Videotervehdys venäläisen Pokrovan seminaariin
Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet!
Koronapandemian saavutettua Suomen viime vuoden alkupuolella kirkkomme toimessa olevat piispat painottivat yhteisessä paimenkirjeessään, että koronakriisi koskettaa meitä kaikkia, kutakin yksilöllisesti, ja että on äärimmäisen tärkeää tiedostaa tilanteen vakavuus. Suurimmassa vaarassa olivat tuolloin yhteiskuntamme hauraimmat ihmiset. Rokotteiden ollessa vielä kehitteillä epidemian leviämisen estäminen vaatii vastuullisuutta meiltä kaikilta.
Kirkossamme on heti pandemian alusta alkaen koettu, että terveysviranomaisten ja valtiovallan turvallisuusohjeiden noudattaminen on kristillistä lähimmäisenrakkautta, lähimmäistemme terveydestä huolehtimista. Poikkeustilanne vaikutti kirkkomme seurakuntaelämään monin tavoin. Kirkkona ja kirkon jäseninä jouduimme merkittäviin sopeutustoimiin, joilla halusimme estää omalta osaltamme epidemian leviämistä.
Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkkokansalta suljetuin ovin vain papiston läsnä ollessa. Seurakuntaelämä, kerhot, kokoukset ja jopa lasten leirit siirtyivät verkkoon, jos ei kokonaan, niin ainakin osittain. En usko, että missään muussa tilanteessa olisimme ottaneet yhtä suurta digiloikkaa, ellemme olisi välttämättömyyden sanelemana joutuneet miettimään, kuinka ja miten tavoitamme seurakuntalaisemme ja ne, jotka etsivät yhteyttä kirkkoomme. Tähän liittyen – ja nyt viisastuneena jälkeenpäin katsoessani – uskallan väittää, että poikkeustilanne oli mielestäni jopa siunaus meille.
Mutta poikkeusoloista, kotiemme seinien sisältä kantautui myös huolen ääniä. Stressin sietokyky ja jaksaminen olivat monissa perheissä äärirajoilla. Kriisi vaikutti ja vaikuttaa ihmissuhteisiimme monella tavalla. Hyvin toimivat parisuhteet ja perheet selviävät kriisistä ja saattavat jopa entisestään tiivistyä ”pakotetusta” lisätystä yhdessäolosta, mutta ympärivuorokautinen yhdessäolo on saattanut käydä sietämättömäksi siellä, missä yhdessäoloa on paettu töihin ja harrastuksiin.
Pandemian aikana koetut kriisit tuntuvat erityisesti lapsiperheissä. Pahimmillaan lapsen tai lasten etäkoulu on voinut viedä koko perheen uupumuksen partaalle. Erityisen kuormittuneita on oltu niissä perheissä, joissa on yritetty selvitä koulunkäynnistä omin voimin keskimääräistä vilkkaampien ja huonosti keskittyvien lasten kanssa ilman koulunkäyntiohjaajia ja erityisopettajia. Tulemme valitettavasti näkemään tässä pandemiassa nuorten mielenterveyteen vaikuttaneet seikat joidenkin vuosien kuluttua. Näin kävi esimerkiksi viime laman kohdalla. Yhteiskunnalle jäi tällöin paljon maksettavaksi ja maksamme edelleen tuolloin tehdyistä ratkaisuista.
Entä kuinka voimme lähestyä pandemiaa kirkon opetuksen näkökulmasta? Eräs näkökohta, jonka tuon tässä lyhyesti esille, on Johanneksen evankeliumiin tallennetut seuraavat kolme sanaa: ”Älä koske minuun” (Joh. 20:17). Jeesus sanoi ne Magdalan Marialle, kun tämä tunnisti hänet ylösnousemuksensa jälkeen. Mitä ne tarkoittavat? Kristus on luvannut olla aina siellä, missä häneen uskovien välillä on rakkautta. Hän ei ole siellä ihmisenä, jota koskettaa, vaan rakkauden ja solidaarisuuden siteenä ihmisten välillä. Joten ”älä koske minuun” – koskettaa ja nimenomaan käsittelee läheisyhteyttämme rakkauden hengessä.
Kun kädet eivät voi tavoittaa toista ihmistä, voimme lähestyä toisiamme sisimmästämme käsin. Ja ikkunana sisälle toimivat meidän silmämme, puheemme ja sitä kautta tekomme. Mikään virus ei voi riistää meiltä näitä lähestymiskanavia – itse asiassa fyysisen etäisyyden rajallisuuden tulisi jopa vahvistaa yhteyksiämme muihin. Kirkon tehtävänä on siten voittaa jo tässä ajassa koetut fyysiset rajallisuudet ja kutsua ympäröivä maailma elämään Jumalan valtakunnassa. Lähtökohtana tälle ei voi olla muu kuin pyhä eukaristia.
Jokainen toimitettava liturgia tuo Jumalan valtakuntaa lähemmäksi meitä, vaikka läsnäolijoita kirkossa olisikin vähän. Kirkossamme tehdyt koronatoimenpiteet – joita tosin olemme alkaneet jo purkamaan – eivät ole muuttaneet ortodoksisen uskomme perinteitä, vaan ovat olleet väliaikaisia käytännön varotoimia kriisin aikana. Kuten Konstantinopolin äitikirkkomme Pyhä Synodikin totesi: ”uskomme Jumalaan ei lakkauta järjenkäyttöä.”
Emme ole kuitenkaan vielä päässeet viruksesta eroon. Taistelumme vaatii yhä ponnisteluja, jossa terveen järjen käyttö ei ole ainoastaan sallittu, vaan se on edellytys. Tiedämme hyvin ne syyt, miksi sairaaloidemme vuodeosastoilla ja tehoyksiköissä makaa verrattain suuri joukko koronakomplikaatioista kärsiviä potilaita. Tämä ei ole marttyyriutta, vaan ”tuliseen pätsiin” on jouduttu usein omaa varomattomuuttaan.
Siksi pyydän edelleen teitä jokaista muistamaan rukouksissanne sairastuneita ja anomaan Herraamme Jeesusta Kristusta lahjoittamaan heille sielun ja ruumiin terveyttä.
