Tervehdyspuhe marttyyripiispa Platonin juhlapäivänä Tallinnassa
Korkeasti pyhitetyt isät esipaimenet, esipaimenet, isät, veljet ja sisaret. Saamme tänään yhdessä kiitollisin mielin viettää pyhän marttyyripiispa Platonin juhlapäivää. Pyhinä kunnioitetuista kristityistä suurin osa on marttyyreja. Muistelemme kirkoissamme joka ainut päivä marttyyreja. Marttyyrejä on ollut kristinuskon alkuajoista aina meidän päiviimme asti. Kristuksen seuraaminen ei siis merkinnyt vain Kristuksen opetuksen noudattamista, vaan myös osallisuutta Hänen kärsimyksiinsä.
Profeetat ja marttyyrit joutuivat kokemaan vainoja, mutta he eivät koskaan unohtaneet rukoilla muille ihmisille armahdusta ja anteeksiantoa. Vainoojiensa puolesta rukoili myös ensimmäinen marttyyri Stefanos.
Lukumääräisesti eniten marttyyreja on kuitenkin ollut 1900-luvulla, jopa meidän elinaikanamme. Itäisessä Euroopassa, Baltiassa kuin myös roomalaiskatolisilla alueilla tämä on ollut itsestään selvää, koska pyhien marttyyrien elämäkerrat ovat näillä maantieteellisillä alueilla monille tuttuja. Heidän muistoaan varjellaan perheissä ja yhteisöissä. 1900-luvulla tiedettiin, mitä marttyyrikilvoitus on. Joko olet Kristuksen puolella tai et ole – sellaista vaihtoehtoa, että ulkonaisesti kiellät Hänet mutta sisäisesti uskot, ei ole olemassa.
On myös veretöntä marttyyriutta, kärsimystä, joka voi kestää läpi ihmisen elämän. Tiedämme, että esimerkiksi Pyhän vuoren suuren hengelliset isät – Paisios, Porfyrios ja Iakovos, jotka rukouksillaan paransivat toisten vaivoja, kärsivät itse monenlaisista sairauksista. He kantoivat vaivoja ruumiissaan partisipoiden Kristuksen kärsimyksiin.
Kärsimys on suuri mysteeri. Sen merkitys ei meille täysin avaudu. Mutta sen seuraukset ja vaikutukset ovat ilmeisiä. Kärsimykseen liittyy selittämätöntä sankaruutta. Kärsimys on sukua sille salatulle ihmeelle, jota rakkaus kutoo sisällämme. Mutta kärsimyksen kasvot ovat ankarat eikä niitä helposti tunnista rakkauden kasvoiksi. Vasta jälkikäteen saattaa ymmärtää, että meitä todella rakastettiin, sanoo osuvasti eräs tunnettu suomalainen teologi, terapeutti ja kirjailija. Antiikin suuri ajattelija Sokrates pysyi hyvin filosofisena loppuun asti. Kuolemanrangaistuksen edellä hän totesi, että ”olen elänyt hyvän elämän Ateenan lakien alaisena ja olen valmis hyväksymään rangaistukseni”. Kun kahleet otettiin pois, hän totesi kärsimyksen ja ilon olevan hyvin lähellä toisiaan.
Suurta selittämätöntä iloa kärsimyksen keskellä todistaa vankina Solovetskin luostarisaarella – kun siellä toimi yksi koko Neuvostoliiton julmimmista keskitysleireistä – 1920-luvulla ollut Boris Shirjajev viettämästään pääsiäistä seuraavasti: ”Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi! Voittoveisua lauloivat ne, jotka joka päivä ja hetki olivat kuoleman piirittämiä. Kaikki osallistuivat lauluun... ”Haudoissa oleville” kaikui kuorona joka julisti ylösnousemusta, voittoa pahasta. Veristen kätten pystyttämät vankilan muurit romahtivat. Rakkauden tähden vuotanut veri on antanut ikuisen elämän riemun. Olkoon vain että ruumis makaa haudassa, sillä henki on vapaa ja iätön. Ei ole maailmassa voimaa joka tukahduttaisi hengen! Mitättömiä ja voimattomia ovat ne jotka meitä kahlitsevat. Eivät ne voi henkeä kahlita, sillä sen nostaa haudasta ikuinen Hyvä ja Valo”.
Pyhien joukkoon omana aikanamme luetut pyhät todistavat edelleen siitä samasta katkeamattomasta ketjusta, jolle kirkon alkuaikoina eläneet marttyyrit antoivat mallin. Heidän elämän perustana on apostoli Paavalin korinttilaiskirjeen sanat: ”tässä ajassa kylvetty ajallinen ruumis synnyttää myös hengellisen ruumiin” (1. Kor. 15:44).
Viron ortodoksinen kirkko seisoo tänään lujasti tällä pyhien marttyyrien siunatulla perustuksella. Jokainen aikakausi ”kanonisoi omat pyhänsä” ja voimme olla Jumalalle kiitollisia, ettei Viron kirkko käy enää kujanjuoksua kommunismin sorron alla. Samalla on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että maailma tarvitsee jatkuvaa kristittyjen todistusta yhteisestä uskosta ja luottamuksesta tulevaisuuteen – etenkin ortodoksisten paikalliskirkkojen keskuudessa. Myös minä uskon vahvasti rakkaan Viron veljeskirkkomme tulevaisuuteen ja olen luottavainen siihen, että suuri enemmistö sen jäsenistä on niitä, jotka samaistavat uskonsa rauhaan ja veljeyteen.
Olen myös henkilökohtaisesti kiitollinen kunnioitetulle veljelle ja kanssapalvelijalle metropoliitta Stefanokselle mahdollisuudestani kokea ja ottaa opiksi tästä uskontodistuksesta. Kiitos teille rakkaat veljet ja sisaret täällä Virossa tästä.
Kristuksessa,
Leo
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa
