Tervehdyssanat Filoksenian 25 ja Trapesan 20-vuotisjuhlassa Espoossa

Rakkaat sisaret ja veljet, hyvät ystävät!

Minulla on ilo ja kunnia tuoda koko Suomen ortodoksisen kirkon tervehdys tähän juhlaan. Olen monta kertaa saanut kokea vieraanvaraisuuttanne yhteisen pöydän ympärillä.

Olemme kuulleet viimeisen vuoden ajan usein sanottavan maailmamme olevan kriisissä. Silti koskaan aiemmin historiassa ihmiskunnalla ei ole ollut vastaavaa mahdollisuutta saada aikaan yhtä monta myönteistä muutosta niin monessa ihmisessä kohtaamisen helppouden ja vuoropuhelun avulla. Tämä juhlapäivä antaa minulle mahdollisuuden puhua tästä teille ei ainoastaan kirkon päämiehenä, mutta myös ihmisenä, jolla on huolen sekä kiitoksen aihetta.

Mitä olen isänä yrittänyt opettaa lapselleni ja ukkina lapsenlapsilleni? Suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä, rohkeutta kohdata uusia asioita. Niin mielikuvituksettomalta kuin se ehkä kuulostaakin, olen yrittänyt opettaa, mitä suvaitsevaisuus tarkoittaa oikeassa elämässä. Maailmassa tulee aina uutta vastaan. Kaikkea uutta ei voi tietää, mutta asioista voi aina ottaa selvää. Kaikkea uutta ei tarvitse hyväksyä, toisaalta monien vieraalta tuntuvien asioiden olemassaolo ei edes kaipaa hyväksyntäämme.

Valokuitukaapelit ovat vapauttaneet meidät välimatkojen ja valtioiden sulkeutuneiden rajojen vallasta. Nykypäivän ihmiset elävät yhdessä isossa globaalissa kylässä, jossa naapurukset vaalivat erilaisia näkemyksiä maailmasta, historiasta ja kulttuurista. Tämä haastaa jokaisen yksilön tässä kylässä pohtimaan olettamuksiaan. Avoimen vuoropuhelun ja keskinäisen kunnioituksen oppiminen on yhteisöllisen elämän perustana. Se on yhdessä elämisen taidetta.

Kirkkomme ihmiskäsityksen syvimpään olemukseen kuuluu olennaisesti valmius löytää vieraasta ihmisestä ystävä ja tuntemattomasta kulttuurista koti. Siksi Suomessa ortodoksisen vähemmistön on ollut suhteellisen helppoa hyväksyä joukkoonsa muita vähemmistöjä, sillä kielten ja kulttuurien erilaisuus on erottamaton osa identiteettiämme. 

Ihmisethän itsessään ovat luomisen jälkeen levittäytyneet ympäri maailman ja kehittäneet suunnattoman määrän erilaisia kulttuureita tuhansine kielineen. Näiden kulttuurien äärellä, keskellä urbaaneinta Suomea, meidän globaalissa kylässämme, Filoksenia tekee ansiokasta työtään. Tavallaan tähän liittyen ihailenkin teitä, sillä ette aikoinaan hakeutuneet mukavalle tonttipaikalle kauas muista, vaan olette tehneet pitkäjänteistä ja tärkeää työtä eri kulttuuritaustasta tulevien ihmisten parissa heidän kotikulmillaan.

Minulla on kuitenkin myös huoleni esitettävänä. Näyttää nimittäin siltä, että olemme kadottamassa lähimmäisrakkauden hyveen. Yksityinen ihminen on yksinäisempi kuin aikaisemmin. Välillä näyttää siltä, että elämällä ei ole muuta tavoitetta kuin elellä vailla päämäärää, ei mitään muuta periaatetta kuin tehdä hyviä kauppoja, eikä mitään muuta tyydytystä tarjottavana kuin kuluttaminen.

Usein kuulee sanottavan, että olemme kaikki samassa veneessä. Ainakaan Suomessa tämä ei pidä paikkaansa. Hyvinvoinnin suhteen Suomi on polarisoitunut. Suurin osa voi paremmin kuin koskaan ennen, mutta parinkymmenen prosentin vähemmistöllä menee tosi huonosti. Eniten minua huolestuttaa lasten ja nuorten tulevaisuus. Onko eriarvoistumisen myötä ihmisten syrjäyttäminen jo nuorena osa käsikirjoitusta? Hyvän elämän mahdollisuutta ei ole tarjolla kaikille, eikä tämä arpi jää hoitamattomana pelkäksi kosmeettiseksi virheeksi yhteiskunnan kasvoihin. Tiedämme hyvin, että eriarvoistumisella ja siihen liittyvillä johdannaisongelmilla on ylisukupolvinen vaikutus.

Siksi luin tyrmistyneenä paikallislehden uutista muutaman viikon takaa, ettei Espoo ole löytänyt lastenpsykiatrian yksikköön lääkäreitä ja psykologeja, ja siksi lapset jäävät ilman hoitoa. Nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet merkittävästi. Tämä huolettaa. Yhteiskunnasta vieraantuminen on lopputulos prosessille, jossa yksilö vähitellen useiden vaikeuksien seurauksena joutuu yhteisön ulkopuolelle. Syrjäytetty ja syrjäytynyt nuori on osa yhteiskuntaamme ja siten osa omaa elämäämme, omaa elinpiiriämme. 

Kasvava lasten ja nuorten mielen ongelmien määrä ja laatu kertoo vakavasta ja pitkään jatkuneesta vääristymästä yhteiskunnassamme. Sen seurauksena moni nuori kadottaa otteen elämään ja itseensä. Näiden vääristymien korjaaminen vaatii jokaisen osallistumista. Tarvitaan keskustelua ja kokemusten jakamista, mutta ennen kaikkea muutosta niin, ettei ketään jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kärjistän asioita tietoisesti, jotta ne tulisivat selkeämmin näkyville. Teen sen, koska lapset ovat minulle rakkaita. On ehkä totta, ettei mielenterveyspalvelujen lisääntynyt käyttö välttämättä kerro vain lastensyrjäytymisestä, vaan se voi kertoa myös uusista selviytymiskeinoista. Kyvystä ja halusta ottaa asiantuntija-apua vastaan. Terveyspalvelujen lisääntyminen tai erityisopetuksen järjestelyjen kohdentuminen voidaan katsoa osaksi myönteistä kertomusta yhteiskunnasta, joka hoitaa vanhemmuustehtäväänsä hyvin, tarttuu toimeen ja järjestää lapselle hänen tarpeitaan vastaavaa apua. Tähän vastuunkantoon tarvitaan kuitenkin yhä enemmän meidän jokaisen panosta, jotta todellakin olisimme ja pysyisimme samassa veneessä.

Näillä sanoilla toivotan Filoksenialle monia, monia armorikkaita vuosia tästäkin eteenpäin, sekä rohkeita päänavauksia missionne toteuttamiseen.