Videotervehdys sovintosunnuntaina
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Tänään on sovintosunnuntai, Pyhään ja Suureen paastoon valmistautumisen hetki. Jo tänään palaamme ensimmäisen ihmisen, Aadamin paratiisista karkottamisen muistelmiin muun muassa näillä ehtoopalveluksessa kuultavilla sanoilla: ”Herra, minun Luojani, otti minut, joka olen tomu, maasta, antoi eläväksi tekevällä hengityksellänsä minulle sielun ja teki minut eläväksi. Hän antoi minulle kunnian olla kaikkien näkyväisten olentojen hallitsijana ja asetti minut elämään yhdessä enkelien kanssa. Mutta kavala saatana käyttäen välikappaleenaan käärmettä vietteli minut syömisellä, erotti Jumalan kunniasta ja heitti alhaisimman kuoleman valtaan maan päälle. Mutta, armollinen Herra, kutsu minut jälleen luoksesi!”
Päivän liturgiassa Matteuksen evankeliumi antoi puolestaan meille ohjeita paaston aloittamisesta ja sen kolmesta keskeisestä periaatteesta: almujen antamisesta, rukouksesta ja suhteestamme muihin ihmisiin. Haluaisin tästä pyhästä tekstistä korostaa erityisesti viimeistä – lähimmäisten kanssa tehtävän sovinnon merkitystä. Anteeksiantoa. Sillä opettihan meitä itse Kristus jo edellisessä evankeliumin luvussa rukoilemaan: ”Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Kysymys on jatkuvasta anteeksipyytämisestä ja antamisesta – ei kertasuorituksesta.
Anteeksipyytäminen ja antaminen on tapamme kilvoitella sillä tiellä, jonka Jeesus kehottaa pelastukseen pyrkivää valitsemaan. Se on eräänlaista matkalla oloa, ihmisen hidasta ja usein vaivalloistakin kulkemista pois pahasta. Millaisia ovat sitten ne arkisen elämän pahat asiat – synniksi kutsuttavat, joita me yleensä pyydämme anteeksi? Ilkeitä sanoja, laiminlyöntejä, välinpitämättömyyttä?
Arkisessa keskustelussa synti ymmärretään niin, että sitä joko tehdään tai ei tehdä. Syntiä ovat teot, joille voidaan antaa nimi ja joita voidaan luetella. Arkikieli tuntuu käyttävän sanaa kepeästi. Hyvänä esimerkkinä on nyt kieleemme poikkeusaikana syntynyt uusi termi: koronasynti. Se kuvaa syitä sille, miksi osa ihmisistä pyrkii suositusten vastaisesti hakeutumaan läheisiin kontakteihin muiden kanssa.
Synti on kuitenkin enemmän kuin yksittäiset teot. Synti pinnallistuu, jos se rajoitetaan vain vääriksi teoiksi. Pahan tekeminen tai väärän puolen valitseminen on pikemmin asenne, josta väärät teot nousevat, koska itse asenne on vinoutunut ja harhainen. Viime kädessä se on asia, joka erottaa meidät Jumalasta, siis rikkoo yhteyden Jumalaan, mutta myös toiseen ihmiseen. Se muuttaa ja vääristää meissä itsessämme olevan Jumalan kuvan.
Ihmiselämän alkuperäinen tarkoitus on aina ollut rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Mutta onnettomuutemme, josta erityisesti Suuren Paaston alussa muistutetaan, on se, että ihminen oppi rakastamaan itseään yli kaiken ja lähimmäistä vain silloin, kun siitä on hänelle itselleen hyötyä. Kun Kristus opettaa meitä pyytämään syntejämme anteeksi, niin silloin pyydetään, että Jumala ottaisi meidät takaisin yhteyteensä. Pyydämme, että hän unohtaisi meidän harharetkemme.
Paaston matka käy siis kohti Jumalaa ja se on matkan tekemistä sekä sisälle että ulospäin. Se on katseen kääntämistä sisälle, omaan hengelliseen maailmaan. Mutta se on myös – ja ennen kaikkea – pyrkimystä toisen ihmisen kohtaamiseen. Sillä suhde toiseen on aina suhteessa siihen, missä määrin olen tietoinen ja tiedostava suhteessa itseeni, omiin kokemuksiini ja menneisyyteeni. Meidän on ymmärrettävä itseämme, toisin sanoen tunnettava ja hyväksyttävä itsemme, oltava sovinnossa itsemme ja elämämme kanssa, jotta voisimme ymmärtää ja hyväksyä myös toisia. Omaan sisimpään katsominen on tässä mielessä ihmisenä olemisen suurimpia haasteita, joka jatkuu läpi elämän.
Tärkein ulkonainen viestimme ympäröivälle maailmalle on se, että noudatamme itse paastoa, eli otamme yliotteen meitä orjuuttavista asioista, hillitsemme kielemme ja ruokaan liittyvät mielitekomme ja kannamme vastuumme lähimmäisistämme. Antamalla omastamme muistamme niitä miljoonia ihmisiä, joille ruokapaasto ja kaikkinainen vähään tyytyminen ei ole hengellinen valinta, vaan köyhyydestä johtuva pakko. Kirkossa rukous, paasto ja armeliaisuus ilmaisevat käytännössä, miten katumuksessa anteeksisaadut rikkomukset muuttuvat vastakkaisiksi rakkauden toiminnoiksi. Lähimmäisen auttaminen on katumuksen sydän.
Tälle elämänmittaiselle kilvoittelun matkalle tarvitsemme lähimmäisiä, joiden kanssa kulkea kohti Jerusalemia ja ylösnousemusjuhlaa. Kohti sovintoa ja armoa. Kilvoittelumatkallamme voimme yhä uudelleen toistaa: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Aamen.
