhittäjille omistetusta akastistosveisusta. Julkaisu oli Valamon luostarin ensimmäinen suomenkielinen julkaisu.
Tekstin käyttöönotto synnytti suuren innostuksen kirkkolaulua kohtaan Sonkajanrannassa ja lähiseuduilla. Seura menestyi muutenkin, sillä arkkipiispa Sergei piti sen toimintaa ja sääntöjä esimerkillisinä. Säännöt myös julkaistiin painettuna.
Toiminta kasvaa
Vuoden 1906 loppuun mennessä seuran jäsenmäärä kasvoin 36 jäseneen. Lauluharjoituksissa opeteltiin Johannes Krysostomoksen ja Basileios Suuren liturgian veisut, pääosa vigilian veisuista sekä omin ja muita veisuja, pääosin korvakuulolta.
Seura sai lauluopettajakseen alkukoulun opettajattaren Katri (Jekaterina) Timolan. Hän tuli pitämään harjoituksia kahden viikon välein sunnuntaisin koko talven yli kymmenen kilometrin päästä. Vuotta myöhemmin Johannes ja Katri avioituivat.
Lauluinnostus kasvoi jatkuvasti ja vuoden 1906 vuosikertomuksen mukaan harjoituksiin saapui seuran jäsenten lisäksi säännöllisesti 60‒100 henkilöä pidemmänkin matkan takaa. Ortodoksien lisäksi joukossa oli runsaasti alueen luterilaisia.
Harjoituksilla tutustutettiin osallistujia kirkon rikkaaseen jumalanpalveluselämään, vahvistettiin jumalanpalveluksiin osallistumista ja syvennettiin kirkon opin tuntemusta. Myös lapset otettiin mukaan kirkkolauluun, jotta he oppivat lapsuudesta saakka ottamaan osaa, kuten asia ilmaistiin, jumalanpalvelusten toimittamiseen kirkkolaulun kautta.
Lainakirjasto
Seuran perustamiskokouksessa Johannes valittiin edustajaksi Valamossa pidettyyn papiston ja maallikkojen kokoukseen elokuussa 1906. Tämä linkitti seuran toiminnan laajempaan kokonaisuuteen.
Kokouksen yhteydessä Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta (PSHV) lahjoitti Sonkajanrannan oikeauskoiskirkolliselle seuralle kirjoja lainakirjastoa varten. Lisää kirjoja hankittiin ostamalla. Lainakirjasto kasvoi syksyyn mennessä 88 niteeseen. Joukossa oli myös jumalanpalvelustekstejä nuotteineen. Kirjallisuutta myytiin 200 kappaletta.
Kirkkolauluinnostuksen merkitys Johannekselle
Kirkkolauluinnostus muodosti Johannes Karhapään tulevan toiminnan perustan, sillä se tutustutti hänet kirkon sisälähetykseen, kun seuran jäsenet alkoivat tehdä laulun merkeissä sisälähetysmatkoja. Johannes valittiin pian katekeetaksi ja hieman myöhemmin kiertäväksi uskonnonopettajaksi. Vaikutusalueen laajentuessa myös vastustus kasvoi.
Vastustus sai alkunsa opettajien keskuudessa. Siihen vaikutti ajan poliittinen tilanne, Karhapään periksi antamattomuus vaikeuksien edessä, epäluulo Johanneksen edustamaa ortodoksisuutta kohtaan, henkilökohtaiset kaunat sekä – kuten Johannes asian itse näki – ortodoksista uskoa kohtaan suunnattu vaino, jonka varjolla hänet leimattiin venäläistäjäksi. Johannes piti itseään kuitenkin suomalaisena ja mainitsee syntyneensä, kasvaneensa ja toimineensa suomalaisena ja palvelleensa suomalaisissa kansakoulussa ortodoksisen uskon vahvistamiseksi.
Keväällä 1917 vastustus oli jo niin suurta, että Johanneksen piti pysytellä kotonaan, ettei ‒ kuten hän kuvaa ‒ jotakin pahempaa tapahtuisi. Kirjeessään Jakuboville Karhapää mainitsee saaneensa senaattori E. N. Setälältä tulleen (tai Setälän vahvistaman) virasta erottamispäätöksen ja toteaa: ”vaan eivät vihollisvoimat [taida] antaa minulle rauhaa työssäni jota tunnen kutsumuksesta”.
Kirkkolaulusta alkanut into kirkon työhön kirkollisen elämän, kulttuurin, sisälähetyksen ja laulutoiminnan edistämiseksi sai säestäjäkseen keväällä 1918 yhteislaukausten kaiun Joensuun Siilaisilla.
Sata vuotta myöhemmin, vuonna 2018, ympyrä sulkeutui. Suomen ortodoksinen kirkko näki yhteisönä sen, mitä sen oli vaikea aiemmin tunnustaa.
Pastori Marko Mäkinen
Muutamia keskeisimpiä lähteitä:
Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle luovutettu aineisto vuosilta 1910‒1918 (pöytäkirjoja, asiakirjoja, raportteja ja kirjeitä; noin 200 erillistä dokumenttia). [Aineisto on siirretty Joensuun maakunta-arkistoon vuonna 2019]
Björn, Ismo (2006), Ilomantsin historia. Keuruu: Ilomantsin ja Tuupovaaran historiatoimikunta; (2006) Tuupovaaran historia. [Ilomantsi: Ilomantsin ja Tuupovaaran historiatoimikunta].
Jakubov, A. Oikeauskois-kirkollisen nuorisoseuran ensimmäinen vuosijuhla Sonkajanrannan kylässä Ilomantsin pitäjää. Aamun Koitto 10 (1906), 124‒126.
Merikoski, Kaarlo (1939), Taistelua Karjalasta: Piirteitä venäläistämistyöstä Raja-Karjalassa tsaarinvallan aikoina. Helsinki: Osakeyhtiö Valistus.
Pirinen, Kauko (1980), Johannes Karhapää – Doksologia, juhlajulkaisu, isä Erkki Elias Piiroiselle hänen täyttäessään 60 vuotta 14.11.1979 (Joensuu, Ortokirja).
Artikkeli on alun perin Ikoni ja kulttuuri -lehdessä 2/2019. Julkaistu korjattuna kirjoittajan luvalla.
Lisää aiheesta: Marko Mäkinen, ”Työssäni jota tunnen kutsumuksesta.” Johannes Karhapään toiminta ja vaiheet vuosina 1910–1918. Ortodoksi 59, 2019. ortodoksia.fi