Tervehdys kirkkovuoden alkaessa
Syyskuun ensimmäisenä päivänä ortodoksinen kirkkomme aloittaa uuden vuoden kierron. Jokaisen syksyisen ”uuden vuoden” alussa rukoilemme kirkoissa: ”Aikakausien Luoja ja Valtias, kaikkien Jumala, joka totisesti olet yläpuolella olevaisen, siunaa vuoden kierto ja pelasta, oi laupias, äärettömässä armossasi kaikki, jotka palvelevat Sinua, ainoaa Herraa, ja huutavat pelossa Sinulle: Lunastaja: Suo kaikille hedelmällinen vuosi!”
Syyskuun ensimmäinen päivä on ekumeenisen patriarkan siunaamana myös luomakunnan päivä. Ympäristön ja sen suojelun puolesta rukoileminen – Jumalan luomakunnalle kuuluvan kunnioituksen osoittaminen – kirkkovuoden ensimmäisenä päivänä alkoi vuonna 1989 ekumeenisen patriarkan aloitteesta. Sittemmin siitä muodostui vuosittainen perinne eri kirkkojen piirissä. Ensin tätä käytäntöä seurasi Euroopan kirkkojen konferenssi ja myöhemmin vuorollaan Kirkkojen maailmanneuvosto sekä katolinen kirkko.
Meillä Suomessa ekumeeninen Kirkot pihalla -tapahtuma – jota sain olla aktiivisesti alullepanemassa Helsingissä jo 90-luvulla – muistuttaa meitä omalta osaltaan luomakunnan vaalimisen ja arvostamisen tärkeydestä. Kirkot pihalla -tapahtuman on kuitenkin oltava paljon enemmän tänä päivänä. Minulle sen on oltava velvoite jalkautua kaikkeen avaraan maailmaan kantamaan Jumalalle kiitosta luomakunnasta ja koko elämästä.
Luonnonympäristön vaalimisen ja arvostamisen tärkeydellä on erityinen sija tämän päivän eetoksessa. Jo itse sana ”ympäristö” viittaa kaikkeen meitä ympäröivään maailmaan, jonka koemme ja kohtaamme jokapäiväisessä elämässämme. Mutta samalla on todettava, ettei maailma ole mikään näistä asioista erikseen oleva, eikä se ole kaikki nämä asiat yhdessäkään. Yksinkertaistaen: maailma ei ole asia eikä kokoelma asioita, eikä se ole ilmiökään. Maailma on horisontti, jonka sisällä ilmiöt esiintyvät.
Ihmisen ”luonnollinen” asenne ympäröivään maailmaan on löytää itsensä siitä. Ihminen on ja toimii siinä. Ihminen on se, joka tekee maailmasta maailmallisen ja ihmisten välinen side ja kokemusten kokonaisuus muodostaa tilan, joka tekee maailmasta suuremman kuin vain ison akvaarion. Samanaikaisesti maailma ei ole vain meidän mittaamaton tilamme, vaan myös meidän paikkamme. Ja tästä paikasta luomiskertomuksessa todetaan, että ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Jos maapallo on Luojamme silmissä hyvää, suhteemme siihen ei voi olla muuta kuin sakramentaalinen, sillä luonto pitää sisällään käsinkosketeltavia Jumalan luomistyön merkkejä.
Näkymättömästä ja näkyväisestä maailmasta, Luojamme ihmistä ja hänen ympäristöään koskevista suunnitelmista kirjoitti 300-luvulla elänyt kirkkoisä Gregorios Teologi seuraavasti: ”Hengellisestä maailmasta Hän puhalsi Jumalan kuvaksi kutsumamme Aadamin ruumiiseen hengen. Siten Aadam sijoitettiin tähän maailmaan ikäänkuin toisena maailmana, suurena maailmana pienen maailman sisässä.” Kirkkomme teologinen perinne nojautuu vahvasti käsitykseen maailmasta, joka ei ole erillään ihmisestä, samoin kuin ihminenkään ei ole erillään maailmasta. Eikä ihmistä voida pelastaa erillään maailmasta, kuten ei maailmakaan tule pelastetuksi ihmisestä erillään. Kirkkoisien näkökulmasta koko maailman perimmäinen suunnitelma oli ihminen; siksi ihminen on eräänlainen mikrokosmos makrokosmoksessa, joka tarvitsee maailmaa tikkaikseen, joita pitkin kavuta pelastukseen.
