Tervehdys kirkon työntekijöiden yhteisiin syyspäiviin
Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet; hyvät kirkon työntekijät!
Haluan tuoda näille koulutuspäiville kirkkomme tervehdyksen ja kiitokseni mahdollisuudesta osallistua sen mielenkiintoiseen ja ajankohtaiseen ohjelmaan. Pidemmittä puheitta esitän tänne kokoontuneille työntekijöille kaksi ajatusta, joita voitte tahoillanne pohtia. Ensinnäkin, ”rukouksen pitää olla väsymätöntä”, ja toiseksi, ”älkää hingutko toisen hyvää”.
Saatatte ihmetellä jälkimmäistä – ja aivan syystäkin. Ajatus kumpuaa Aleksander Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä -pienoisromaanista. Kirja saattaa olla joillekin tuttu. Siinä kuvataan neuvostoliittolaista vankileiripäivää, joka pohjaa Solženitsynin omiin muistelmiin rangaistusleiriltä.
Teoksen kontekstissa on kyse toisen vangin ruokapaketin rauhaan jättämisestä, mutta myös siitä moraalisesta ohjeesta, ettei himoitse sellaista, mitä ei voi saada. Tarkemmin ajatellen kehotus ”älä hingu toisen hyvää” on myös varoitus olla toivomatta liikoja.
Referoisin kirjaa vielä hieman. Kerran Ivanilla oli tapahtumarikas päivä. Päivän täyttivät pienet takaiskut ja pienet henkilökohtaiset voitot. Mutta tuona yhtenä päivänä kävi myös ilmi, että yksi leirin miehistä oli saanut pakettilähetyksen. Jos vankien sallittiinkin vastaanottaa paketteja, ei niihin käsiksi pääseminen ollut itsestään selvää. Vastaanottaja saattoi joutua lahjomaan vartijan saadakseen paketin haltuunsa, ja vielä toisen saadakseen viedä sen mukaansa. Kun paketti oli vihdoin omistajallaan, muut vangit pyrkivät osille. Alkoi osto ja vaihdanta. Ja jos kukaan ei varastanut mitään paketin sisällöstä, oli se todellinen onnenpäivä.
Tässä kohtauksessa paketti on täynnä tavaroita, joita kaikki työleirin miehet eniten kaipaavat, jotka ovat heille vain harvoin sallittuja, jopa kiellettyjä. Ivan Denisovitš tietää yhdellä nuuhkaisulla, mitä häneltä puuttuu, mitä hän on vailla.
Mielestäni tämä on kirjan kirjoittajalle se hetki, jonka välityksellä hän havainnollistaa, miten tärkeää itsehillintä on, eikä pelkästään siksi, että romaanihenkilö tuntisi halua olla parempi kuin muut leirillä olijat. Askeettisuudessa ja kiusauksen vastustamisessahan ei ole kyse itsekontrollin osoittamisesta. Se on pikemminkin tilaisuus osoittaa inhimillisyyttä, pitkämielisyyttä ja rakkautta läheisiä kohtaan. Askeesin kielteisiä puolia on joskus painotettu liiaksi, niin että se on koettu velvollisuuden raskauttamaksi, luopumiseksi ja kieltäytymiseksi sen sijaan, että keskityttäisiin sen positiiviseen puoleen: siihen, että askeesi on meissä asuvan Jumalan jatkuvaa myöntämistä. Hän tahtoo läpäistä koko meidän olemuksemme omalla elämällään.
Palaan tässä ensimmäiseen ajatukseeni: lakkaamattomaan rukoukseen. Mitä muutakaan voisimme toisiltamme, kirkon työntekijöinä, odottaa? Kuten tiedämme, jos on uskoa ja sanoo vuorelle, siirry! – se siirtyy. Usko edellyttää vastavuoroisesti rukousta. Yhteisöllistäkin. Vasta tällöin voimme liikuttaa vuoria. Vasta tällöin pystymme kääntämään myös työssä koetut takaiskut voitoksi.
Hyvät isät, sisaret ja veljet! Kirkko ei ole tietenkään työleiri, jossa taistellaan isännän ruokapöydän murusista. Kirkon palveluksessa inhimillisyys on identiteettimme kannalta määrittävä tekijä. Ja rukoileminen on syvästi inhimillistä. Se, ettei rukoile, on näkökulmastamme epäinhimillistä. Me kadotamme oikean paikkamme elämässä, jos meillä ei ole suhdetta Jumalaan. Lähimmäisen palveleminen tulee tällöin raskaaksi kuin vankileirityö.
Rukous elämänasenteena edellyttää kuitenkin hetkiä, jolloin keskitymme yksinomaan siihen, emmekä tee muuta kuin olemme Jumalan käytettävissä. Mielestäni kirkkomme työyhteisöt voisivat rohkeammin ammentaa rikkaasta traditiostamme työhyvinvointiin ja jaksamiseen järjestämällä muutaman päivän mittaisia retriittejä luostareissamme. Tätä toivon ja tähän kannustan, sillä kirkon työ ei voi olla kaikessa hallinnon vankina.
Ja näin lopuksi haluan vielä todeta sen, että kirkon työntekijöinä meidän ei tulisi yrittää olla jotain muuta mitä olemme. Solženitsyn ei sano kirjassaan mitään tästä, mutta se tavallaan käy ilmi rivien välistä Ivan Denisovitšin hahmossa.
Hän ei pyydä mitään, hän ei odota mitään. Hän huomaa, että pakettilähetyksen vastaanottanut vanki näyttää huumaantuneelta kaikesta siitä ihmeellisestä maallisesta hyvästä, jonka lähetys sisälsi. Mutta hän, Ivan Denisovitš, pystyy kävelemään pois kiitollisena saamastaan leivänkannikasta, sillä kiitollisuus lähimmäistä kohtaan voi olla ja sen tulee aina olla kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.
Emme tiedä, söikö Ivan Denisovitš leivänkannikkansa kokonaan, vai tekikö hän siitä rukousnauhan kuten itse kirjailija Solženitsyn oli nähnyt liettualaisten katolisten vankien leirillä tekevän jauhetusta leivästä.
Näillä mietteillä toivotan työskentelyynne Kolmiyhteisen Jumalamme loputonta siunausta!