Nykyinen ympäristökeskustelu kehottaa meitä ajattelemaan maailmaa juurikin päinvastaisin asentein ja ehdoin – pohtimaan maailmaa erillään ihmisestä, itsenäisenä toimijana. Mutta mikäli erotamme eettisissä pohdinnoissa ihmisen luomakunnasta, tällöin itse asiassa ihmiselle juuri annetaan eräänlainen ”eettinen” oikeutus ja perusteet luonnon hyväksikäytölle. Tähän ”eettiseen erotteluun” perustuvan rationalisoinnin myötä ihmisestä on mielikuvissamme muodostunut tosiasiallinen uhkatekijä luonnolle. Kysynpä vain, onko se myös pitänyt yllä kulutus- ja yksilökeskeistä elämänmuotoamme, jonka tavoitteena on luonnon toiseuttaminen ja sitä mukaa sen sokea hyväksikäyttäminen? Nykykeskusteluissa kaipaisinkin niitä ratkaisuehdotuksia, joilla ympäristösuhdettamme uudelleenarvioitaisiin inhimillistämisen näkökulmasta. Sillä se, kuinka kohtelemme luonnonympäristöä, on lopulta suorassa suhteessa siihen, kuinka kohtelemme ihmisiä. Joidenkin ihmisten halu riistää luontoa, maailmamme elävää ”kehoa”, liittyy heidän välinpitämättömyyteensä suhteessa lähimmäisen elävän kehon kärsimykseen. Tästä on ponnekkaammin uskallettava puhua syntinä.
Koska Kirkko on ympäristön toivo, kutsuu kirkkovuoden alku ja erityisesti luomakunnan päivä tarkastelemaan suhdettamme katumukseen uudella tavalla. Patriarkkamme Bartolomeos on valaisevasti todennut, että ”syntiä käsitellessämme me olemme – kirkkoina ja uskonnollisina yhteisöinä – liian kauan keskittyneet kuvaamaan sitä yksilötason ilmiönä, joko toistemme välisten taikka ihmiskunnan ja Jumalan välisten suhteiden katkeamisena. Ovellamme odottava ympäristökatastrofi muistuttaa meitä puolestaan synnin kosmisista mittasuhteista ja vaikutuksista, jotka ovat huomattavasti sosiaalisia tai kapean hengellisiä ulottuvuuksia laajemmat.”
Luontoon liittyvä problematiikka ei siis ole ensisijaisesti eettistä, vaan ontologista, eli kaikkea olemassaolevaa koskevaa. Se vaatii uuden käyttäytymismallin lisäksi uutta olemisen tapaa suhteessa ympäristöömme, maailmaamme. Sen toteuttaminen on mahdollista, sillä ortodoksisuuden vahvuus piilee sen käsityksessä ihmisestä persoonana. Kirkko perinteisesti opettaa, että jokaiseen persoonaan liitetään käsitys kuninkaallisesta ulottuvuudesta. Kyse ei ole itsevaltaisuudesta, vaan luomakunnan palvelijana olemisesta. Palvelijana oleminen tarkoittaa puolestaan Luojamme ylistämistä. Näin luomakunnan suojeleminen ja ylistäminen punoutuvat yhteen punaisen langan tavoin. Palvelijan roolissa meitä jokaista kutsutaan juhlistamaan elämää liturgian sanojen mukaan: ”Sinun omaasi Sinun omistasi me Sinulle edeskannamme kaiken tähden ja kaiken edestä.” Tämä puolestaan tarkoittaa tarkalleen sitä, että maailma, luomakunta, tunnustetaan kuuluvaksi Jumalalle.
Ympäristökriisin todellisin uhka piilee juuri nykyihmisen käänteisessä ”Aadamin” asenteessa, joka ottaa maailman omakseen ja palauttaa sen vain itselleen, siinä, että itsepäisesti kieltäydymme ottamasta maailmaa vastaan kohtaamisen ja sovituksen lahjana, sakramentaalisena tilana, jossa me voimme olla yhteydessä muun ihmiskunnan kanssa. Siksi kaiken luodun pelastus – kuten patriarkkammekin opettaa – voi tulla vain sen oman luontaisen sopusoinnun palauttamisesta, jota Jumalan valtakunta nimenomaan ilmaisee.
Näillä mietteillä kutsun jokaista Suomen ortodoksisen kirkon jäsentä tekemään työtä maailman ja elämän säilyttämiseksi turvautuen kaikkein pyhimmän ja siunatuimman Jumalansynnyttäjän sekä kaikkien pyhien esirukouksiin.
